Ja niin minä kävelen..

 

”Kohti meren rantaa, missä jäät alkaa lähteä ja aalloilleen tilaa antaa.

On pimeys ohi, taas kuljetaan valoon päin..” 

Ensin tulivat muuttolinnut. Ikkunasta katselen tälläkin hetkellä rannassa asuvaa hanhiparia, jota naapurini inhoaa. Aika symppiksiä. Miksi paljous pilaa kaiken? Hanhetkin.

Lumet lähtivät huomaamatta. Maa kuivui ja yks kaks istun terassilla kahvikupin kanssa pyöräilyshortseissa ja topissa. Niin, kevät toi pyöräilykaudenkin. Yks kaks kuljetaan taas valoon päin, kuunnellaan linnunlaulua ja Tommi Läntistä.

 

 

Kaadoin ison lasin roseeta, täytin reunaan jäillä ja istuin alas. En uskalla pakata talvitakkeja varastoon, sillä liian monen vapun alla sitä on tarvittu. Mutta voi taivas, kuinka koko sielu nauttii tästä lämmöstä ja valosta juuri nyt. Monta isoa juttua on elämässä meneillään, mutta mieli on kumman tyyni. Voin vain juoda roseeta ja odottaa.

 

Toinen hanhipariskunta lensi pihalle ja alkuperäiset asukkaat hyökkäävät parhaillaan tunkeilijoiden kimppuun.

 

Hiljattain kirjoitin Instagramissakin siitä, kuinka vähän, ihan varovasti ehkä, uskallan sanoa että odotan kesää. Olen varmasti sanonut joka ikinen talvi ja kevät että odotan kesää, mutta olenko koskaan kuitenkaan odottanut. Aina on ollut jotain. Milloin työt tai lastenhoito tai muut ihmiset ja heidän tekemisensä ovat häirinneet täydellisen kesän tavoittelua. Johtuuko sitten koronasta vai mistä, mutta epätäydellisyyden ja odottamisen sietokykyni on kasvanut, no ei voi puhua edes kasvamisesta sillä se on aivan täysin muuttunut. Kaksikymppisenä odottaa joka kesä että tämä on kyllä se elämäni kesä. Kolmekymppisenä voi kokea elämänsä parhaimman ja elämänsä paskimman kesän peräkkäin ja se on ihan ok. Se on elämää.

 

Ehkä juuri siksi olen oppinut nauttimaan myös tästä kesän odotuksesta. Keväästä. Sillä mitä me edes voimme muuta tehdä kuin odottaa?

 

 

Hanhipariskunnat ovat lähentyneet, niiden välissä on metri ja nyt ne näyttävät nelihenkiseltä hanhiseurueelta. Parvet taitavat muodostua näin? 

 

Ilmassa on ollut suuria kevään merkkejä. Ainakin se pyöräilykausi. Vuosi sitten vein pikkuveljeä hakemaan uutta pyörää kesken koronasulkujen ja innostus tarttui. Ehkä oli hukkunut aiemmin kiireisiin, sillä en olisi nähnyt itseäni sitä ennen pehmustetuissa shortseissa niin onnellisena kuin mitä viime kesänä ja tänään. Punkitkin ovat palanneet ja niiden mukanaan tuoma hysteria jatkuu laskujeni mukaan melko tarkalleen puoli vuotta. Lätkäkausi loppuu kohta, harrastusleireille ilmoittaudutaan ja Stockalta ostetaan kesätuoksuja.

 

Tuuletan petivaatteita ulkona. Ennen tein sitä joka lauantai, nyt teen sitä lähes joka ilta. On energiaa. Katselen Kustaanmiekasta kohti Katajanokkaa kääntyvää Viikkaria. Se tuo kaupunkiin uusia ihmisiä, tällaisinakin aikoina. Kävellessä tuntuu kuin olisi vähän irti maanpinnasta. Siis ihan muulloinkin kuin ison roseelasin jälkeen. Kevättä rinnassa, sitä se taitaa olla. Eikä ole edes lehtiä puissa. Minua viisaampi sanoi, että elämän ja keväiden kuuluukin tuntua tältä. En vain ole tottunut, sillä aina on ollut jotain. Itse luulen, että olen ollut vain väärissä paikoissa. Ehkä sillekin oli jokin tarkoitus. Nyt vain odotetaan, mihin se elämä vie.

Kevät ja minä, mikä pari, valon lapset käsikkäin.

 

 


No Comments

Post A Comment