Elämäntavasta addiktioksi

 

Siis mä oon liikkunut tällä viikolla ihan hävettävän vähän. Jo toinen lepopäivä putkeen, eihän joogaa lasketa liikunnaksi. Se oli sitä paitsi tosi hidasta. Mä en edes pyöräile, enkä kävele työmatkoja. Aamu-tv:ssä sanottiin ettei aktiivinen liikkuja laske liikunnaksi viiden kilometrin kävelyä työpaikalle. En oo siis aktiiviliikkuja. Oon laiska, kuvitellut vaan että liikun jotenkin paljon. Nyt kun miettii taaksepäin niin kuinka monta kertaa muka oikeasti pidin kiinni saliohjelmasta koko viikon. No en montaa. Niin monta kertaa jätin viimeiset sarjat tekemättä, se varmasti näkyy. Mun rasvaprosentti on ihan varmasti ihan yhtä iso kuin viime vuonna. Tästä ei oo ollut yhtään mitään hyötyä. Mun lihakset on taas jumissa enkä oo edes liikkunut paljon, oon huonossa kunnossa enkä sen takia palaudu.

 

 

Yhteiskunta ihannoi aikaansaavia ja tehokkaita ihmisiä. Koska lähes kaikesta on tullut helpompaa ja saavutettavampaa kuin omassa lapsuudessamme, meiltä myös vaaditaan enemmän. Tuttu juttu, sitä palaa loppuun ja silti yrittää päästä eteenpäin. Suorittaminen on nykyään normaalia. Onneksi luultavasti vuosi vuodelta myös tyylittömämpää. Minusta tuli suorittaja vasta aikuisena, tosin syyt suorittamiseeni löytyvät lapsuudesta. Pitkä tarina, ei mennä nyt siihen. Mennään vähän toisenlaiseen suorittamiseen. Siinä missä pääsin irti pakonomaisesta suorittamisesta arjessa, aloinkin suorittaa liikuntaa. Ylirasitusdiagnoosini jälkeen jouduin levätä niin paljon, että hullaannuin täysin treenistä kun sain kunnolla palata sen pariin. Opin myös, että on mahdollista kärsiä asian takia, joka tuottaa kuitenkin paljon iloa ja hyvää oloa.

En tiedä löydänkö koskaan sitä täydellistä tasapainoa, en oikeastaan edes usko siihen, mutta ainakin liikuntariippuvuuteni myöntäminen on ollut itselleni iso askel kohti tasapainoisempaa arkea suorittamiseni kanssa. Niin että olla nyt riippuvainen liikunnasta, hah-hah-haa. Kai sitä kuitenkin ollaan ikuisesti sillä samalla tiellä. Täytyy vain oppia kulkemaan sitä pitkin.

 

 

Liikun, koska rakastan liikuntaa. Rakastan sen tuomaa hyvää ja kevyttä oloa. Rakastan myös ihan kauheasti toimimista tiettyjen ohjeiden mukaan. Että tässä on nyt sulle treeniohjelma, näin sinä tällä viikolla liikut. Koska en voi sietää päämäärätöntä haahuilua, luultavasti siksi että olen pohjimmiltani itse päämäärätön haahuilija, tarvitsen ja haluan arkeeni rutiineja ja selkeitä ohjenuoria. Uskon, että päämäärättömälle haahuilijalle on parasta aamu, jolloin herää siivottuun keittiöön, jossa oikea määrä puurohiutaleita on valmiiksi kupissa, kattilat pestyinä liedellä odottamassa kokkaajaansa ja vitamiinipurkit järjestyksessä muistuttamassa, että just nämä vitskut pitää ottaa aamulla, ei illalla.

 

Jos lähden salille tekemään sitä mikä juuri silloin hyvältä tuntuu, luultavasti pyöräilisin, kyykkäisin pari kertaa ja heiluttelisin kumpparia jonka jälkeen venyttelisin takareisiä. Sanotaan että pääasia kun menee salille, mutta olisihan tuo nyt vähän turhaa rahan ja ajan haaskausta. Siksi saatan joskus vähän pakottaa itseni liikkeelle, mutta se on silti tervettä pakottamista. Tuntuu, että nykään elämässä mennään liikaa niillä mukavuusalueilla. Mukavaa toki, mutta.. Paikallaan pysyvää.

 

 

Aina aika ajoin ajaudun edelleen suorittamaan, niin, sitä liikuntaa. Onko se edes suorittamista vai silkkaa riippuvuutta? Jo 1980-luvulta asti on tutkittu liikuntaa addiktiona ja tunnistan noita merkkejä itsessäni. Positiivisen ja negatiivisen addiktion välillä vallitsee hiuksenhieno ero ja vaikka oma riippuvuuteni onkin pääosin sitä positiivista, huomaan etenkin stressaantuneena lipsuvani sinne haitalliselle puolelle. Vaadin itseltäni liikaa ja muutenkin jo väsyneenä en voi antaa väsymykselle periksi, vaan tuntuu että erityisesti juuri silloin myös teen liikaa. Samaan aikaan tiedän erittäin hyvin lepopäivien ja palautumisen merkityksen, mutta en välitä niistä. Liikun, koska on pakko. Vaikka tiedän, ettei koskaan saisi olla pakko. Joskus mietin, miksi on pakko? Minun ei ole pakko laihtua, tiedän että laihdun pikemminkin silloin kun lopetan liikunnan. Minun ei ole pakko kasvattaa kuntoa, tiedän että kuntoni kasvaisi luultavasti paremmin silloin kun liikkuisin vähän vähemmän sillä yksittäinen harjoitus olisi silloin tehokkaampi.

 

Itse liikunta on kuitenkin niin addiktoivaa, etten osaa olla paikoillani. Siinä on jotain pelottavan ihanaa. 

Se on useimmiten onnekseni ihan hyvä asia, mutta välillä nuo postauksen alkuun kirjoittamat ajatukset ovat suoraan omasta päästäni.

 

 

Toisinaan kärsin myös huijarisyndroomasta. Miten voin muka kirjoittaa hyvinvointipainotteista blogia, kun olen todellisuudessa laiska liikkuja. Syömisestä ja ravintoasioista pystyn kirjoittamaan täysin puhtaalla omallatunnolla, mutta että liikunnasta.. Pikkuveljeni on kovemman luokan kestävyysurheilija. Juoksee jopa 100 kilometrin lenkkejä. Ystäväni tekee aivan järjettömiä saliennätyksiä. Olen taas tosi huono, vaikka harvoin elän päivääkään täysin ilman liikuntaa. Ja sitten mietin että miten ihmeessä voin kirjoittaa postauksen addiktiostani liikuntaan, kun en ole koskaan edes juossut kokonaista maratonia.

Olen kuitenkin opetellut kääntämään tämän toisinaan kuvitteellisen vajavaisuuteni voimavaraksi. Että minähän postaan someen liikunnasta juuri näin ja kerron myös kaikista niistä paineista, etten ole tarpeeksi hyvä. Että en olekaan ehkä sataprosenttisesti palautunut suorittamisestani, vaan olen siirtänyt sen muualle. Että senkin asian kanssa voi elää. Olen kuitenkin iloinen siitä, että suoritan mieluummin liikuntaa enkä enää niitä kotitöitä ja täydellistä arkea. Jonkun mittapuulla liikun ihan sikana, joku näkee minut laiskana. Kaikkein vaikeinta on sanoa itselleen, että sinä riität juuri tuollaisena. Terapiassa opin, että siitä on turha ottaa paineita. Täydellisiä meistä kenestäkään ei tule koskaan ja se, jos joku on tällä hetkellä korviini paljon lohduttavampaa kuin se, että joku pystyy riittämään itselleen.

 

Et täs mä nyt oon, vertaistukea ja varoittavaa esimerkkiä tarjolla. Elämäntapaliikkuja vai addikti, sinä nimeät.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

Tags:
,
No Comments

Post A Comment