07 toukokuun 2022 Pirun ikävä

Ajoin isoäidin luota kotiin, kun Spotifyn radiotoiminto sai Anna Puun ihanan biisin soimaan.

Tähän pirun ikävään, mä jään kiinni. Tähän pirun ikävään, mä näännyn..

En ollut kuullut kappaletta vuosiin, mutta se herätti yhtä voimakkaita tunteita kuin aina ennenkin.

Ennen tosin oikeasti ikävöin henkilöitä, nyt meinasin siinä sateisella tiellä lähinnä lamaantua sen ylitseni vyöryvän kiitollisuuden aallon alle.

Näihin vuosiin, kun en ole pirun ikävää kuullut, on tapahtunut pirun ikäviä, mutta pirun hienojakin asioita.

Opin terapiassa (paitsi vaatimattomasti sanottuna ajattelemaan ja rakentamaan itseni uudelleen) sen, että sen sijaan, että ikävöisimmekin tiettyjä ihmisiä, kuten usein valheellisesti luulemme, saatammekin ikävöidä tiettyjä tunteita.

Että ehkä ei olekaan ikävä eksää, ehkä on ikävä turvallisuuden tunnetta, tasaista arkea tai yksinkertaisesti sitä tunnetta, että vieressä on joku. Joka on edes etäisesti ollut jossain elämänvaiheessa ihan ok tyyppi.

Että ehkä ei ikävöikään villejä sinkkukesiä ja niiden mukanaan tuomia heiloja, vaan yksinkertaisesti vapautta ja stressittömämpää aikaa, jolloin oli helpompaa tuntea itsensä onnelliseksi.

Pirun ikävähan kertoo siitä, että on ollut jotain, mitä ei enää ole, mutta jotain, minkä haluaisi takaisin.

Kun on tottunut elämässään ikävöimään noin suurin piirtein kolmenkymmenen vuoden ajan, ei ole kai ihme, että tuntuu hukkuvan kiitollisuuteen tajutessaan, ettei juuri nyt ole juuri muuta ikävöitävää, kuin ehkä sellainen kunnon helteinen kesä.

Mitä, vai kysynkö silti ketä, sulla on pirun ikävä?

Ja vähän ärsyttävä, mutta silti niin osuva ja pakollinen jatkokysymys, mitä sille asialle vois tehdä?