Jotain lilaa

 

 

Alkukesässä parasta: Yllätyksellisyys. En olisi osannut lainkaan arvata, että saisin tulla tällä viikolla töihin kesämekossa. Kävelyillä huomaa yhtäkkiä ensin kirsikkapuiden kukkivan. Yhdessä yössä saapuvat omenapuiden valkoiset kukat. Missä vaiheessa alppiruusukin ehti tehdä niin isoja nuppuja? Kaikkein eniten odotan kuitenkin aina sitä päivää, kun huomaan syreenien auenneen. Vaikka asuin seitsemän vuotta Eirassa asunnossa, jossa oli piha, ja jonka pihalla oli omenapuu ja syreenejä jotka näin joka ikisestä ikkunasta, ne yllättivät joka vuosi. Tunnustan kyllä olevani sen verran valveutunut kukkamuija, että tiedän aina noin suurin piirtein milloin nämä alkavat kukkia, mutta en halua kytätä, sillä se vie ilon siitä yllätyksestä kun ne sitten yhtenä yönä oikeasti puhkeavat täyteen kukkaansa.

 

Maailman kaunein vuodenaika, ei epäilystäkään.

 

 

Vaikka olen tuoksutellut niitä luultavasti tuhansia kertoja, aina ne vievät aikamatkalle lapsuuteen. Vetäessäni keuhkot täyteen syreenintuoksuista kesäiltaa, pääsen muutamaksi sekunniksi mummolan puutarhaan. Siinä hetkessä tunnen paljaan maan jalkojen alla, hieman pistelevät kivet, näen marjapensaat ja kuusiaidan, mummon astiat ja kesäloman.

 

Nautin nykyään syreeneistä kuitenkin eniten kaupungissa. Vaikka haluan aina keskikesäksi pois Helsingistä, tätä aikaa vuodesta en näin mielelläni viettäisi missään muualla. Mietin tänään saisiko syreenin tuoksua pulloon. Frederic Malle on sitä yrittänyt ja vaikka jo pitkään olen halunnut hänen tuoksuaan kokeilla, olen onnistunut jättämään sen joka kerta ostoskoriin.

 

Syreenini eivät mahdu pulloon. En uskalla menettää niiden taikaa.

 

 

Niiden aika on nyt. Liikun päivittäin akselilla Kulosaari-Eira-Ullanlinna, eli olen siis ympäröity syreeneillä. Lilat, valkoiset, tummanlilat, vaaleanpunaiset.. Huumaavat tuoksullaan ohikulkiessa. Joskus kun ajatuksissaan kipittää pitkin Merikatua, havahtuu syreenin tuoksuun. Pysähtyy vetämään keuhkot täyteen ilmaa, joka saa suupielet ylöspäin vaikka olisi vähän huonompikin päivä.

 

Ehkä hienointa tässä pysähtyneessä ja odottavassa alkukesässä on nimenomaan itsekin pysähtyä – näiden luonnon tarjoamien, ilmaisten ilojen äärelle. Näitä kukkia ei ole kuukauden päästä, eikä varsinkaan syksyllä, eikä tammikuussa osaa kuvitellakaan niiden tuoksua. Mutta nyt.

 

 

Teemme piharemonttia tämän kesän ajan ja totesin, että minulla ei ole kyllä mitään toiveita pihan suhteen. Paitsi syreenin, omenapuun ja kirsikkapuun haluaisin. Mutta Mirva, nehän kukkivat vain jonkun viikon vuodesta?!

 

Ehkä juuri siksi. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

No Comments

Post A Comment