Hidastuksella

 

Arkipäiväni noudattavat pitkälti samaa kaavaa. Töiden jälkeen kiirehdin salille, lapsi koulusta, kotiin. Kauppaan, ruokaa, läksyjen teko, keittiön siivous, koirat ulos, suihkuun ja nukkumaan. Tähän väliin tietysti ängetään kaikki harrastukset, lenkit, keskustelut, mahdolliset työasiat ja ystävien tapaamiset. Koska yhtälö vihdoin kuitenkin toimii, siedän sitä ja elän sen kanssa tietäen, että tämäkin on vain vaihe, jota joskus aivan varmasti tulen kaipaamaan.

Sen huonoja puolia ovat kuitenkin nopeatempoisuus ja toistuvuus. Ei oikeastaan edes ehdi ajatella, että arki-iltoina voisi totta tosiaan tehdä jotain muutakin.

Nuori minä olisi huutanut tässä että nyt juokse nainen karkuun ja äkkiä.

32-vuotias minä on edelleen omasta mielestään nuori ja rakastaa rutiinejaan.

 

 

Syyskuu on lopuillaan. Vuoden viimeinen neljännes lähestyy ja äs-oo-äs, on saatava taas yksi unelmien vuosi valmiiksi. Tässä vaiheessa nauraisin tammikuussa tehdylle ”tänä vuonna aion” -suunnitelmalle – siis jos sellaisia vielä tekisin. Nauran sille, että olen joskus tehnyt.

Työpaikoilla kiritään kiinni alkuvuodesta asetettuja tavoitteita, yksityiselämässä alkaa olla vallalla samanlainen trendi. Kuka saakaan kirjoittaa joululomalle jäädessään, että nyt oli kyllä mieletön ja tehokas vuosi. Tätä painetta tietysti boostaavat vielä loppuvuoden synkimpään aikaan julkaistavat verotiedot. Joku saa paikkansa valokeilassa, toisen ahdinko syvenee. Valoa ei näy sitäkään vähää, kohta lasketaan montako aurinkoista tuntia oli marraskuussa. Onnistuu yleensä yhden käden sormilla.

Joku vielä miettii, miksi syksy on muka raskasta suomalaisille.

 

Syksyllä luonto valmistautuu lepoon. Se pudottaa lehtensä, loppuvuodesta kääriytyy (toivottavasti) lumeen. Se lepää, se valmistautuu tulevaan valoon. On tullut aika korjata edellisen kauden sato ja hidastaa.

Miksi me ihmiset emme tee niin? Hidastuksen sijaan painamme täysillä eteenpäin, onhan kesällä levätty.

Miksi me emme kirjaimellisesti varaudu talven varalle? Tästä puhutaan paljon monen asian yhteydessä, mutta kukaan ei silti tee mitään.

 

 

Olen ihan vakavissani miettinyt, palveleeko esimerkiksi saliharrastukseni enää minua. Voisinko paremmin, jos en yrittäisi joka saat..n viikko rikkoa ennätyksiä, vaan kuuntelisin kehoani, treenaisin ja söisin intuitiivisesti? Mitä jos huolehtisin kehostani joogalla, lenkeillä ja pilateksella ja vähentäisin salikertoja edes puolella nykyisestä?

Sydämeni ja intuitioni huutaa oikeaa vastausta, suorittaja sisälläni ruoskii luovuttajaa.

Mieli ei ole vielä valmis, mutta se ymmärtää jo hidastaa. Se antaa mahdollisuuden myös sille, että ajatus on hetkellinen. Lopullisia päätöksiä ei tarvitse kovinkaan usein tehdä, mutta aina pitäisi hidastaa kuuntelemaan mitä keho ja mieli yrittävät viestittää, ja ennen kaikkea miksi.

 

 

Tavoitteiden asettelu on viety jo liiankin pitkälle. Oletko tänään vihreällä vai punaisella indexillä verrattuna viime vuoteen? Unohda. Elämässä on kippuraa ja käppyrää ihan tarpeeksi. Jos hyllystäsi löytyy se sadan askeleeen onnellisuusopas, älä edes lahjoita sitä pois, heitä se oikein juhlallisesti pois. Kukaan ei voi kasvaa ja kehittyä tasaisesti ikuisesti. Aivan kuten maailmantalous, työpaikan käppyrät tai asuntojen hinnat pitkällä aikavälillä, myös oman elämäsi kehityskäyräs on täynnä nousu- ja laskusuhdanteita.

Joskus tapahtuu jotain yllättävää, joskus poljetaan pitkään paikoillaan. Jätä vuosisuunnitelmassasi sille kaikelle tilaa. Hidasta ja nauti kerrankin siitä, mitä jo on.

Yksi lohdullisimmista tunteista kun on tajuta, ettei ihan aina tarvitse mennä lujaa eteenpäin. Aivan kuten loputtomissa tulostavoitteissa, joka ikinen päivä ei voi olla parempi kuin edellinen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

4 Comments
  • Anna
    Posted at 09:38h, 29 syyskuun Vastaa

    Kiitos kauniista postauksesta. Puit hyvin sanoiksi ajatuksia, joita olen myös itse käynyt läpi viime aikoina.
    Kuluneeseen vuoteen on itselläni mahtunut niin keskenmeno, työuupumus, sisaruksen itsemurha kuin nyt tulevaisuudessa orastavat lapsettomuushoidot. Tapahtumat ovat saaneet todella pohtimaan omaa arvomaailmaa ja ylipäätään sitä, mihin sitä aikansa haluaa elämässään käyttää. Mikä lopulta on tärkeää? Jotenkin sitä nyt tiedostaa, että aika on rajallista, ja sen ainaisen suorittamisen sijaan tulisi keskittyä itse elämiseen. Kuulostaa niin teennäiseltä, mutta ehkä lopulta sitä kuitenkin voi parhaiten, kun palaa perusasioiden äärelle.
    Levollista ja aurinkoista syksyä! 💛

    • mirvaannamarian
      Posted at 20:52h, 29 syyskuun Vastaa

      Oon niin pahoillani, osanotto suruun sen monella osa-alueella. Miksi niin usein sillä paskalla on tapana kasaantua yhteen ja kaikki tuntuu tulevan ”kerralla” :( Vähempi todella riittäisi. Ihan hiljaiseksi menee, tuntuu omat murheet taas hävettävän pieniltä kantaa vaikka eihän sitä pitäisi vertailla koskaan.

      Tuossa tilanteessa on varmasti myös hyvin vaikeaa ajatella järkevästi. Toisaalta taas suru ja raskaat kokemukset pistävät joskus vauhtia niiden suurten muutosten tekemiseen. Kun isäni kuoli, lopetin hyvin pian opinnot minulle ”väärällä” alalla, muutin vihdoin pois kaupungista jossa en kokenut olevani kotona ja samana keväänä myös erosin. Nyt 11 vuotta myöhemmin kun katson taaksepäin, näen siinä hyvin surullisessa ajanjaksossa jo paljon hyvääkin. Sain elämäni oikeaan suuntaan, vaikka edelleen olen toisinaan katkera ja kateellinen heille, jotka saavat sen suunnan paljon helpommalla.

      Voimia niin paljon kaiken tuon läpikäymiseen, uskon että tämän jälkeen sinulla on edessä paljon paremmat ajat kuin osaat kuvitellakaan <3

  • Heidi
    Posted at 18:28h, 29 syyskuun Vastaa

    Ah, kylläpäs kirjoitit osuvasti, kiitos! Näin maalla asuvana mietin usein tuota samaa, eli jos luonto lepää puolet vuodesta, miksi en mäkin voisi? Ja koska kesällä maalla ei todellakaan ehdi levätä, talven lepo tulisi kyllä tarpeeseen… Mutta mikä siinä lepäämisessä onkin niin hankalaa!? Täälläkin siis opetellaan hidastamista pienin askelin. Tiedostan myös sen, että luultavasti pienen tauon jälkeen hommat etenisivät taas paljon nopeammin. Ihanaa syksyn jatkoa sulle!

    • mirvaannamarian
      Posted at 20:45h, 29 syyskuun Vastaa

      Niinhän ne aina etenee. Huomaa ihan missä tahansa – juoksulenkillä, työpäivän aikana, salilla.. Breikki tekee niin hyvää ja sen jälkeen on paljon vahvempi. Elämän pitkässä juoksussa sen tauon täytyy vaan olla tarpeeksi pitkä <3

      Samoin sinulle, oikein ihanaa syksyä!

Post A Comment