01 helmikuun 2022

Posted at 16:31h in Ajatukset, Hyvinvointi by
5 Likes

 

Kirjaimellisesti. Eilen tuli positiivinen tulos PCR-testistä ja sairastuin siten virallisesti ensimmäistä kertaa elämässäni koronavirukseen. Kolmen rokotteen jälkeenkin olo on aika kehno, mutta kuumeesta ja joka paikkaa piinaavasta särystä huolimatta sellainen, että tässä tää nyt oli. Nyt oli oma vuoroni ja eipähän tarvitse enää miettiä, onko joku oire koronaa vai ei. Ei tarvitse panikoida onko oireetonta tautia vai ei.

Kahden rajoitusten täyttämän, kummallisen epänormaalin ja harmaan vuoden jälkeen tässä tää nyt oli. Jokaista pientä nuhaa tai kolotusta olen aina kuvitellut koronaksi ja olenkin moneen kertaan epäillyt sairastaneeni sen oireettomana tai hyvin lieväoireisena. Mutta nyt oireiden alkaessa tiesin, etten ollut. Tuntuu vähän hullulta, mutta sen vain tiesi. Että sitä se nyt on.

 

 

Flunssaan en sitä omalla kohdallani vertaisi, puuttuvathan ne perinteiset flunssan oireet, mutta tähän tautiin mahtuu kyllä niin monta oiretta, asennetta, variantin varianttia ja sairastajaa, ettei yksikään ole samanlainen. Sain, tai saimme lapsen kanssa, viruksen Suomesta joka oli toki odotettavissa näitä valtavia tartuntalukuja (joista ei enää edes pidetä lukua) katsellessa.

En pidä silti siitäkään, että kun itse on sairastanut, julistetaan suureen ääneen että nyt riittää. Tätä tekee kai aika moni (toivottavasti) tiedostamattaan, sillä onhan täällä vielä paljon heitä, joihin pöpö ei ole iskenyt. Toivottavasti ei iskekään. Itse olen ehdottomasti rajoitusten purkamisen kannalla ja mielestäni vastuu niin sairastumiselta suojautumisesta kuin tartuttamisestakin pitäisi siirtää yksilöille itselleen, mutta nämä ovat asioita joihin emme tällä hetkellä voi vaikuttaa.

 

 

Siitäkin huolimatta, että yskin ja pihisen tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani, oloni on toiveikas. Tästä alkoi paraneminen ja samana päivänä myös tiikerin vuosi. Kiinalaisessa horoskoopissa siirryttiin siis tänään tiikerin vuoteen uudenvuoden juhlinnan merkeissä, enkä voi olla miettimättä, milloin kuulin ensimmäistä kertaa koronaviruksen todellisesta uhasta koko maailmalle. Juhlimassa kiinalaista uuttavuotta tammikuussa 2020.

 

Kaikesta harmaudesta, tasaisuudesta ja epätoivon hetkistä huolimatta jaksan olla ihan hullun toiveikas. Tähän se loppuu. Tartuntoja ei listata, passien tarpeellisuutta epäillään jo, höllätään rajoituksia. En haluaisi kirjoittaa yhtään blogitekstiä koronasta, mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Toivottavasti rivien välistä voi kuitenkin lukea jotain myös lempeydestä, toivosta ja (muustakin kuin korona-)positiivisuudesta.

 

 

En jaksa aina olla positiivinen. Viikossa on aina niitä päiviä, kun mietin että miksi helvetissä minä/mulle/minua/minusta.. Näiden harmaiden koronavuosien aikana olen kuitenkin oppinut, että niitä päiviä tulee ja niitä menee. Siinä missä aiemmin peitin ne aivan turhalla sinnikkyydellä, uhmalla ja ”vielä mä näytän niille” asenteella, on ollut paljon helpompaa vain hyväksyä. Meille kaikille tapahtuu ikäviä asioita, mutta aivan varmasti myös ihania asioita.

Nykyään haluan pitää esimerkiksi tämän blogin sellaisena paikkana, jossa voin tänne rivien väliin pudotella näitä ajatuksia ja oivalluksia elämästä – ja sen hyvyydestä. Rakkautta on silloinkin, kun se tuntuu täysin kadonneen. Aina on jäljellä jotain hyvää. Vastuu sen huomaamisesta ja keräämisestä ympärille on meillä.

 

 

 

Jos tuntuu pahalta ja kaikki ärsyttää ja toimii vain sinua vastaan, on helposti paha muille. Silloin saa vain lisää pahaa. Ja sama tietenkin myös toisinpäin.

Sehän pätee hurjan hyvin tähän koronaankin asennoitumiseen. Vietän päiväni paljon mieluummin uskomalla, että tässä tää nyt oli, kuin surkuttelemalla, että kyllä kesällä on taas kaikki kiinni. Koska kukaan ei tiedä mitä kesällä on, käytän mieluummin kuukaudet sen odottamiseen siihen, että ajattelen niin paljon hyvää kuin pystyn. Vastuullani on myös poistaa ne negatiivisuutta tuovat asiat elämästäni. Universumi on joskus ojentanut auttavan kätensä, mutta tässä kohtaa kannattaa kyllä itse olla se työtä pelkäämätön osapuoli.

Ja kuten olen ennenkin sanonut, tekee se tilaa hyvälle. Koronanhuuruisia, ihania, sekavia ajatuksia ja iloa tiikerin vuoteen.


30 tammikuun 2022

Posted at 20:49h in Kauneus by
2 Likes

 

Ostin syksyllä ex tempore käsisaippuan lentokentältä. Kaunis purkki ja houkutteleva nimi, en edes haistanut. Laitoin sen kotona alakerran vessan tasolle ja kun ensimmäisen kerran pesin sillä kädet, totesin sen olevan loppuvuoden kaamokseen aivan liian kesäinen. Piilotin saippuan kaappiin odottamaan valoisia kevätpäiviä. Ruokakauppareissulla Dubaissa kävelin Diorin kauneusmyymälän ohi ja valtavan kokoiset parfyymipullot kiinnittivät huomioni. Nuuhkaisin nopeasti jasmiinia ja olin kerrasta myyty. Tuoksu vei sekunnissa Etelä-Ranskaan. Aamukävelylle jasmiinien reunustamille Cap Ferratin kujille. Myyjä antoi viisi tuoksunäytettä mukaan, jotka annoin lapselle nuuskittavaksi. Parhaimman arvosanan ekaluokkalaiselta sai jasmiini. ”Äiti osta tää!” Ja äiti meni ruokakaupan jälkeen hakemaan tuoksun. Myyjä kertoi ihanasta, ylellisestä Etelä-Ranskasta jossa kannattaisi joskus käydä.

En tohtinut kertoa, että tuoksu oli jo vienyt minut sinne ja pala sydäntäni on ikuisesti Rivieralla. Toivottavasti pian myös minä itse.

 

 

 

Diorin Jasmin des Anges on yksi lumoavimmista tuoksuista, joita olen käyttänyt. Tammikuussa se muistuttaa keväästä ja kesästä, mutta vielä en osaa sitä päivittäin käyttää. Se lentokentältä sokkona ostamani käsisaippua oli muuten juuri tämän tuoksun hand wash. Aika oli sille vain väärä. Nyt tuoksut odottavat kylpyhuoneessa sitä, kun aamut ovat aurinkoisia ja linnut taas laulavat. Tuoksu on makea, mutta raikas. Kevyt, mutta säilyy iltapäivään. Haluan olla nainen, joka tuoksuu Etelä-Ranskan aamukävelyiltä.

 

 

Uskon manifestoinnin voimaan. Pitäisi  vain uskoa ja manifestoida vieläkin enemmän. Koska niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, se toimii. Outoa. Mutta toimii.

Vaihdoin puhelimeni taustakuvaksi yhden lempikuvistani. Lämmin elokuun ilta Villefranchen rannassa. Kuvaa ottaessani minulla ei ollut kenkiä ja uimisesta märät hiukset olivat sykeröllä niskassa. Vain valkoinen pellavamekko ja kamera kädessäni ihastelin ja kuvasin Etelä-Ranskan vuorten taakse laskevaa aurinkoa. Olen varma, että samat jasmiinit tuoksuivat silloinkin.

Whatsappiin laitoin keskustelun taustalle kuvan suosikkilenkkini varrelta Cap Ferratista. Aurinko oli juuri noussut, aamu oli vielä vähän viileä. Kävelimme suurten villojen ohi, suunnittelin pulahtavani uimaan heti kun aurinko ja lenkkivauhti vielä vähän lämmittäisivät lisää. Suosikkinäköalapaikalleni pääsi pujahtamalla jasmiinipensaiden läpi.

 

Tiistaina varasin kesälomalennot samaan paikkaan. Pakkaan parfyymin mukaan, siitäkin huolimatta, että aidon jasmiinin tuoksu voittaa sen mennen tullen. Jos unelmani Etelä-Ranskan kodista toteutuu, kasvatan vielä jonain päivänä omaa jasmiinia. Siihen asti, luotan Dioriin.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


28 tammikuun 2022

Posted at 15:17h in Ajatukset by
6 Likes

 

En tiedä voiko yliopistossa opiskeleva ja päivätöissä käyvä, viidesti viikossa harrastavan lapsen itsekin paljon harrastava (koira)äiti  sanoa koskaan, että olisi muka aikaa, mutta siltä se välillä tuntuu. Siitäkin huolimatta, että yleensä vähintään pari kertaa viikossa kiroan elämän olevan pelkkää tiskikoneen täyttöä ja yhtä organisointia.

Kuitenkin aamulla kantaessani nauraen ekaluokkalaista sammakkoasennossa alakertaan ja vitsaillessani, kuinka hän oli ensimmäistä kertaa sylissäni juuri samassa asennossa mutta 52-senttisenä ja kolmekiloisena, tajuan miten valtavan pitkän matkan olemme siihen keittiön saarekkeen ääreen kulkeneet.

 

 

Elämässä on alkanut taas yksi vaihe. Yhtäkkiä (niin, no yhtäkkiä ja yhtäkkiä..) voinkin taas tehdä ja suunnitella omia asioitani aivan eri tavalla. Pikkulapsiaika tuntuu hullun kaukaiselta. Katsoin ystävän lapsen rattaita ihan yhtä oudosti, kuin silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia. Ketään ei tarvitse vahtia koko ajan. Koti pysyy (joskus) siistinä, syödään samoja ruokia. Lapsi istuu auton etupenkillä. Etupenkillä?! Muistan itse, kuinka isolta, juhlalliselta ja suorastaan aikuiselta tuntui saada istua etupenkillä. Voin mennä kauppaan yksin. Voin soittaa lapselleni joka tuntuu muuten aivan ä-lyt-tö-män oudolta.

 

Samalla olen saanut juttuseuraa, kuuntelijan ja yllättävän uuden tietolähteen. Luemme molemmat ranskan alkeita ja jaamme oppimiamme uusia sanoja. En olisi koskaan uskonut, että tämä vaihe tulisi näin pian. Muistan aina sen hetken, kun tajusin ettei omaa aikaa tule olemaan pitkään aikaan. Leppoisa vauva-arki alkoi olla muisto vain, kun päiväunet olivat lyhentyneet minimiin ja lapsen perään täytyi katsoa koko ajan. Oli lauantai-iltapäivä ja yritin laittautua kylpyhuoneessa tuloksetta. Jouduin jatkuvasti komentaa, vahtia ja pelätä, mihin se pieni pää kohta taas kolahtaa. Siinä hetkessä ajatus siitä, että olen vuosiksi sidottu äitiyteen, tuntui rysähtävän kerralla tajuntaan.

 

 

En kaipaa sitä aikaa, en ollenkaan, mutta tunnen suurta kiitollisuutta kun katson kaikkia näitä vaiheita taaksepäin. En koskaan unohda kaikkia niitä päiväkotiin käveltyjä epätoivon kilometrejä, en väsymyksen itkuja enkä Tripp Trappiin kuivuneiden soseiden raaputuksesta syntynyttä taistelua. Mutta nekin olivat iso osa tätä matkaa.

Nyt tapellaan ruutuajasta ja läksyjen teosta.

 

Mutta oksennusten pesu lentokoneen penkistä, uhmaikäiselle väkisin puettu ulkohaalari, turvaistuimet, kuumekouristukset ja aamulla mielellään kymmeneen nukkuva lapsi olivat kuitenkin ihan eri juttu. Ei ole ikävä. Tappelen paljon mieluummin siitä ruutuajasta tällä ylimääräisellä ajallani. Ajalla, joka tuntuu oudolta. Kuin pitäisi tehdä jotain.

 

Viime vuonna hain yliopistoon. Tänä vuonna päätin hankkia koiranpennun.

Taas mennään.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian