Täytin eilen 31 vuotta. Siinä missä vuosi sitten vietin syntymäpäivääni Pariisissa museokierroksella ja ihanalla illallisella, täytin 31 koronakaranteenissa. Ikimuistoista, aivan varmasti. Joudumme siis Yhdysvalloista palaamisen takia olla 2 viikkoa karanteenissa kotona. Ensin se oli vain suositus, mutta maanantaina koneemme laskeutuessa puoli viideltä Helsinki-Vantaalle, karanteenista tuli pakollista.
Kiukuttelin koko illan ja aloin itkeä, kun salilta tuli viesti että avataan muuten ovet seuraavan kerran pääsiäisen jälkeen. Dramaattisesti peruin pääsiäisen laskettelureissun Verbieriin ja tuskailin eniten lapseni puolesta. Ei harrastuksia, ei päiväkotia ja takana yli 10 päivää jo lähes 24/7 äidin kanssa oleilua. Hän niin odotti kavereiden tapaamista. Kun maanantain alkushokista ja pahimmasta jet lagista selvisi, on tästä löytänyt kuitenkin myös positiivista. Etäpäivä kerrallaan.
Ajatus etätöistä yövaatteissa kahvia ja itsetehtyä lounasta nauttien on ihan kiva. Ei ollenkaan paha. Siihenhän se jääkin. Ajatus siitä, että siellä kotona on myös superaktiivinen ja energinen 5-vuotias poika yksin ja samalla pitäisi tehdä töitä ja kotitöitä ja ruokaa monta kertaa päivässä ja olla äiti ja pitää pää kasassa, ehkä treenatakin. Huh. Ensin se tuntui ylitsepääsemättömän pahalta, nyt lähinnä naurattaa. Sanokaa mitä sanotte, pieniä koronavitsejä löytyy mun somen täydeltä varmasti vielä pitkään. Aikanaan sairaanhoitajana opin mustan huumorin parantavan voiman ja siihen luotan edelleen. Hysteeristä naurua on kuulunut niin kuolemiin kuin hautajaisjärjestelyihinkin. Se on tapa käsitellä vaikeuksia, siihenhän koronavitsienkin suosio perustuu.
Nyt ei voi kuin nähdä tässäkin tilanteessa jotain hyvää. Poikkeukselliset olosuhteet koskettavat meitä jokaista, ympäri maailmaa. Kaikesta pahasta huolimatta jouduimme kuitenkin vihdoin pysähtymään. Aavemainen tunnelma, ihmisten kohtaaminen kuin elokuvista, ilot pienistä arjen asioista kuten autolla ajamisesta ja naapurin tapaaminen 10 metrin etäisyydeltä rappukäytävässä..
Jos koskaan niin nyt osaan arvostaa arkea. Joka ikistä aamuista herätystä, päiväkotimatkoja, repun pakkaamista ja harrastuksiin kiirehtimistä. Luulin rakastavani arkeani jo aiemmin, nyt rakastan sitä vieläkin enemmän. Ei se kolmen vartin työmatkakaan tunnu enää yhtään pahalta. Parin viikon retriitti tekee toivottavasti hyvää. Olen kuitenkin onnekas että voin kutsua sitä sellaiseksi. Kaikilla ei ole mahdollisuutta tehdä töitä etänä tällaisinakään aikoina. Suuri hatunnosto jokaiselle hoitajalle, lääkärille ja päiväkotien henkilökunnalle. Sekä tietysti kaikille muillekin kriisialoilla työskenteleville. Me täällä kotona emme voi edes ymmärtää, miten raskasta on työskennellä tällaisissa olosuhteissa jo muutenkin raskaalla alalla samalla omaa ja läheistensä tartuntaa peläten.
Karanteenisynttärit opettivat taas lisää kiitollisuutta ja sitä, että emme kyllä koskaan voi tietää mitä maailmassa tapahtuu tai tulee tapahtumaan. Reissutalven jälkeen en itse surkuttele niinkään peruttuja matkasuunnitelmia, mutta harmittelen niitä kyllä muiden puolesta. Kuitenkin tilanteen suurin voittaja on luonto ja ilmasto ja maailman pysähtyminen on tehnyt sille todella hyvää. Lensimme Los Angelesiin ja takaisin Grönlannin yli ja katselin lentokoneesta lumoutuneena valtava jäätikköä. Paluumatkalla tunne oli erilainen. Kuin auringonnousun lämpimässä valossa kylpevä jäätikkö olisi kiittänyt – se tarvitsi tätä.
Pari päivää kotona on tehnyt sen puolesta hyvää myös sometöille, että kun matkalaukut on saatu purettua ja karanteenisynttärit vietettyä, on taas aikaa blogijutuillekin. Tulen kirjoittelemaan mieluummin kevyttä sisältöä ja hyvinvointivinkkejä kuin koronajuttuja – uskon, että me kaikki tarvitsemme nyt vähän kevyempää sisältöä ja huolettomuutta elämään epätoivon ja huolen ohelle. Kauneus- ja hyvinvointijuttuja koko loppuviikolle tulossa, joten jos haluat lukea vähän hömppää, klikkaile itsesi tänne. 31 on muuten ihan kiva ikä! Kuva on viime vuodelta, ihan noin fancy meininki ei karanteenissa oo ;)
Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian
