Tilaa uudelle

 

On hämmentävän hiljaista. Epätodellista, kuin ympärillä olisi jotain painavaa, maadoittavaa.

Heti ensimmäisenä päivänä oli päästävä hiihtämään. Siitäkin huolimatta, että lämpömittarin sininen oli pudonnut -26,5 asteeseen. Toppakerrosten alla suksin eteenpäin kyläläisen itse tekemiä latuja. Puhelin sammui samantien, mutta ne kenelle tiedolla oli jotain merkitystä, tiesivät kyllä missä olin. Vähäinen kaamosajan auringonpilkahdus laski nopeasti lumisten puiden taakse, kun etenin jääkylmällä ladulla. Ei saa pysähtyä, tai tulee liian kylmä.

Onneksi paikalliset hiihtävät täällä niin paljon, heidän ansiostaan 15 kilometrin matkalla on valot. Turistit eivät juuri näille laduille eksy, itsekin löysin ne muutama vuosi sitten vähän vahingossa.

Vesi jäätyi pulloon, ladun yli hyppivät metsän asukkaat. Lumivalkoiset, pupu, lumikko sekä hauskaa ääntä pitävät riekot. Tuntuu niin taianomaiselta, että metsän eläinten kadotessa takaisin hankeen, en voi olla ihmettelemättä ääneen. Olivatko ne tuossa, ihan oikeasti?

 

Kun katson harvaan pystytettyjen latuvalojen loisteessa taivaalle, huomaan ilman kimaltavan. Kuin hengittäisin tähtipölyä keskellä korvia huumaavaa hiljaisuutta.

Tällaista rauhaa ei ole missään muualla.

 

 

Lapin taiasta voisi kirjoittaa loputtomiin. Ennen kaikki oli toisin. Lappiin tultiin ryminällä viikoksi. Laukkuun pakattiin diskoon sopivia vaatteita, laskut päättyivät Tuikkuun ja Vinkkariin, kaupastakaan ei päässyt ulos ilman kaljaa. After skin venyessä aamuun saattoi seuraavan päivän valoisa aika mennä sängyssä. Illat olivat yhtä pizzaperjantaita tai tacotiistaita.

Enkä sano, että tämä on huono tapa elää Lappia. Se on vain erilainen kuin omani.

 

Mökillä aika pysähtyy. Kuin taikaiskusta kiire jää etelään jo laskutelineiden noustessa ylös. Kirpeän pakkaspäivän hyvänä puolena on pastellisävyissä näyttäytyvä taivas. Aamulla istun takkatulen ääressä odottamassa valoisaa hetkeä. Vielä se kestää noin neljä tuntia, kohta ei enää sitäkään. Vaikka jalat ovat hieman raskaat eilisestä lenkistä, innostus hiihdosta vie silti ladulle. Maailman puhtaimman ilman (tutkitusti, kyllä) hengittäminen tekee ihmeitä. Syntyy tilaa luovuudelle. Sille ominaisuudelle, jota on meissä kaikissa, mutta joka (tutkitusti, kyllä) katoaa stressin ja kiireen alle.

Tulee tilaa uudelle. Mielenrauhaa metri metriltä. 

 

 

Kaikki suurimmat oivallukseni, tärkeimmät ajatukseni ja ideani olen saanut Lapissa. Uskon, että kuka tahansa voi löytää täältä rauhaa ja inspiraatiota.

Olin nimittäin joskus juuri se turhamainen kaupunkilainen suorittaja. Kun sitten juon posket punaisina nokipannukahvia laavulla, en tunnista tuosta kuvailusta itseäni ollenkaan. Tämä on yksi niistä monista syistä, miksi haluan vuosi toisensa jälkeen päättää ja aloittaa uuden vuoden Lapissa. Olisin voinut lähteä Dubaihin katsomaan parvekkeelta, kuinka maailman korkeimmasta rakennuksesta ammutaan maailman isoimpia ilotulitusraketteja.

Halusin jäädä hiihtämään. Rauhoittua pohjoisen karussa luonnossa, pysähtyä ja hiljentyä. Levätä vuoden kiireet pois, ladata akkuja uuteen. Hengittää jokaisen soluni täyteen Lapin taikaa.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


2 Comments
  • Aino
    Posted at 16:09h, 01 joulukuun Vastaa

    Kiitos, Mirva, kun toteutit toivepostaukseni! Se oli aivan ihana ja hyvin kauniisti kirjoitettu. Oli helppo eläytyä tunnelmaan. Itse nautin lomasta Helsingissä, ravitsevasta ja herkullisesta ruoasta, sikeiltä yöunista ja runsaasta hyötyliikunnasta. Äsken kävin rivakalla juoksu- & kävelylenkillä. Huomenna ohjattua lihaskuntotreeniä ja venyttelyä. ❤️❄️

    • mirvaannamarian
      Posted at 10:14h, 02 joulukuun Vastaa

      Oon niin hullaantunut taas tästä Lapista et näitä tulee varmasti lisää :D <3

      Kuulostaapa hyvältä, todella hyvän olon ajalta <3

Post A Comment