Irti kahleista

 

Toimisto tuntui yhtäkkiä pimenevän. Jo loppuviikosta luvatut pilvet ilmestyivät nopeasti horisontista. Sääennuste tuntui aivan kuin käsikirjoitukselta ja vettä tuli taivaalta niin paljon, että kadut tulvivat hetkellisesti vaaleanvihreinä. Hymyilin niin leveästi, että leukoja kipristi.

 

Tiistaina aloin aivastella ulkona. Silmiä olin raapinut jo pidempään. Jo kauan sitten raskausaikana kadonneet siitepölyallergiat taitavat tulla takaisin tänä vuonna, taisin sanoa useampaan otteeseen. Keskiviikkona olin jo kunnolla nuhainen. Hävetti, koska koronavirusaikana minkäänlaiset hengitystieoireet eivät tunnu olevan sallittuja edes omassa mielessäni. Lääkitsin itseäni kotona olevilla allergialääkkeillä, joita lääkäri määräsi minulle joskus nukahdettuani Kestinen jälkeen kuin taikaiskusta työpaikalleni. Torstaista suurimman osan istuimme ystävien veneellä merellä. Onneksi, nimittäin rantaan tullessa olin kuin pahimmassa mahdollisessa flunssassa. En tiedä mikä vaikutus allergiaan on sillä, jos juo koko päivän kevyesti kaljaa, mutta torstaina olin kuitenkin vielä jonkinlaisessa iskussa, vaikka olo olikin surkea. Ainakin sillä, että juo koko päivän kevyesti kaljaa, on vaikutusta siihen ettei sillä hetkellä tunne oloaan niin surkeaksi. Muistutus: Säännöllisellä käytöllä on taas ihan päinvastainen vaikutus.

 

Perjantaina riitti vartti ulkona. Pystyin hädin tuskin napata Meripuiston kirsikkapuista pari kuvaa, oli kiirehdittävä takaisin sisälle. Yleensä pyrin välttämään viimeiseen asti lääkkeitä, mutta nyt heitin kaikki periaatteeni romukoppaan ja pyysin lääkäriltä apua. Vaikka olen aiemminkin kärsinyt erilaisista allergiaoireista, tämä oli jotain aivan uutta. Aivastelua ja silmien vuotamista vielä sietäisin, mutta vinkuvaa hengitystä, umpeen muurautuvia silmiä ja totaalista tukkoisuutta en. Sain tehokkaat lääkkeet, jotka eivät kaiken sen hyvän vaikutuksen lisäksi edes väsytä ja sunnuntaihin mennessä olo tokeni jo huomattavasti. Silti pysyin käytännössä sisällä koko viikonlopun. Piknikit, terassilounaat, tyttöjen illat ja veneretket olivat tällä kertaa muiden herkkua. Itse opettelin käyttämään inhalaattoria ja vaihdoin ripsivärin silmätippoihin.

 

 

Olo oli kuin kahleissa. Välillä ulkoilutin koiria ja pian kahleeni vetivät takaisin sisälle. Istuin ulko-ovella auringossa, jotta olisi lyhyt matka sisälle jos olo menee huonoksi. Vartti taisi olla kahleilleni maksimi, oli taas luovutettava. Toivottava sadetta. Ja nyt sitä saatiin.

 

En uskalla luultavasti kovinkaan pian lopettaa lääkitystä, mutta vihdoin olen vapaa kahleistani. Sateen ihme on suuri kiitollisuudenaiheeni tänään. En saanut viikonloppuna edes postattua someen mitään järkevää, niin sumea olo oli. Saati, että olisin ollut mukana menossa kotona. Huonossa olossa on ikävintä se tunne, että tuntee olevansa paikalla, muttei kuitenkaan läsnä. Sateen lisäksi suurta onnea on ymmärtävä perhe ja naapurit, joiden pihalla saa vapaasti kulkea ja leikkiä. Onneksi allergia on minulla eikä lapsellani.

Kesäisen sadepäivän myötä toivotan kaikille kanssa-allergikoilleni tsemppiä ja ennen kaikkea aivan ihanaa sadepäivää. Voin vain kuvitella miten upealta luonto näyttää tämän jälkeen. Nyt lähden varovasti vielä tuoksuttelemaan sateenjälkeistä Kaivaria ja katselemaan kirsikankukkia. Mikä ihmeen taika kirsikankukissa muuten on? Ne näyttävät kauniilta kuvissa, kyllä, mutta sen sijaan että menisin aamuseitsemältä ottamaan itsestäni kuvia niiden alla, tyydyn taas kerran vain kuvaamaan itse puita. Yksikään kuva ei silti vangitse sitä tunnetta, joka kirsikkapuiden alla on. Niiden uskomatonta kauneutta, kun auringonvalo yrittää tunkeutua vaaleanpunaisten kukkien alta ja olo on kuin satumetsässä.

Onneksi olen sentään allerginen koivulle enkä kirsikankukille. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

No Comments

Post A Comment