Viisivuotiskriisi

 

No, kriisi kuulostaa ehkä vähän turhan dramaattiselta mutta se nyt sopi otsikkoon. Ystävät ovat saaneet viimeaikoina vauvoja, lisääkin on vielä tulossa. Kuulen päivittäin kaikkialta juttuja puhkeavista hampaista, katkonaisista öistä, vatsalihasten erkaumista ja kotihoidontuen kuntalisistä. Ja välillä sitten unohdan, että mähän olen itsekin äiti. Välillä kun näen rattaita tai vaippapaketteja, en edes muista milloin meillä oli niitä viimeksi. Micael täytti elokuun lopulla viisi vuotta ja yhtäkkiä pikkulapsiaika on unohtunut ihan täysin. Jos parisuhteessa puhutaan seitsemän vuoden kriisistä (vai voisko se olla seitsemän vuotta yhtä kriisiä..) lasten kasvatuksessa on ehkä sellainen viisivuotiskriisi aika totuudenmukainen. Pienestä pojasta on silloin kasvanut jo aika iso poika.

 

 

Viisivuotias on vielä tosi pieni. Rakastaa unilelujaan ja tykkää, kun äiti laittaa kengät jalkaan. Mutta yhtäkkiä se jo käy kavereiden luona kylässä, juttelee ihan järkeviä, luistelee nopeammin kuin äiti ja on muutenkin kaikin puolin todella paljon itsenäisempi kuin vaikka vuosi sitten. Vähitellen aletaan puhua koulusta ja mua itkettää välillä jo nyt, kun maailman ihanin päiväkoti vaihtuu puolentoistavuoden päästä koulumaailmaan. Samalla saan vähän väliä kriiseillä äitinä. Lapsi on jotenkin kokoajan enemmän ja enemmän oma persoonansa eikä häntä voi enää ajatella vain huollettavana ja hengissä pidettävänä olentona. Jatkuvasti joutuu miettimään sanomisia ja niitä vaikutteita, joita lapselle antaa. Hän on niin paljon viisaampi kuin osaan kuvitellakaan, mutta yhtäkkiä vastaa kysymykseen, tiedätkö sä mitä äiti tekee työkseen, että no en tiedä, no töitä? Että mitäs se sitten mun muistakaan jutuista ymmärtäisi.

 

Välillä mietin surullisena, että kohta se ei enää tarvitse mua samalla tavalla kuin vuoden vanhana pikkutaaperona. Ja hetken päästä iloitsen, että kohta on taas niin paljon enemmän aikaa itselle. Jo nyt kaukana ovat aamut, jolloin ei ehtinyt edes hiuksia laittaa ja rappukäytävässä tuoksuva naapurin hajuvesi sai surkuttelemaan kiirettä ja omaa nuhjuista olemusta – en vain ehtinyt mitään muuta kuin juosta lapsen perässä, syöttää sen, tapella pukemisesta ja kirjaimellisesti raahata sen päiväkotiin. Nyt juon aamukahvini ihan rauhassa, usein joogaankin. Meikkaan, herätän pikkuisen joka syö itsekseen aamiaisen ja saattaa kiltisti pukeakin jos oikein hyvin on onnistuttu uhkailemaan tontuilla tai luistelun perumisella (kauheeta, tiedän, mutta pelastaa monta kiireaamua). Vaikka lapsen kehitys on suurinta vauva- ja pikkulapsiaikana, tämä tuntuu ainakin minusta suurimmalta muutokselta. Ei suinkaan kävelemään oppimiset tai ensimmäiset ymmärrettävät lauseet. Vaan nimenomaan se itsenäistyminen. Miksu on jo paljon sitä, mitä hän tulee olemaan aikuisenakin. Toivottavasti vielä silloinkin äidin pieni rakas.

 

Kuulostaako tällainen viisivuotiskriisi tutulta muista vanhemmista? Tai mitkä ovat teidän tähänastisen vanhemmuuden taipaleen isoimpia muutoksia?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


No Comments

Post A Comment