Aina vähän paremmin

 

-”Siis kun mulla ei oo sillä tavalla mitään tavotteita, et haluisin niinku juosta vaikka kympin tai saada tästä sen kympin..” 

 

– ”Nii joo.. Siis niin.. Siis anteeks mitä?”

 

Täysin toiseen aiheeseen liittyvä keskustelu lähti aivan omille raiteilleen, kun kanssani samaa projektia työstänyt henkilö sanoi ihan ohimennen, ettei hänellä ole koskaan ollut sen kummemmin mitään tavoitteita. Ehkä vähän enemmän voisi syödä kasviksia ja saada lapset aiemmin nukkumaan. Okei tota, joo.

 

 

Yleensä kun minulta kysytään mitä elämältäni haluan, vastaan että haluan olla onnellinen. Niin niin, sitä vastaustahan kukaan ei halua kuulla, vaan kaikki odottavat että lähden yksityiskohtaisemmin avaamaan mitä konkreettista haluaisin vielä tehdä. Halutaan jotain konkreettista.

Mutta kaikki konkreettinen mitä haluan tehdä, tähtää jollain tavalla onnellisuuteen. Haluan urheilla, koska siitä tulee niin hyvä olo ja hyvä olo tekee minut onnelliseksi. Haluan matkustaa, koska matkustaminen tekee minut onnelliseksi. Haluan olla vapaa, sillä vapaus on yhtä kuin onnellisuus.

Sitten yleensä mietin, että miksi haluan vielä jotain enemmän? Enkö ole jo onnellinen? Enkö ole tarpeeksi onnellinen?

Ajatukseni pääsevät viimeistään tässä kohtaa siihen pisteeseen, jossa syytän itseäni kiittämättömyydestä, sen sijaan että ymmärtäisin ja lohduttaisin itseäni riittämättömyydestä ja siitä, kuinka tunnen sitä lähestulkoon vuoden jokaisena päivänä.

 

Miksen osaa olla asettamatta tavoitteita? Yritän välillä, yleensä aina silloin kun kyllästyn esimerkiksi salilla repimään yksin väsyneenä ja väkisin painoja irti tangosta. Mutta että kävisin treenaamassa vain silloin kuin siltä tuntuu, ilman sen kummempia ohjelmia ja tavoitteeni arjessa olisi syödä vähän enemmän kasviksia. En tiedä voiko ihminen edes syödä tämän enempää kasviksia. Liikkumattomat päivät tuntuvat suunnattomalta laiskuudelta. Työelämään liittyvistä asioista ja ajatuksita en viitsi edes kirjoittaa. Saati siitä, mitä ajattelen itsestäni.

 

Siitäkin huolimatta, että olen käynyt läpi ylikunnon sekä henkisen vakavan ylirasitustilan ja tiedän, etten halua enää koskaan siihen samaan kierteeseen. Olen nykyään tosi rento, mutta että eläisin ilman sen kummempia tavoitteita tai paineita olla hyvä joillain elämän osa-alueilla.. Täysin vieras ajatus.

 

 

Sillä tavallaan ihminen joka ei halua kehittää itseään enää yhtään enempää, on mielikuvissani a) laiska b) saamaton c) täysin kunnianhimoton. Samalla silti kadehdin tällaista ihmistä ja tiedän, että hän on luultavasti tyytyväisempi elämäänsä kuin minä  ainaisten riittämättömyydentunteideni kanssa. Ja samalla hän on jotain sellaista, joka on vaikeaa myöntää itselleni. Hän on luultavasti onnellinen.


No Comments

Post A Comment