Ei lainkaan unohdettuja

Eiran kukkia eräänä kauniina keväänä

 

 

Käveltiin eskaripäivän jälkeen Kukkapuiston läpi. ”Muistatko äiti kun mä tästä salaa aina poimin sulle kukan? Kohta niitä kukkia on taas!” Muistan. Halusin kävellä vielä mäkeä ylös, kohti suosikkikiipeilypuuta ja siitä alas Juhani Ahon puistoon. Tullut meillä tunnetuksi ”Pikkupuiston” viereisenä ”Koirien puistona”. Sieltäkin on poimittu monet kukat. Kuinka voi suuttua pienelle pojalle, joka pyytää katsomaan taivaalle ja sillä välin napsauttaa kukan varren poikki tuodakseen sen äidilleen? Olen kävellyt Eiran puistot lapsen ja koirien kanssa läpi lukemattomat kerrat. Muistan jokaisen pihaportin, talojen kulmat ja kaduille kaareutuvat pensaat varmaan unissanikin. Ja tietysti kukat. Kohta ne puhkeavat taas upeimpaan loistoonsa, lapsikin sen tietää.

 

Syksyllä ne valmistautuvat lepäämään. Riisuvat kaiken nähneen korean ulkomuotonsa ja piiloutuvat. Sen sijaan, että unohtaisimme nuo komeat kukat sillä aikaa kun ne eivät ole esillä, muistamme niiden aikaansaaman ilon keskellä synkintä pimeyttäkin. On olemassa asioita, jotka tuovat huomaamattaan iloa ja turvaa jatkuvalla läsnäolollaan, mutta sitä kukat eivät ole.

Joka syksy ne lakastuvat, kuin muistuttaen että mitäs pidit meitä itsestäänselvyytenä, sinä itsekäs kiireinen. Ja silti muistamme ne upeina silloinkin, kun lumen alta ei näy varttakaan.

 

 

Kun ne nousevat uudelleen pitkän lepovaiheensa jälkeen ja vähitellen avaavat terälehtensä paljastaakseen piilossa olleen kauneutensa, kirkastavat ne vähän synkempääkin päivää ja mieltä. Se on täällä taas, kevät.

 

Ehkä me suomalaisetkin olemme vähän kuin kukat. Piileskelemme talven paksujen toppatakkiemme suojassa, unohdamme sheivata kalpeat sääremme ja lepäämme keräten voimia valon aikaan. Ja toukokuun tullen, vähitellen nousemme piilosta ja annamme auringon tuoda parhaat puolemme esille. Kesä voi hieman koetella uudistunutta ulkomuotoa, mutta muistot jäävät vaikka lehdet jonain päivänä lähtevätkin.

 

Mikä kukka sä olisit, pakko valita joku?” kysyi eskarilainen. ”No mä olisin vaaleanpunainen kirsikkapuun kukka, mikä sä?” ”Et sä voi olla kirsikkapuun kukka se kestää ihan liian vähän aikaa. Sä oot ruohosipuli se kestää kaiken.”

 

Ihanaa toukokuuta. Muista elää ♥


Tags:
No Comments

Post A Comment