Voispa vaan lähteä!

Olipa kerran kylmää kaljaa ja kuumia auringonlaskuja

 

Luen jälleen kerran uutta artikkelia siitä, kuinka joku on myynyt puoli omaisuuttaan, irtisanoutunut ja ostanut pakettiauton, tai menolennot, ja lähtenyt maailmalle toteuttamaan unelmiaan. Löytänyt vapauden ja palannut vuoden kuluttua Suomeen elämään aivan toisenlaista elämää kuin täältä lähtiessään eli. Tätä on edeltänyt loppuunpalamisen diagnoosi ja sitä tiukka uraputki. Ja ah, nyt kaikki on hyvin, Afrikasta sai start up-idean ja elämä hymyilee yrittäjänä etätöissä Ullanlinnassa.

 

Artikkelissa julistetaan, kuinka elämä muuttui, kun vihdoin tajusi tehdä vain niitä asioita, jotka tekevät aidosti onnelliseksi.

 

Tarina inspiroi minua. Voispa vaan lähteä! Samalla muistutan itseäni siitä, mistä nykyään kaikki selfhelp-opukset muistuttavat, kuka tahansa voi lähteä, kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Niin mmmm joo, mutta..

Koulunsa aloittaneen aktiivisesti harrastavan lapsen, kolmen koiran, asuntolainojen ja säännöllisen työn kanssa voisi varmasti lähteä, mutta ei kuitenkaan voi lähteä. Kun sain itse vuonna 2018 diagnoosin vakavasta ylirasitustilasta, menin hetkeksi sohvalle makaamaan. Kierroksia oli hidastettava, mutta niin se arjen oravanpyörä jatkui vielä samana päivänä. Ei lähdetty seikkailemaan, ei ostettu pakettiautoa, ei myyty puolta omaisuutta eikä edes vuokrattu varastoa. Börniksestä on oltava jokin toinenkin keino nousta ylös.

Sitä paisi, muistutan aina itseäni siitä kun haaveilen tällaisesta artikkelin totaalisesta irtiotosta.. Afrikassakin olisi ulkoilutettava koirat, ruokittava  ja koulutettava se lapsi, niin ja maksettava asuminen. Eikä sovi unohtaa omaa ruokaa ja kaikkia niitä elämyksiä ja kokemuksia, jotka hypoteettisesti voisivat parantaa loppuunpalanutta kehoa ja mieltä.

 

Lapsettomana freelancerina olisin luultavasti Afrikassa. Ajatus on äärimmäisen houkutteleva, suorastaan ihana, mutta haluanko olla lapseton ja freelancer? Jos haluaisin, erittäin todennäköisesti olisin. Nyt. Afrikassa.

 

Ja ainakin kerran muuttanut Kaliforniaan.

 

 

Älkää ymmärtäkö väärin, ihailen ihmisiä jotka kokeilevat rohkeasti uutta ja lähtevät seikkailemaan pitkiksi ajoiksi maailmalle. Ja välillä haluan itsekin olla sellainen. Etenkin silloin, kun vien lapsen kouluun ja tajuamme ovella, että reppu unohtui kotiin. Etenkin silloin, kun koiralla on vatsatauti ja se on ulkoilutettava ja pestävä monta kertaa päivässä ja lähdettävä viiskolmekymmentä ulos säähän, jossa ei selviä ilman nastakenkiä pystyssä.

 

Sydämestäni olen vilkas ja vapaa vintagemarimekossa siirtolapuutarhapalstalleen pyöräilevä (elääkseen) kirjoittaja, joka voi lähteä yhtä lyhyellä varoitusajalla festareille tai Nicaraguaan.

Oikeasti olen töissä käyvä äiti, joka haluaa lapselleen mahdollisimman tasapainoisen ja turvallisen arjen, liikunnallisen elämäntavan sekä kasvulle ja kehitykselle tärkeitä rutiineja. Olen näennäisesti istunut siihen yhteiskunnan muottiin, kuten meistä suurin osa ja hyväksynyt kohtaloni. Ymmärtänyt myöhemmin, että nämä ovat todella niitä asioita, joita haluan tehdä. Minun valintojani. Valintojaan saa kuitenkin myös katua, olivatpa ne mitä tahansa.

 

Hyytävän tuulisista aamuisista koiralenkeistä ja unohtuneista repuista huolimatta olen silti tällä hetkellä oikein onnellinen. Enkä ole edes käynyt (vielä) Afrikassa.

 

 

Afrikan sijaan olen kuitenkin käynyt elämässäni läpi asioita, joita en toivoisi kenenkään joutuvan käyvän läpi koskaan. Vaikka yritän olla polustani kiitollinen ja tyytyväinen, sillä pystynhän vihdoin sanoa olevani onnellinen, uskon kuitenkin, että tähän onnellisuuden pisteeseen pääsee taatusti paljon helpommallakin. Vastoinkäymisten muka vahvistava vaikutus on niin viime vuosituhannelta. 

 

Tämän kivisen tien ja näiden tämänhetkisen elämän valintojeni (lue: lapsi ja kolme koiraa) olen joutunut kohtaamaan suurimmatkin luurangot kaapissani. Koska elämä ei koskaan ole antanut minulle tilaisuutta paeta Afrikkaan ja palata sieltä onnellisena start up-yrittäjänä takaisin elämän oravanpyörään (loppuunpalamisilla on muuten tapana toistua), olen joutunut kohtaamaan kaikki ongelmani ja henkilökohtaiset vikani silmästä silmään. Olen joskus katsonut itseäni ihan kirjaimellisesti peilistä silmiin ja sanonut kuvajaiselleni, että tää ei vaan voi jatkua enää näin. Ja sitten se ei ole jatkunut.

 

Kun ei voi paeta, joutuu kohtaamaan itsensä ja ottamaan vastuun elämästään. Monilla milleniaaleilla on ihailtava kyky paeta sitä ja yhteiskunta on tehnytkin paosta nykyään helpommin ja helpommin saavutettavaa.

 

 

Kun seuraavan kerran suunnittelet irtisanoutumista tai teet tarjousta asuttavasta pakettiautosta, mieti hetki. Voisiko täällä tehdä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

Upeinkin matkakohde arkipäiväistyy ja elämästä saa mutkattomampaa Suomessakin kun hieman näkee vaivaa ja kohtaa niitä luurankoja.

 

Ja jos et mahdu siihen yhteiskunnan muottiin, toivon koko sydämestäni onnea matkaan.

 

Ja onnea ja rohkeutta matkaan myös kaikille meille, jotka loppuunpalamisista huolimatta rämmimme edelleen loskassa eteenpäin päivä kerrallaan.

INSTAGRAM @mirvaannamarian


2 Comments
  • Maria
    Posted at 18:49h, 30 maaliskuun Vastaa

    Jäätävän hyvä teksti, kiitos! ♥ Löysin monia ”yhtymäkohtia”.

    • mirvaannamarian
      Posted at 11:25h, 01 huhtikuun Vastaa

      No kiitos itsellesi ihana!;) <3

Post A Comment