Sä voit tehdä mitä vaan

 

Olen aina ollut paljon Micaelin kanssa kahdestaan ja lähiaikoina aivan erityisen paljon. Kaikki tilanteet vaativat sopeutumista ja aina aluksi on tuntunut, että kuinka ihmeessä me taas tästäkin viikosta selvitään. Yksin lapsen, loppumattoman työmäärän, koirien, omien harrastusten ja lapsen harrastusten kanssa vaaditaan hieman organisointikykyä ja pitkää pinnaa. Olen jo lapsena kasvanut vahvaksi pärjääjätytöksi, vaikka on niitäkin rajoja koeteltu. Ja silloin, kun luulin huonon parisuhteen ja isojen menetysten jälkeen olevani vahvempi kuin koskaan ja selviäväni ihan mistä tahansa.. Sainkin tietää saavani lapsen ja yllätys yllätys, täysin uuden elämäntilanteen, joka muutti elämäni suunnan lopullisesti. En missään nimessä aliarvioi tällä yhdenkään lapsettoman vahvuutta ja kykyä selviytyä arjen haasteista, mutta haluan vain sanoa, että vasta äitiys on opettanut ja kasvattanut minua ihmisenä niin paljon, että sanalla vahva on elämässäni nykyään aivan eri merkitys.

 

 

 

Vahvuus on minulle sitä, että tiedän pärjääväni ja luotan itseeni. Vahvuus on pitkälti itseensä ja omiin kykyihinsä uskomista. Kykyä valita oikein, toisinaan kieltäytyä ja välttää houkutuksia, jos tietää niistä seuraavan kuitenkin huonoa. Lapsissa ja nuorissahan vahvuus näkyy hyvänä itsetuntona ja itsevarmuutena esimerkiksi silloin, kun toinen nuori tarjoaa vaikka nyt päihteitä tai houkuttelee tekemään jotain tyhmää. Terveellä itsetunnolla ja itsevarmuudella varustettu vahva nuori osaa kieltäytyä, sillä tietää että päihteidenkäyttö ei ole oikein, eikä oikeasti halua edes kokeilla. Vahva lapsi ja nuori tietää, että mitään ei tarvitse tehdä miellyttääkseen muita. Tämä on tietysti ihannetilanne mutta hyvä esimerkki, lapsuus ja nuoruus ovat täynnä niitä hetkiä, kun mieli menee melkoista vuoristorataa eikä tunteitaan vielä hallitse.

 

Vastuu toisen ihmisen kasvattamisesta kasvattaa myös sinua. Tämän kaiken kiireen ja arjen sirkuksen keskellä en vaan voi mennä sieltä, missä aita on matalin. Tai en tiedä, itse vain koen sen niin, että minun vastuullani on kasvattaa tuosta pienestä pojasta paras mahdollinen versio itsestään. Antaa eväät siihen hyvään elämään ja opettaa hänelle niin paljon. Tämä pitäisi tietenkin tehdä oman hyvinvoinnin rajoissa. Kuinka monta kertaa olenkaan nukahtanut iltaisin kuunnellen meditaatiovideoita ja pitäen lapseni kädestä kiinni.. Toivoen, että hänen polkunsa täällä ei olisi niin kauhean vaikea. Varoittavia esimerkkejä on niin lähellä, että haluan tarjota omalle pienelle rakkaalle ainakin mahdollisimman hyvät tunnetaidot ja itsevarmuuden avaimet. Vaikka joku puhuu kultalusikka suussa syntymisestä, ei mikään omaisuus korvaa tunnepuolen puutteita. Tunnetaitoja ei vain saada, ne täytyy opetella. No, tämä lähti vähän nyt omille raiteilleen, joten aikaisin varsinaiseen aiheeseen. Tehtäväni äitinä ja kasvattaja on tehnyt myös minusta vahvan. Siis paljon vahvemman, kuin sen Mirvan joka aiemman eronsa jälkeen muutti elämänsä itsensä näköiseksi ja ajatteli, että pystyy mihin vaan. Nyt mä vasta pystynkin.

 

 

 

Viimeaikoina yksin (tai siis kaksin) ollessani olen tajunnut, että mä voin tehdä oikeastaan ihan mitä vaan. Tai ehkä mieluumminkin niin, että kuka tahansa voi tehdä ihan mitä vaan. Elämme jostain syystä ihmeellisten rajoitteiden keskellä ja annamme turhan paljon valtaa ajatuksille ”enhän mä voi, enhän MÄ pysty, oon jo liian sitä ja liian vähän tätä..” Kun sä voit ja sä pystyt ihan mihin tahansa. Tämäkin on asia, mitä haluan opettaa lapselleni. Tietysti haluan hänen oppivan olemaan myös nöyrä, mutta se tuntuu meille suomalaisille olevan vähän liiankin helppoa. Sen sijaan itsevarmuutta ja rohkeutta uskoa itseensä ja omaan pärjäämiseensä me tarvitsemme niin paljon enemmän. Kovalla työllä saa tietysti paljon, mutta ei sekään aina riitä. On opittava sietämään pettymyksiä, sietämään epävarmuutta ja sietämään sitä, että joskus on muutettava suuntaa. Pahinta on jäädä paikoilleen ja hyväksyä se, mitä on ja olla muuttamatta asioita. Ja joskus on vain hypättävä suoraan sinne syvään päähän ja pyristeltävä pinnalle, koska siellä tukevalla ja turvallisella maalla saattaa olla jotain, jonka kanssa on lopulta vielä vaikeampaa elää. Mikä sitten tekee ihmisestä vahvan? Tavallaan ajattelen, että kaikki vastoinkäymiset vahvistavat. Niitä on omalle tielleni ainakin osunut enemmän kuin moni osaa arvatakaan, mutta tarpeeksi kun tulee, ei kukaan voi olla vahva. Tarvitaan myös onnistumisia. Kaikki kehitys motivoi jatkamaan ja ehkä tästä syystä olen itse hullaantunut myös liikuntaan. Siinä voi myös konkreettisesti huomata olevansa vahva. Kova työ palkitaan kehityksellä ja kehitys tuo taas lisää motivaatiota. Pätee muuhunkin kuin painojen nosteluun. Kasvatuksella, rakkaudella ja kannustuksella on suuri merkitys, mutta vähän huonommistakin lähtökohdista voi kasvaa vielä aikuisena vahva ja omilla jaloillaan tukevasti seisova tyyppi.

 

Mikä tekee sinusta vahvan? Se voi olla perhe ja raskaat kokemukset kuten itselläni, mutta se voi olla myös niin paljon muutakin. Toisilla on enemmän vahvuutta sietää tätä elämää kuin toisilla ja siksi onkin niin tärkeää tukea ja kannustaa toinen toisiamme. Löytää niitä muiden vahvuuksia ja luoda uskoa silloin, kun heikkoudet meinaavat ottaa liikaa valtaa. Tähän omaan arjen pyörittämiseeni vielä liittyen, ajattelin pitkään yllätyslapseni synnyttyä tähän maailmaan, etten tulisi koskaan pärjäämään yksin. Monet kerrat Micaelin isän tultua kotiin huokasin helpotuksesta, oli muka tosi rankkaa ja vaikeaa olla yksin ja vihdoin se päättyi. Ihailin aina yksinhuoltajaäitejä, ja mietin kuinka he oikein pärjäävät. Oma äitini on ollut tässä hyvä esimerkki, hän pärjäsi yksin ja varmasti paremmin kuin yhdessä isäni kanssa. Tarpeeksi kauan kuitenkin kun on yksin, sitä huomaa, että hitto mehän pärjätään hyvin. Micaelin isä on paljon poissa kotoa, mutta nykyään mä en enää ajattele sitä niin huonona asiana kuin ennen. Sekin on ollut kuin siunaus, kaksistaan oleminen ei ole ollenkaan hullumpaa ja meillä on ihan omat kivat jutut ja rutiinit kotona ilman iskääkin. Silti jos löytyy vertaistukea äideistä jotka ovat paljon yksin, saa laittaa viestiä ihan anytime! 

 

 

Taitaa ollakin viimeiset kuvat paljain säärin tältä vuodelta Suomesta. Viikonloppuna on haettava talvitakit varastosta ja siirrettävä neuleet ylähyllyiltä alas. Nilkkasukat ja nahkatakkikin tuntuvat jo liian kevyiltä.. Kesä tuntui niin kauhean pitkältä tänä vuonna, että syksy tuntuu jäävän jotenkin pätkäksi. Marraskuuhan lasketaan jo talveksi? Nyt jatkan viikon suosikkihetkeäni, nimittäin rauhallista aamukahvia kynttilänvalossa Hesarin kanssa, ennen lätkätreenejä. Kai mä osaan ne kamat sille pukea ihan yhtä lailla kuin ne kaikki iskätkin siellä. Varmaan vielä paremmin! Paljon positiivisuutta tähän viikonloppuun, elämä on kuitenkin aika ihanaa ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


No Comments

Post A Comment