T niinku terapia

 

Minähän en sitä tarvitse. Koulussa mielenterveyspotilaan hoitotyön opinnot kuulostivat tylsiltä. Oikeastaan olivatkin tylsiä, opettaja hankala ja mieltään osoittava vaihdevuosioireinen täti, jonka pätevyys näkyi, mutta siitä ei saanut kiinni, eikä varsinkaan mitään irti. Pyysi selitystä viikon takaiseen poissaoloon ja sanoin että olin muuten just synnyttämässä. Näkemisen arvoinen ilme. Juuri ennen oppituntia olin käynyt poistamassa tikit sektiohaavasta. Olennaiset jutut näköjään jääneet mieleen. Harjoittelusta lasten psykiatrisella osastolla suoriuduin hienosti, sain hyviä arvosanoja ja psykiatrian ja psykologian iltaluennoista jäi paljon käteen. Kiinnostukseni somaattiseen puoleen ja lasten erikoissairaanhoitoon oli kuitenkin niin suurta, etten välittänyt tuon taivaallista psykapuolesta. Terapia? Ihan turhaa.

 

 

Olin aina viitannut kintaalla mielenterveysongelmille. En ymmärtänyt masennusta ja jotenkin kuvittelin, että eihän ainakaan minun vahva mieleni koskaan sairastu. Se on heikkoutta. Kun katson aikaa taaksepäin, mitä enemmän olen pitänyt itseäni vahvana ja terveenä, sitä huonommin mieleni on voinut. Lapseni syntymä muutti ajatukseni myös mielenterveydestä. Samaan aikaan suoritetuilla loppuvaiheen sairaanhoitajaopinnoilla saattoi olla niilläkin vaikutusta, en tiedä, mutta syksyllä 2014 opin paljon itsestäni, mielestäni, elämästäni ja stressistä. Kun vilkasta ja vapaata elämää viettänyt 25-vuotias kaupunkilaistyttö istutetaan yks kaks yllättäen äidin rooliin, äidin joka hoitaa vastasyntynyttä, kahta koiranpentua ja yhtä vakavasti sairasta rakasta koiraa samaan aikaan udessa kodissa, uuden elämänkumppanin kanssa, jonka kanssa ensimmäisestä yökylästä tuli ristiäispäivänä vuosi, oppii mitä on stressi. Olihan sitä stressiä ollut, mutta kolme työtä ja niiden kanssa samaan aikaan opiskelu ja pienet sydänsurut eivät vain tuntuneet näköjään missään verrattuna aiemmin mainittuun yhdistelmään. Kun minulta ensimmäisen kerran kysyttiin, mitä kuuluu, aloin vain lohduttomasti itkeä. Minä, joka näytän tunteeni vain niille kaikkein lähimmille, enkä aina heillekään.

 

 

Tähän väliin haluan sanoa, että meillä ihmisillä on jokaisella erilainen stressinsietokyky. Joskus pelkkä stressi on syy hakeutua puhumaan ongelmistaan ammattilaiselle. Aina ei tarvita edes varsinaista syytä. Jo se, että on ajatellut terapiaa, riittää syyksi. Puhuminen läheisille voi helpottaa taakkaa, mutta jää yleensä vain pintaraapaisuksi. Sitä saattaa lukea hyllyllisen kirjoja mielestä ja sen ongelmista ja niiden ratkaisemisesta, mutta ei välttämättä koskaan saa oikeita vastauksia. Toiset onnistuvat itsetutkiskelussaan paremmin kuin toiset, se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä tai mielestä yhtään sen sairaampaa mieltä. Terapia antaa kuitenkin parhaimmillaan työkaluja koko loppuelämän työstämiseen, sellaisia, joita ei kirjojen sivuilta tai keittiön pöydän äärestä löydy.

 

 

Aloitin terapian. Ensimmäinen ajatukseni oli, miksen tehnyt sitä jo paljon aiemmin. Ensin ajattelin hakeutuvani lyhytterapiaan. Lyhytterapia on Yhdysvalloista Suomeen rantautunut terapian suuntaus, jolla on saatu lupaavia tuloksia erilaisten kriisien ja akuuttien ongelmien hoidossa. Tapaamiskertoja on yleensä noin kymmenestä kahteenkymmeneen ja lyhyterapialla on pyritään vaikuttamaan johonkin tiettyyn ongelmaan tai oireeseen. Lyhytterapialla hoidetaan tilanteita, jotka eivät ole vielä menneet liian hankaliksi tai kroonistuneet. Uskon, että tällä terapiamuodolla on tulevaisuudessa paljon kysyntää. No, se siitä teoriaosuudesta. Lyhytterapia olisi auttanut moneen yksittäiseen asiaan. Kuitenkin mitä enemmän puhuin, sitä enemmän kohde jolle puhuin, puhuin ja puhuin, tunnisti terapian tarpeeni. Mielen ongelmani eivät ole syntyneet hetkessä. Ne ovat peräisin lapsuudesta ja nuoruudesta ja näkyvät vahvasti käytöksessäni, ajattelutavassani, ihmissuhteissani ja ulkonäössäni. Minulle sopivin hoitomuoto onkin pitkäkestoinen psykoterapia ja tämän kuuleminenkin oli itsessään jo suunnaton helpotus. Aloittamisesta nyt puhumattakaan. Olen saanut niin valtavan määrän tietoa, oivalluksia ja ymmärrystä itsestäni jo nyt, vaikka tämä matka onkin vasta alussa. Tosiaan jo nyt elämästä löytyy taas värejä, vaikken masentunut ole ollutkaan. Terapiassa on parasta se, ettei kukaan anna valmiita vastauksia vaan auttaa oivaltamaan ja löytämään ne sinusta itsestäsi.

 

 

Olen onnekas, että minulla on mahdollisuus käydä yksityisellä puolella terapiassa. Julkiselle pääseminen tuntuu olevan hyvin hankalaa, korjatkaa jos olen väärässä, ja terapian taso sekä itselle sopivan terapeutin löytäminen aikamoista arpapeliä. Sitä saa, mitä sattuu saamaan. Aiemmin häpesin terapiaa ja siitä puhumista. Koin, että olen heikko, jos kerron meneväni tapaamaan terapeuttia. Nyt haluan normalisoida terapiaa, sen tarvetta ja murtaa tabuja ja ajatuksia sen ympäriltä. Haluaisin tehdä sinne menemisen jokaiselle helpoksi ja madaltaa kynnystä hakea apua. Väitän, että jos jokaiselle suomalaiselle kuuluisi vuosittain vaikka viisi terapiaistuntoa, maailma olisi paljon parempi paikka ja ihmissuhteet ja ihmiset paljon onnellisempia. Terapia on yksi aiheista, joiden ympärillä häpeä pyörii vahvasti. Historiassa hullut olivat hulluja, jotka teljettiin esimerkiksi saareen tai myöhemmin mielisairaalaan. Myöhemmin mielenterveysongelmat tunnistettiin, mutta nykyäänkin on vallalla ajattelutapa, joko olet hullu tai terve. Syöt lääkkeitä tai olet terve. Kahtiajako ei tunnu edelleenkään sallivan meitä väliinputoajia, jotka vaikeuttavat omaa tai läheistensä elämää ajatuksillaan tai käytöksellään, joka on yleensä peräisin esimerkiksi varhaislapsuudesta tai elämän traumaattisista kokemuksista. Väliinputoajata eivät tarvitse lääkkeitä, mutta he tarvitsevat ammattilaisen apua. Apua, ettei tilanne pahene. Että elämä olisi taas normaalia, iloista ja tulevaisuus näyttäisi valoisalta. Apu voi joskus löytyä kirjahyllystä tai läheisen ystävän sanoista. Usein paras apu on kuitenkin se terapia, joka vaatii vain sen ensimmäisen rohkean askeleen. Sen jälkeen se on yllättävänkin helppoa. Ja kuten mainitsinkin jo, mietin vain miksen aloittanut sitä jo kauan sitten. Terapiassa voi tulla välillä taukoja, mutta sen voi aloittaa aina uudelleen. Hyvä terapiasuhde voi kestää jopa läpi elämän jos siihen on mahdollisuus. Terapiaan mennäkseen ei tarvitse olla mielenterveysongelmia.

 

Ei ole luovuttamista hakea apua. Avun pyytäminen tarkoittaa sitä, ettei ole valmis luovuttamaan.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Tags:
,
2 Comments
  • Avatar
    JennaO
    Posted at 17:00h, 21 toukokuu Vastaa

    Kiitos kauniista tekstistä. Olen käynyt terapiassa ja taas tuntuu siltä, että olisi aika palata sen penkille. Onneksi nykyään ollaan hieman avoimempia ja terapia ei ole enää tabu.

  • Avatar
    Life with Satu
    Posted at 09:11h, 24 toukokuu Vastaa

    Kaunis teksti ja ehdottoman tärkeä. Todellakin terapia on mahdollisuus kaikille ja siitä pitäisi voida puhua avoimemmin.

Post A Comment