Kiinni naulatut valinnat

 

Minä olen se en mistään kotoisin oleva tyyppi, joka lopulta löysi kotinsa Helsingistä (se oli jo lapsuudessa minulle ainoa paikka, joka tuntui kodilta). Tätä ei ehkä ymmärrä, jos ei itse ole vastaavanlainen juureton, mutta jos on tai jos on vain elänyt täysin itselleen väärässä maassa tai väärällä paikkakunnalla, voin lohdutuksena kertoa, että ne juuret saa kyllä kasvatettua myöhemminkin aivan uuteen paikkaan. Voisin hyvin kuvitella asuvani tulevaisuudessa ulkomailla, mutta Helsinkiä pidän nyt ja varmasti aina kotikaupunkinani. Se on edelleen ainoa paikka maailmassa, joka on koskaan tuntunut kodilta ja ainoa paikka jonka voisin kuvitella sitten viimeiseksi leposijakseni.

 

Ei nyt mennä kuitenkaan vielä asioiden edelle, toivottavasti saan ilahduttaa läsnäolollani kanssaihmisiä vielä monet vuosikymmenet. Välillä sitä kuitenkin kolmekymppisenä elämää jatkuvasti pohtivana tyyppinä miettii sen kulkua ja kaavoja ja arkikiireen sumentamana muistuttaa itseään, että tässä ilmiössä nimeltä elämä on niin paljon muutakin kuin se yksi totuttu kaava ja sana ruuhkavuodet. Vihaan sanaa ruuhkavuodet ihan yhtä paljon kuin kiirettä ja toinen toistaan samanlaisina seuraavia kopioituja arkipäiviä, niitä joista ei muista kuukauden kuluttua mitään.

 

 

 

Rakastan nimenomaan rutiineja enkä missään nimessä valita samanlaisista itseään toistavista päivistä, mutta niiden on oltava kuitenkin kivoja päiviä. Ja kivoja päiviä saa todennäköisemmin, kun tekee elämästään mielekästä. 

Rakastuu ihmiseen, jonka kanssa ei tarvitse olla varpaillaan ja miettiä joka ikistä liikettä ja että mitähän tapahtuu seuraavaksi. Seuraa huomio. Se ihminen voit olla myös sinä itse.

Oppii nauttimaan elämästä yksin. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olen vasta nyt yli kahdeksan vuoden parisuhteen jälkeen oppinut olemaan onnellinen myös yksin. Ja oppinut ymmärtämään, että ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen yksin ennen kuin voi olla tasapainoisessa parisuhteessa. Hyvähän se on näin kahdeksan vuoden jälkeen oivaltaa, mutta aina on joku jolla siihen menee kahdeksantoista tai kahdeksankymmentä vuotta. Joku ei oivalla koskaan.

Tarttuu arjen pieniin, kauniisiin asioihin. Eikä valita. Asiastahan saa ja pitää sanoa, mutta negatiivisuus on ihan perseestä.

Rikkoo kaavaa, saa itsensä kapinoimaan. Yliopistoon meno kolmekymppisenä oli itselleni iso tällainen kaava breaker ja voi luoja, miten paljon muutosta ja hyvää se on elämääni tuonut jo nyt.

 

Kokeilee rohkeasti. Muutin keskustasta Kulosaareen, vaikka vannoin etten koskaan ikinä muuta keskustasta mihinkään. Asun kyllä lapseni kanssa virallisesti Kaartinkaupungissa (tuon tämän esiin koska saan niin usein kysymyksiä miksi vietän niin paljon aikaa keskustassa ja miksi lapseni käy koulua keskustassa – että nyt sitten tiedätte kaikki, enkä ole huijannut ketään asukaspysäköintilupaa varten) mutta kuitenkin asumme Kuliksessa. Parasta (oikeasti toisinaan myös pahinta) Kuliksessa asumisessa on sen järjettömän kaunis ja upea luonto (lue: villieläimet) ja se miljöö, jossa toinen toistaan tunnelmallisemmat, itseasiassa juuri ne ei-mitään-kaavaa noudattavat rakennukset, joiden välistä näkee Katajanokan ja Suomenlinnan, vuorottelevat kapeilla kujilla yhdessä syreenien, vaahteroiden ja postilaatikkojen kanssa.

Vaikeinta Kuliksessa asumisessa on ihmisten ennakko-odotukset siitä, että nyt kun on talo niin siellä sitten asutaan ja asutaan ihan aina. Että talokauppa on sitten se viimeinen naula arkkuun, tänne sinä tulit ja tänne sinä jäät, niinkö? Ensimmäisen Kulisvuoden jälkeen kukaan ei sentään enää odota, että tekisimme lisää lapsia tai että perheenlisäys olisi ollut syynä muuttamiseen isompaan asuntoon.

Luulen, että jos ihmiset oivaltaisivat että asunnon pysyvyyden ei tarvitse olla kiinni sen muodosta, koosta tai sijainnista, talojen myynti lähtisi vielä nykyistäkin suurempaan kasvuun. Kiinny ihmisiin ja kiinny paikkoihin, älä tavaroihin ja asuntoihin. Toistan, kokeilee rohkeasti.

 

Ihminen kasvaa, ihminen muuttuu. Samalla kasvavat ja muuttuvat ajatukset, arvot ja kaikki niiden mukanaan tuomat asiat ja ilmiöt. Elämän normatiivinen kaava on niin vahva, ettei sitä meinaa uskaltaa 2020-luvullakaan rikkoa. Ne aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani roolit, stereotypiat ja odotukset siitä, miten pitäisi olla, millainen pitäisi olla ja milloin pitäisi olla.. 

 

 

 

Siellä, missä minä kasvoin, piti kaikkien olla samanlaisia. Aluksi se tuntui todella vaikealta, en oikein koskaan sopeutunut joukkoon. Ensimmäisillä luokilla olin vielä oma itseni, luin paljon, rakastin runoja, olin enemmän kuin mielelläni yksin ja hiljaa omassa haavemaailmassani. Kirjoitin paljon, muun muassa omia lehtiä, paljon erilaisia näytelmiä, suunnittelin suuruudenhulluna jopa kirjaakin. Ja muistan vieläkin ihan sanatarkasti, mitä sen ensimmäiset luvut sisälsivät. Kun sitten lamaantuneena aloin vähitellen, aivan huomaamattani, olla samanlainen kuin muut ja elää paikkakunnan kaavan mukaan noudattaen niitä kirjoittamattomia sääntöjä, kadotin itseni johonkin. Noin kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

 

Onneksi melko pian löysin sinne, minne koin kuuluvani. Paikkaan, jossa minulla on nykyään aivan kaikki, koko elämäni, perheeni, ystäväni, työni, verkostoni, niin niin, aivan kaikki. Silti, olin kadottanut itseni odotusten, kaavojen, trendien, miellyttämisentarpeen ja hyväksynnän hakemisen alle. Halusin olla kuin muut, ja kun sitten lopulta olin, jotain puuttui aina. Olen pyöritellyt näitä asioita ja sitä, kuka minä olen, jo vuosia itsekseni ja niin psykoterapeutin, psykologin kuin psykiatrinkin kanssa. Moni asia on kääntynyt elämässä aivan päälaelleen ja vähitellen se epävarmuuden, ahdistuksen ja sekavien ajatusten verho on jäänyt yhä usein sivuun. Päästänyt sisään sen valon, minkä se oli noin kaksikymmentä vuotta peittänyt. Elämästä on kuoriutunut paljon pois, mutta paljon on kasvanut tilalle.

 

Muutokset eivät tapahdu itsestään, eivätkä lyhyessä ajassa ja ne huomaakin usein vasta jälkikäteen. Että nyt ei oo muuten pitkään aikaan ahdistanut (ahdistuksen syitä olivat milloin mikäkin, suurista raha- ja terveyshuolista aina epäsopiviin vaatteisiin) ja moni ikävä, ennen muka toistuva asia, on jäänyt huomaamatta taakse. Moni katsoo vanhoja valokuvia haaveillen, että voisipa nämä päivät elää uudestaan. Itse katson vanhoja valokuvia lähinnä helpottuneena, että nuo päivät ovat nyt takanapäin. Oikeastaan vasta tämän vuoden ajan olen saattanut haikailla jotain tiettyjä ihania päiviä ja hetkiä takaisin. Se tuntuu kivalta. Ja se tuntuu normaalilta. 

 

 

Mikään valinta ei ole kiinni naulattu valinta. Naulan saa aina irti, niiden irrottaminen on itseasiassa paljon hauskempaa kuin naulaaminen. Lapsena hakkasin vasaralla nauloja lautoihin vain siksi, että sain sitten kääntää ne irti. Niistä jää jälki, mutta mitäs sitten. Tulipahan kokeiltua ja lopulta se irrottamisen ilo peittosi kaiken muun.

 

 


2 Comments
  • Anni
    Posted at 11:27h, 12 marraskuun Vastaa

    Ihana kirjoitus! 💕

    • mirvaannamarian
      Posted at 12:33h, 12 marraskuun Vastaa

      Kiitos <3

Post A Comment