25 marraskuun 2022 ”Kaipuun kaljakori kilisee..”

Vähän naureskelin kirjoittaessani otsikkoa, mutta joka kerta kun kirjoitan mihin tahansa sanan marraskuu, alkaa tuo biisi soida päässä. Ajattelin kirjoittavani läpi loppuvuoden pimeyden aikaisia ajatuksiani tänne useinkin, mutten ole saanut aikaan sanaakaan. Tänään on ensimmäinen päivä koko marraskuussa, kun tuntuu jollain tavalla rauhalliselta ja siltä, että elämä ja arki taas jatkuu.

Ja jatkuuhan se, jatkuu vaikka ei siltä tuntuisi.

Hyräilen edelleen tota biisiä.

Edellisen kirjoitukseni jälkeen vietin ensin pari viikkoa yksinäistä arkea poikkeuksellisen harrastus-, työ-, ja koulu(ja muu elämä, paitsi ettei sitä ollut)yhdistelmän  kanssa. Superihmisenä oleminen oli kai sen verran kuormittavaa, että yksineloni päätyttyä nappasin samantien itselleni flunssan. Kotiin tuli myös koronavirus osa kaksi, ja yhtäkkiä elin taas yksinäistä arkeani, tällä kertaa itse flunssaisena ja puolikuntoisena. Oli yhtä sun toista kremppaa ja kun vihdoin varovasti uskalsi huokaista helpotuksesta, että oisko tää nyt ohi, tuli taas mutkia matkaan. Surullisia uutisia, valvottuja öitä ja tajuntaan iskostuneita sydäntä repiviä ajatuksia elämän rajallisuudesta.

Kaiken ikävän keskelle on mahtunut kuitenkin myös hyvää. Eilisestä kiitospäivästä innostuneena olen ajatellut entistäkin enemmän niitä pieniä hyviä asioita. Miten suuri merkitys voi olla halauksella, pienellä kehulla tai sillä, että antaa toiselle nenäliinan ja sanoo, ettei oo mitään hätää.

Iso merkitys on myös sillä, että asettaa huolensa jonkinlaiseen mittakaavaan. Marraskuussa pienetkin jutut voivat tuntua suurilta, mutta sentään minä ja perheeni olemme flunssistakin huolimatta terveitä.

Suuri merkitys pienemmissä vastoinkäymisissä on myös sillä, että antaa itselleen aikaa. Joka ikiseen sairaspäivääni on liittynyt jonkinlainen aktiviteetti. Töitä kotona, luentoja, deadlineja, lääkäriaikoja, asuntonäyttöjä ja niitä harrastuksia ja sinne viemisiä. Kotiin yks kaks ilmaantuvia nettiasentajia ja siivoojia unohtamatta. En ihmettele Ouran huolestumista jaksamisestani enää ollenkaan. Varsinkin kun tajusin tänään, ensimmäisenä varsinaisena vapaana päivänä ilman sen suurempaa huonoa oloa, ettei ole mikään ihme jos pöpötkään eivät parane kun on oltava jatkuvasti valmiina johonkin.

Ja vaikka kyse on joskus ihan mitättömän pienistä asioista, huonovointisena marraskuun pimeydessä ne joskus tuntuvat niin suurilta.

Istun nyt täällä kotona kynttilöiden ja joulukuusen valossa ja selaan rauhassa työsähköpostia. Elämä tuntuu taas ihan hyvältä. Voimat alkavat palautua enkä voi olla hymyilemättä katsoessani ikkunasta ulos. Merimaisema on kruunattu kevyellä valkoisella hangella ja alkaa hiljalleen tuntua joululta.

Siltä, että on aika taas elää. Lukea ja kirjoittaa, lähteä toimistolle ja pian myös joululounaille.

Niin kuin lapsellekin tällä viikolla sanoin, joskus on tosi paha mieli, mut se ei tarkoita sitä ettei enää koskaan tulis hyvä mieli. Koska joskus se tulee kuitenkin.