11 toukokuun 2022 Unelmia puutarhasta

Voisi melkein sanoa, että kasvoin itsekin puutarhassa. Äidin luona oli niistä kauneimpia. Omenapuutarha, angervojen reunustama polku vanhalle kaivolle, loputtomasti kukkapenkkejä sekä valtava, alkavalta kesälomalta tuoksuva tuomi. Isän luona taas mansikkamaa, kirsikkapuut, valtavat nurmikot ja loputtomat pihatyöt. Olenkin ollut haravan varressa kädet rakkuloilla niin nuoresta kuin jaksan muistaa. Pilkkonut alakouluikäisenä halkoja puuvajassa, leikannut nurmikkoa tuntitolkulla, vaihtanut kukkapenkkien paikkaa ja juossut kiljuen kivien alta heräileviä kyynpoikasia karkuun.

Isoäitini oli puutarhuri. Mamman pihalla menestyi joka ikinen sinne istutettu siemen.

Elämästäni meni kuitenkin noin viisitoista vuotta siihen, että jaksoin korkeintaan ostaa ruokakaupasta tulppaaneja ja vaihtaa viherkasvien mullat ehkä kerran viidessä vuodessa. Oli muka kaikkea muuta.

Aivan kuten kiire ja stressi tappavat luovuuden, kaikenlainen hälinä, ahdistus ja tuska estävät meitä olemasta sellaisia, kuin oikeasti olemme.

Tiedät varmasti, lomalla ja onnellisena on hirveän paljon helpompaa olla oma itsensä. Ei ole ihan tuulesta temmattua, että joku hukkaa itsensä kiireeseen.

En ole oikeasti ihminen joka haluaisi pihalleen asfalttia.

Olen ollut viime aikoina paljon enemmän oma itseni. Viime vuosien aikana olen löytänyt rakkauden luontoon ja kun vihdoin pääsin taas pihahommiin, olen tehnyt niitä taukoamatta. Hyvin kaupunkilainen ystäväni kysyi minulta, kuin sä osaat, kun kerroin muutamasta pienestä puutarhanhoitoprojektistani.

Mutta minkä nuorena oppii..

Katson silti edelleen ylöspäin ja ihaillen alan ammattilaisia. Mä vaan ilokseni harrastan.

On ehkä vähän huvittavaa kirjoittaa puutarhanhoidosta, kun kotipihalla on tekonurmea. Hih. Koska emme kuitenkaan vietä kesiä Helsingissä ja lisäksi asumme saarella joka tunnetaan nykyään kuulemma yhtenä Suomen pahimmista punkkialueista, oli tekonurmi paahteiselle pihalle suorastaan nerokas ratkaisu. Vaikka rakastan puutarhanhoitoa, en pidä ajatuksesta että joutuisin miettiä koko kesän, millainen puolikuollut ja aivan vääriä kasveja elättävä viidakko kotona odottaa. Nautin nyt täysillä näistä kevään istutustöistä ja omasta pienestä ruukkupuutarhastani.

Olen saanut elämässäni kaiken ja enemmänkin, mutta sen kunnon puutarhan vielä haluan.

Aiemmin ajattelin kovin mustavalkoisesti. Että jos haluaa pihan, on asuttava kaukana kaupungista. Ja sehän ei cityneidin pirtaan sopinut. Vähän jopa unohdin koko puutarhan mustavalkoisuuteni takia. Eirassa meillä oli pienellä pihalla omenapuu ja toisinaan muutama kesäkukka, mutta siellä oli myös sitä kaikkea muuta.

Kaikki tai ei mitään ajatteluni on kuitenkin muuttanut muotoaan. Koenkin nykyään itseni puoliksi kaupunkilaiseksi, sellaiseksi, joka ei todellakaan halua tarttua lumikolaan ja joka unelmoi kävelymatkasta Stockalle. Toinen puoli on ihan muuta.

Se leikkaa alkukeväästä omenapuun oksia. Istuttaa, kastelee, haravoi. Jättää välillä kesken, sillä pihahommissa ei koskaan tule olemaan valmista.

Se haluaa kadota puutarhaan, laittaa kädet multaan, poimia oman maan satoa. Hyöriä kumppareissa ja puutarhakäsineissä kestohymy naamalla yhdestä hommasta toiseen.

Ja palata sitten takaisin kaupunkiin, kun siltä tuntuu.

Uskon, että kun aika ja elämäntilanne on oikea, löydän unelmieni puutarhan. Siihen asti minulla on osa-aikapuutarhani kotona, jossa on juuri sopivasti hommaa tähän hetkeen. Ruukkujen määrä kasvaa viikko viikolta ja siinä missä aiemmin raahasin istutukseni kesäksi mukaan Hankoon, nyt voin vain joko rukoilla sadetta tai lenkkeileviä ystäviä kastelemaan näitä vaivalla kasvatettuja aarteitani.

Mietin tällä viikolla ensimmäistä kertaa ikinä, et kasvihuone ois kiva.