Remppaitkut

 

Sori, nyt seuraa hirveä avautumiskirjoitus. Jos joku asia on vahvistunut mielessäni tänä vuonna niin se, että remonttivihani on jotain niin suurta, etteivät mitkään maailman kirosanat riitä sitä kuvaamaan. Niin suurta, että olen sataan kertaan miettinyt, miksei se jo olemassa oleva nyt riittänyt, oliko ihan pakko tehdä vielä sitä sun tätä ja miten niin en muka voisi elää lasitiiliseinän kanssa.. Viime viikolla taisin ihan oikeasti itkeä joka ikinen päivä kun remontti ja sen viivästyminen ahdistivat niin suunnattomasti. Ja kyllä, tiedän olevani etuoikeutettu ja koko maailman mittakaavassa huoleni on niin kovin pieni ja typerä. Silti, lähes kolme kuukautta ilman kotia on aika pitkä aika vaikka tällaisesta tilanteesta ei kai saisikaan valittaa. Kai sitä rakentaisi taloa vaikka vuosikymmenen jos samaan aikaan olisi koti, jossa asua. Olen aivan järjettömän kateellinen ihmisille, joilla on tällä hetkellä oma koti – täynnä omia tavaroita.

 

Tilannetta helpottaisi ehkä se, jos asuisi esimerkiksi yksin, eikä perheen kanssa johon kuuluu kaksi koiraa ja eskarilainen. Evakkoelämä on ihan sanonko mistä. Meillä on suurin osa tavaroista muuttofirman varastossa, jonka sijaintia en edes tiedä. Osa on veneellä, jossa on öisin kylmää ja kosteaa ja sähköt ja netit sun muut toimii välillä ihan miten sattuu. Osa taas pienessä väliaikaisessa asunnossamme, joka on kyllä kiva, mutta ei kuitenkaan koti. Se täyttyy lätkävarusteista, purkamattomista kasseista ja tavaroista, jotka eivät tunnu omalta. Kaikki on niin levällään ja poikkeuksellinen arki niin stressaavaa kaikkine kiemuroineen, että vähemmästäkin kiukuttaa. Turhautumisella ei tunnu toisinaan olevan rajoja.

 

 

Arkeni oli jo aiemmin aikamoista hullunmyllyä. Töitä riittäisi loputtomiin, treenata haluaisin viidesti viikossa, lisäksi lapsen kahdet harrastukset + varusteet ja kuskaamiset tuntuvat vievän viimeisetkin järjen rippeet. Samalla pitäisi nähdä ystäviä ja olla paitsi ihana avopuoliso, myös läsnäoleva äiti ja koiraäiti. Vuosien myötä olen kuitenkin oppinut handlaamaan tämän yhtälön. Toimivat rutiinit, toimiva koti ja ennakointi ovat pelastaneet monelta romahdukselta. Kunnes, 2020. Ensin arjen idyllini rikkoi korona, sitten remontti. Kun kaaosta on tottunut pakenemaan omiin hyvän olon rutiineihin kotona, on aika iso shokki tajuta, ettei mitään tällaista turvapaikkaa ole tällä hetkellä olemassakaan. Hangossa koin olevani kotona, mutta sieltä paluun jälkeen olo on ollut ihan irrallinen ja ahdistunut. Välillä menetän toivoni ihan lopullisesti ja kuvittelen, ettei me asuta varmaan joulunakaan uudessa talossa.

 

Ja joskus taas, kun menen käymään rakennustelineiden täyttämälle työmaalle ja huomaan valtavan edistymisen, tekeekin mieli kiljua onnesta. Täähän on ihan kohta valmis. Halusin kirjoittaa tällaisen tylsän avautumispostauksen remonttiahdistuksestani ihan jo senkin takia, että voisin palata tähän sitten, kun saan vihdoin purkaa omia tavaroitani muuttolaatikoista. Tai ehkä vuoden kuluttua, kun kaikki uutuudenviehätys on uudesta kodista jo kadonnut. Yritän ajatella, että pian koittaa se päivä kun ajattelen, että kyllä kannatti. Viimeksi eilen tosin ajattelin että miksei sen lasitiiliseinän kanssa nyt voisi muka elää.

 

 

Aina on kuitenkin etsittävä jotain hyvää. Vaikka vähän väliä itkenkin loputtomalta tuntuvaa turhautumistani ”kodittomuudesta”, olen huomannut monien muiden paikkojen tuntuvan sitäkin kotoisammalta. Toimisto, sali, auto ja vene ovat saaneet aivan uuden merkityksen toisena kotina. Välillä moitin itseäni kuinka valitan ihan turhasta, tiedänhän ahdistukseni olevan niitä ensimmäisen maailman ongelmia. Samalla tämä on itselleni muistutus siitä, että negatiivisia tunteita tulee ja niitä on lupa tuntea. Ihmisellä on päivässä noin 60 000 ajatusta jotka eivät ole vain positiivisia. Huijaamme vain itseämme esittämällä, että kaikki on kokoajan ihanaa ja kivaa. Positiivisinkin tyyppi tuntee ahdistusta, surua, kiukkua ja toivottomuutta, ihan joka päivä. Remontin aikana ehkä vielä vähän enemmän. Tämä on ollut kyllä aikamoinen oppitunti kiitollisuudesta ja kodin merkityksestä.

 

Kantapään kautta opittu kullanarvoinen neuvo: Jos olet itse tekemässä remonttia, ÄLÄ luovuta edellistä kotiasi pois ennen kuin uusi on valmis. Saa jakaa vertaistukea ja omia hasardeja remppakokemuksia ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Tags:
6 Comments
  • Maria
    Posted at 15:43h, 20 elokuun Vastaa

    Haleja Mirva ♥

    Meillä tämän kodin remppa kesti 10 kk, enkä todellakaan olisi kestänyt sitä, ellemme olisi asuneet vanhassa kodissa koko rempan ajan. Siinäkin meinasi jo vähän pää hajota. Saatikka sitten, jos olisi ollut vuokralla ja kamat siellä sun täällä.

    Hei helpotusta, jos seinät kaatuu päälle: Teleporttaa itsesi Losiin live-kameran avulla (https://www.westland.net/beachcam/). Niin mä tein yksi ilta, kun olin töiden jälkeen aivan tööt ja koti sen verran hävityksen kauhistus, ettei tehnyt mieli katsella minnekään. Katoin sit hetken aikaa Venice Beachin menoa, humisevia palmuja ja surffarijäbiä. Jo helpotti :D Tosin oli muuten meno puolen päivän aikaan aivan kuollutta verrattuna aikaan ennen koronaa.

    Tsemppiä, jaksaa jaksaa!

    • mirvaannamarian
      Posted at 12:42h, 21 elokuun Vastaa

      Kiitos ihana Maria, pakko sanoa et sun päivittäiset somejutut on tuoneet mun kiukkupäiviin niin paljon positiivisuutta viimeaikoina 💗

      Tuli mieleen raskauden loppumetrit vuosien takaa, ne viimeiset viikot oli pahimpia ja kesti ikuisuuden 😄

      Päästäispä me pian takaisin Malibuun 🌴

  • Satu // Life with Satu
    Posted at 09:20h, 21 elokuun Vastaa

    Voi ei paljon jaksamista!

    Remppa on kyllä inha, meidän edellisen asunnon kylppäriremppa sai kyllä hermot kireälle ja tiuskimista alkoi ilmenemään kyllä puolin jos toisin kun kaikki tuntui kiristävän päätä valtavat määrät. Jos ei ihan hetkeen kuitenkaan uutta.

    Paljon jaksamista, on se kohta valmis!

    • mirvaannamarian
      Posted at 12:38h, 21 elokuun Vastaa

      Juu ihan hetkeen ei tarvitse rempata omaa kotia :D

      Kiitos tsempeistä, kyllä tää tästä 😄💗

  • Nimetön
    Posted at 12:31h, 24 elokuun Vastaa

    Tsemppiä, joskus se remppa loppuu ja palkintona kaikesta vaivasta uusi koti! Mutta allekirjoitan tekstisi täysin… meillä uuden kodin rakentaminen sujui edes jotenkin mukavasti siksi, että asuttiin koko ajan omassa vanhassa talossamme. Oli hyvä jättää raksan keskeneräisyys ja sotkut sinne ja mennä illaksi omaan kotiin. Elämäni pahin remppakokemus on ollut aikoinaan vuokrayksiössä asuminen totaalisen putkiremonttityömaan keskellä yli 3 kk ilman keittiötä, vessaa ja kylpyhuonetta, sen pölyn ja melun keskellä. Se ei ollut ihmisen elämää. Koti on elämän keskipiste ja turvapaikka. Sen turvan puuttuminen tai järkkyminen saa oikeesti pään sekaisin!

    • mirvaannamarian
      Posted at 20:45h, 24 elokuun Vastaa

      Siis tavallaan silloin olis kiva rempata, sais tehdä kaikessa rauhassa ja samalla olis kuitenkin se oma koti ja omat tavarat paikoillaan.. <3 Toisaalta remppa varmaan venyis mulla siten ainakin ihan loputtomiin :D

      Ai luoja, oon miettinyt noita putkiremppa- (ja muu taloyhtiön remppa) evakkoja ja huh, onneks ei oo itsellä ollut kuin kerran rappukäytävä/julkkariremppa.. Karseeta aikaa, muistan vieläkin vaikka siitä on varmaan 12 vuotta.

      Toivottavasti teidän uudesta kodista tuli kaiken odotuksen arvoinen :) Ihania loppukesän päiviä ja tunnelmallista alkavaa syksyä!

Post A Comment