Aika elää

 

On mentävä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Blaablaa. Tekisi mieli sanoa, että voi kun joku tietäisi kuinka loppu alkukesästä olin.. Samalla mietin kuitenkin kaikkia heitä, jotka eivät edes tänä kesänä voi pitää kesälomaa, heitä, jotka ovat jo palanneet töihin, heitä, jotka istuvat kuumassa kerrostaloasunnossa päivät pitkät toivoen, että olispa edes töitä josta pitää lomaa.

Kaiken sen kermapersearkeni keskellä olin kuitenkin ihan loppu ja jos iltaisin ruokapöydässä lenkkivaatteissa itkeminen lasketaan loppumiseksi, olin oikeasti aika loppu aika monena iltana.

 

Kesän ensimmäiset päivät Helsingissä olivat tavallaan pitkästä aikaa ihania, mutta siellä olin liian lähellä. Kesähankolaisuus jakaa mielipiteitä, mutta kuten kirjoitin, auton kulkiessa Raaseporin läpi kohti etelää, jäi Helsinkiin jotain, joka toivottavasti on sieltä myös kadonnut kun elokuussa palaan takaisin.

 

 

En suostu uskomaan, että meidän on tarkoitus elää ainaisen kiireen, riittämättömyyden tunteiden, loputtomalta tuntuvan deadlinen, jatkuvien suorituspaineiden ja ahdistuksen kanssa. On aika ahdistavaa ajatella, että se tuntuu olevan nykyään normi, jos siis yhtään haluaa tehdä uraa tai lapsia tai olla yhteiskunnan mittapuun mukaan hyvä ihminen. Olen viimeisen kuukauden aikana huomannut olevani huomattavasti parempi ihminen ilman näitä yllämainittuja asioita.

 

Tulimme viikoksi saaristoon. Pikkusatamissa, etenkin sellaisissa joissa ei välttämättä ole edes vettä tai sähköä, on ollut aikaa ajatella. Ahvenanmaan pysähtynyt aika ja elämä pistivät hidastamaan omaakin tahtia. Miksi kotona on jatkuvasti kiire? Miksi juoksen arjessa paikasta toiseen pysähtymättä ja aikaansaannokseni tuntuu olevan lähinnä miinusmerkkinen, menetetty aika?

 

Oivallan samoja asioita yleensä ollessani Lapissa. En ihmettele enää lainkaan, miksi ihmiset haluavat luontoon. Luonnostakin tosin on tuntunut tulevan suorittamista. Kaikki tuntuu olevan nykyään suorittamista. Ja kun kaikki omassa elämässä tuntuu suorittamiselta, on aika lähteä vähän kauemmas ja katsoa elämää uusin silmin. Ja juuri silloin, on aika elää.

 

 

Jos kuvailen itseäni edes muutamalla sanalla, esiin nousee yleensä aina sana perfektionisti. En tiedä synnytäänkö perfektionistiksi vai opitaanko se jo lapsena yhteiskunnan ja vanhempien ansiosta vai aikuistuessa loputtoman suorituspaineiden keskellä, mutta sen tiedän, että perfektionismin kanssa voi elää, kunhan aika ajoin muistuttelee itseään että hei, muista myös ihan oikeasti elää.

 

Jokainen tyylillään. Minulle sopii mainiosti se, että se perusarkeni on rutiinien täyttämää, selkeää ja järjestelmällistä. Siisti koti jäsentelee ajatukset, paperille kirjatut menot ja to dot auttavat hallitsemaan kaaosta. Kaaos kun on usein omassa päässäni. Tämän opin ajattelemalla erästä kollegaani, joka handlaa miljoona asiaa yhtä aikaa ilman sekoamista. Itselleni viisi ranskalaista viivaa post it-lapulla tuntuu olevan toisinaan liikaa. Jos kuvailen itseäni edes muutamalla sanalla, esiin nousee ennen kaikkea urheilullisuus. En voisi elää ilman liikuntaa ja se onkin ehkä suurin syy, jonka vuoksi pysyn näinkin järjissäni. Kun ajatukset sinkoilevat pingispallon lailla puolelta toiselle ja karkaavat välillä johonkin, josta ei millään jaksaisi juosta kiinni, säännöllinen treeni ja arjen muut rutiinit pitävät paletin kasassa.

 

Mutta auta armias, jos joutuisin aina elää niin. Toki uskon, että olisin kuitenkin ihan tyytyväinen. Elämä olisi hyvää, ajattelin itseasiassa näin myös itkiessäni lenkkivaatteissa ruokapöydän ääressä, mutta aina silloin tällöin se voisi olla kuitenkin tosi hyvää. Ja elämä on yleensä tosi hyvää kun muistaa vaan elää.

 

Sukeltaa yöllä pimeään veteen. Juoda viiniä joka ikinen ilta välittämättä, onko lähdössä vielä lenkille tai mikä päivä on. Tilata ruokaa jota tekee mieli syödä, ei sitä jota olisi hyvä syödä (halleluja se on kuitenkin ollut lähinnä ahvenia ja salaattia). Järjestää ystävien kanssa extemporemenoja, vaikkei niissä olisi mitään järkeä. Jättää laskut maksamatta, koska tuli kiire hypätä uimaan. Hengittää keuhkot täyteen saariston rauhaa, nukkua just niin pitkään kuin huvittaa. Juosta täysiä keskellä metsää niin kauan, kunnes on ihan loppu.

 

Silloin on aivan eri tavalla loppu. Ja silloin loppuu myös moni sellainen asia, jonka toivoi loppuvan siinä vaiheessa, kun Länsiväylä vaihtui maantieksi.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

No Comments

Post A Comment