02 marraskuun 2021 Iltapäivän ihme

Olen ihmisenä sellainen, että vedän helposti puoleeni muiden tunteita. Luulen, että kaikilla ihmisillä on vähän samaa vikaa, olen tälle fiilisten tarttumiselle vain jotenkin aivan erityisen herkkä. Ehkä senkin takia olen luonut itselleni monia keinoja ja rutiineja, kuinka päästä tästä irti ja olla nappaamatta niitä muiden negatiivisia tunteita itseensä.

Kun ympärillä on ollut stressiä ja kiirettä, olen yrittänyt pysyä omassa zeninmuotoisessa kuplassani. Että namassssstee, siitäs sait stressaaja. Mun sisäistä rauhaani ei horjuta  m i k ä ä n.

Viime aikoina vähän turhan moni asia on siihen rauhan tyyssijaan iskenyt, enkä ole lopulta voinut välttyä stressaamasta itse.

Stressiltä ei voi tietenkään koskaan välttyä, mutta turhalta stressiltä voi, ja ne ovat kaksi aivan eri asiaa. 

Kirjoitin töissä harvinaisen pitkää ja tylsää raporttia ties kuinka monetta tuntia päivää. Jouduin tulla tänään aiemmin kotiin ja sekin stressasi koska harvinaisen pitkä ja tylsä raporttini jäi kesken ja jostain syystä en vain osaa olla kotona ilman huonoa omaatuntoa arkena, siis ennen sitä ”normaalia” töistäpaluuaikaani. Sekin itseasiassa ärsytti, sillä tiedän miten kertakaikkisen typerä ajattelutapa tuollainen on.

Kun sitten tulin kotiin, näin jotain mitä en olisi koskaan nähnyt ellen olisi tullut aiemmin kotiin. Tiedättekö kun asuntoilmoituksissa sanotaan auringon tulvivan sisään? Se todella tulvi. Se värjäsi kaiken vaaleanpunaiseksi ja kauniiksi ja loi varjoja seiniin joita en ole koskaan aiemmin nähnyt.

Kuin marraskuu olisi ilkkunut meille, että siitäs saitte kun manasitte sitä vuoden synkintä ja pimeintä kuuta. Että minussa on tällainenkin puoli.

Yhtäkkiä koti näyttikin kauniilta. Kuin aika olisi pysähtynyt tuohon auringon ja vaaleanpunaisen hetken täyttämään tilaan. Yhtäkkiä oli korviahuumaavan hiljaista, sellaista mitä Helsingissä ei tunnu koskaan olevan.

Iltapäivän ihme. Siinä keskellä marraskuun toista päivää. Olen tottunut näihin valoihin ja väreihin korkeintaan pohjoisessa, eikä niitä silloinkaan näe joka vuosi.

Siinä sitä sitten ihmettelin, marraskuuta, valoa ja hiljaisuutta. Huonosta omastatunnosta ei ollut tietoakaan. Unohdin hetkeksi kaikki tulevat joulukoristelut, harvinaisen pitkät ja tylsät raportit ja kuivausrummussa odottavat pyykit. Siellä odottaa aina pyykit. Kuten elämässä yleensä, aina joku odottaa.

Nyt saakin odottaa. Tämän marraskuun aion mennä itseni ehdoilla. Istua ja tuijotella vaaleanpunaista valoa ja outoja varjoja jos siltä tuntuu. Laittaa joulukuusen jos siltä tuntuu. Tuntuu. Vaikka muut tuntuvat vaativan yhtä sun toista, minä en.

En enää odota, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen aivan helvetin kyllästynyt odottamaan. Ja siihen, että aina joku odottaa.

Tänään kotona odotti kuitenkin aurinko.