Kuluneella viikolla olen vihdoin päässyt kiinni yliopistoelämään. Kun tänään luin iltapäivälehdestä mainoksen syksyn korkeakouluhaun alkamisesta, ensimmäisenä teki mieli kiljua. Hakekaa ihmiset opiskelemaan! Mietin ehkä minuutin, onko mitään järkeä lähteä kolmekymppisenä aikuisena yliopistoon, mutta siinä just on järkeä. Ex-naapurini itseasiassa inspiroi minua tässä lukemalla viisikymppisenä kuudetta maisterin tutkintoaan, pärjäten samalla työelämässä erinomaisesti.

 

Päätökseni hakea aikuisena yliopistoon tuli vähän yks kaks, eikä minulla ollut aavistustakaan millaiseen maailmaan hyppäisin. Olin jo muutaman vuoden miettinyt, että yleinen kasvatustiede (jossa jopa puolet opinnoista ovat valinnaisia opintoja, eli entiseltä nimeltään sivuaineita) olisi ihan mun juttu. Nyt kun olen päässyt kiinni tutkinnon todelliseen sisältöön, olen ilokseni huomannut että se taitaa olla vielä enemmän ihan mun juttu kuin osasin kuvitellakaan.

Muistutus itselle: Teet joskus myös hyviä valintoja.

 

Aikuisena yliopistoon hakemisessahan on ihan valtavasti etuja. Elämänkokemuksen pohjalta tuntee kiinnostuksensa ja käyttäytymisensä, eli itsensä, huomattavasti paremmin kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä. Nyt tuntuu tavallaan aika hullulta, että olisin syksyllä 2008 ollut tässä samassa tilanteessa. Eikä se tunnu edes hullulta, se tuntuu mahdottomalta. Ihailen niitä nuoria, jotka tietävät jo varhain mitä haluavat ja mikä heitä kiinnostaa, toki samaa toivon myös omalle lapselleni, mutta minä en vain mahtunut siihen joukkoon. En, vaikka kuinka halusin ja yritin.

Mahduin kuitenkin siihen joukkoon, joka aina kannustaa tekemään suuriakin muutoksia. Ota se avioero jos siltä tuntuu, vaihda sitä alaa. Tee lapsi nelikymppisenä. Sinä pystyt siihen. Ihmettelen välillä loputonta uskoani ihmisiin, sen täytyy juontaa juurensa loputtomasta uskostani ihmeisiin.

 

Alanvaihtajien tarinoita kuuntelen aina suurella mielenkiinnolla, ne kertovat usein paitsi menestyksestä, myös siitä mahtavasta vapauden tunteesta kun vihdoin uskaltaa riskien uhallakin luottaa intuitioon ja seurata omaa intohimoaan.

Itse en ole kuitenkaan vaihtamassa (ainakaan tietoisesti) alaa ja tästä syystä saatan olla monen mielestä erikoinen opiskelija. Pikemminkin odotan näiltä opinnoilta sitä, että ne täydentävät minua, nykyistä työtäni, ja elämääni ja arkeani nyt ylipäätään. En todellakaan tiedä mitä haluan sitten joskus tehdä, paitsi tutkia ja ihmetellä tätä ihmeellistä ilmiötä nimeltään elämä.

Olenhan loputtoman utelias. Katsoin juuri ikkunasta taivaalla lentäviä lintuparvia. Sen sijaan että toteaisin taivaalla olevan muuttolintuja, selvitin jo vuosia sitten miten, milloin ja ennen kaikkea miksi linnut muuttavat. Jatkuva kiinnostukseni ja tiedonjanoni oikeastaan ihan kaikkea paitsi kiirettä kohtaan on toisinaan kovin uuvuttavaa, mutta samalla se on kuljettanut minua monille poluille. Olisipa kovin tylsää kävellä aina sitä suoraa tietä kohti maalia.

Tämä uteliaisuus vei minut myös Helsingin yliopistoon. Olen viime päivinä miettinyt paljon todellisia kiinnostuksen kohteitani, ainakin mitä sivuaineiden valintaan tulee (send help!) ja tästä syntyi myös oma juttunsa, jonka aion pian julkaista. Mitä jos eniten kiinnostaa kaikki eikä osaa valita? Voiko elämässä ollenkaan pärjätä jos ei ole vain yhden alan spesialisti?

 

Kannattaa myös unohtaa kaikki ajatukset siitä, että vain tietynlaiset stereotyyppiset ihmiset hakevat opiskelemaan sitä ja tätä tiedettä. Tai hakevat opiskelemaan ylipäätään. Hyvät kanssaihmiset, on vuosi 2021. Yhtä aikaa voi olla mies ja nainen, rakastaa hömppää, urheilla maailman huipulla, olla viisas ja älykäs, istua kynsihuolloissa, luennoilla ja opiskella. Kaikki samalla viivalla.

 

Olen saanut paljon viestejä Instagramissa siitä, kuinka monet haaveilevat opiskelusta aikuisena. NYT on sun aika hyvä ihminen, HAE sinne minne haluat. Voisin taas kiljua. Hakemuksen lähettäminen on se ensimmäinen juttu. Se ei sido sinua yhtään mihinkään, mutta se motivoi. Ehkä kokeilet pääsykoetta? Ehkä vaihdat hömppäkirjan ja paskat realitysarjat muutamaksi kuukaudeksi pääsykoekirjoihin? Mitä sitten, vaikka et pääsisi sisään? Ainakin yritit. Kenellekään ei tarvitse edes kertoa, että hait. En minäkään kertonut, enkä ollut edes varma menenkö koko valintakokeeseen, sillä olin niin epävarma. Usko itseesi ja toivo aina parasta.

 

 

 

Aikuisena yliopistoon voi olla jopa helpompaa päästä. Riippuen toki valintakokeesta, mutta ainakin tällaisille yleishyödyllisille ”haahuilualoille” ovet voivat avautua helpommin sillä olet ehkä jo aiemmin tutustunut tieteellisiin tutkimuksiin, lukenut tieteellisiä artikkeleja ja saanut elämänkokemuksen, aiempien opiskelukokemusten ja työkokemuksenkin kautta paitsi tietoa ja yleissivistystä, myös paljon itsevarmuutta. Kannattaa tutustua myös ensikertalaiskiintiöiden vaatimuksiin, sillä jos sinulla ei ole aiempaa korkeakoulututkintoa (yliopisto tai AMK), pääset ensikertalaiskiintiöön jolloin yliopistoon pääseminen on vieläkin helpompaa.

 

Ja kiitos jopa poikkeusaikojen, suoritin itse ensimmäiset kurssit ihan työpäivien aikana toimistolla, sillä suuri osa opinnoista on etänä. Yliopisto on siitä myös mainio paikka opiskella, että tutkinnon suorittaminen on hyvin joustavaa ja omaa etenemistään saa suunnitella itse. Meille itsenäisille, huonoille ohjeiden noudattajille aika ässä. Kursseja ei muutenkaan ole mahdottoman paljon jos etenee opintosuunnitelman mukaisesti ja varsinkin meille mielellään nenä kiinni kirjassa -tyypeille opintojen sovittaminen työ-, perhe-, ja harrastuselämään ei ole lainkaan niin mahdoton yhtälö kuin aiemmin kuvittelin.

 

Voisin vielä kerran kiljua, HAE N-Y-T jos yhtään olet sitä miettinyt. Jos mietit että haet vasta vuoden päästä, samat asiat ja ajatukset ne ovat edessä silloinkin. Jahkailulla vain siirrät niitä eteenpäin. Jos kaipaat tsemppiä, neuvoja tai muuten vain huonoa huumoria ja ajatuksia yliopistoon hakemisesta ihan minkä ikäisenä tahansa, DM me 😉

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

 

 

 


 

Se tapahtuu väistämättä. Ikkunan läpi lämmittävät auringonsäteet ja vielä valoisat aamut eivät vielä ehkä muistuta siitä, mutta jokainen tänään kalenterin (tai Instagramin) avannut sen tietää. Syyskuu tuli nopeammin kuin uskalsi ajatellakaan ja sen myötä ihan virallisesti syksy. Koska a) inhoan syysvaatteita, takkeja ja neuleita b) en pidä pimeästä enkä kynttilöistä enkä kylmästä ja c) positiivinen mielialani kulkee yleensä käsi kädessä valon määrän kanssa, on tehtävä jotain jo nyt, ettei syksyn pimeys vie mennessään.

 

Kuten eilen jo juhlallisesti julistin, tänä syksynä aion ottaa erilaisen asenteen. Olenhan jo vuosia harjoittanut positiivisuutta, kiitollisuutta, humpuukihoitoja ja kaikkea siltä väliltä. Kyllä me nyt yhdestä syksystä selvitään. Selvitään tietysti, kyse ei ole siitä, mutta olen viime päivinä uhrannut useammankin ajatuksen sille, että teoriassa syksy kai voisi olla myös ihan nautinnollistakin aikaa, sen sijaan että jatkuvasti odottaisin sen päättymistä.

En silti usko hetkeäkään, että joku muka haikailisi joskus syksyn päättymistä.

 

 

Päätin ottaa tälle syksylle teeman. Se olkoon self care syksy. Kesän rilluttelujen jälkeen on korkea aika pitää itsestään aivan erityisen hyvää huolta. Muotisanan self care voi jokainen ymmärtää monella tavalla, mutta omalla kohdallani se koostuu useammasta eri elementistä. Alku aina hankalaa? Aloitin kesätauon jälkeen taas liikunnan ja kuten aina, lihasten rasitus neljästi viikossa sekä säännölliset aerobiset näkyivät ja tuntuivat jo ensimmäisellä viikolla. Tervetuloa kiinteämmät jalat ja hyvä ryhti (lue myös: kireät takareidet ja jatkuva kankeus) ja hyvästi pehmeys ja pöhötys. Muutin kertaheitolla ruokavalion ja toteutin parin viikon detoxin. Nesteet lähtivät yllättävän nopeasti ja kevennetty ruokavalio inspiroi myös tarttumaan vitamiinipurkkeihin, joiden olemassaoloa en kesän aikana edes muistanut.

 

Tämä on itseasiassa ihan ennenkuulumatonta, aiemmin en k o s k a a n unohtanut vitamiineja. Tämänkaltaisia muutoksia nyt kuitenkin tehdä ihan ympäri vuotta, joten en keskity niihin nyt enempää.

 

 

Self care syksyyn kuuluvat myös monet ihan oikeasti ihanat asiat. Liikunta ja terveellinen syöminen ovat toki ihania asioita nekin, mutta niin perusjuttuja ja itselleni jo niin itsestäänselviä juttuja, ettei niillä yhtä syksyä pelasteta. Koska suuret linjat ja isot muutokset ottavat aina aikansa enkä usko että pääni kääntyy syksy loveriksi edes vuodessa, päätin keskittyä pieniin ihaniin asioihin. Kuuluisaa arjen luksusta sain kokea jo viime viikolla kun ex tempore päätin käydä suihkussa pelkässä (tuoksu)kynttilänvalossa. Niin älyttömän pieni, mutta iso juttu. Sen verran skarppasin, että kaivoin ylellisen (lue: sikakalliin) kuorivan suihkugeelin kaapin perältä kerrankin käyttöön ja oikein ajatuksella rasvasin ihon kuorinnan jälkeen paksulla kosteusvoiteella.

 

Tällaisten pienten arkisten, mutta ihanien asioiden lisäksi päätin tehdä vaikka väkisin aikaa kirjoille, siis aivan muille kuin yliopistosta lainatuille kirjoille. Päätin tehdä myös tilaa sille ajatukselle, etten todellakaan tee syksylle mitään to do-listaa joka on täynnä villasukkien neulomista, kurpitsalyhdyn kaiverrusta ja ruskaretkiä. Päätin nimittäin tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä, ei mikä kuulostaa hyvältä tai mikä näyttää hyvältä Instagramissa. Tämä kun voi olla myös mitään tekemättömyyden syksy, jos siltä tuntuu.

 

Viime sunnuntaina halusin ihan yhtäkkiä sienimetsään ja sain houkuteltua mukaan ystäväni joiden kanssa olimme sopineet treffit aivan muualle kuin metsään. Kaikki nauttivat ja oli kuulkaa alkusyksyä parhaimmillaan. Kannatti uskoa intuitioon.

 

 

Arjella on kuitenkin petollinen tapa vain hujahtaa ohi ja tunnit, päivät ja viikot kuluvat ilman, että huomaa edes vaihtaneensa vaatteita lämpimämpiin. Tämä ei toisaalta ole millään lailla huono asia, mutta kun nyt kerran päätin muuttaa asennettani tätä syksyjuttua kohtaan, yritän edes vähän pysähtyä ja etsiä niitä hyviä hetkiä ja entistä enemmän yritän kuunnella, mitä minä tarvitsen juuri nyt. Sillä kun oikeasti opettelee kuuntelemaan mieltä ja kehoa, huomaa että lopulta se kuuluisa hyvinvointi on juuri niihin tarpeisiin vastaamista. Vaatii harjoittelua, sillä tottakai jokainen meistä kuvittelee mieluummin tarvitsevansa lepoa ja herkkuja kuin detoxia ja hikiliikuntaa. Aivot, ne mestarilliset mukavuudenhaluiset huijarimme.

 

Tarve voi olla mitä tahansa, suurta tai pientä. Yhtenä päivänä sitä tarvitsee halauksen ja seuraa, toisena tyhjän paperin, kynän ja hiljaisuutta. Joskus iskee suuri tarve järjestää tyttöjen ilta, anna mennä. Seuraavana iltana tarvitset luultavasti raitista ilmaa ja kevyen lenkin. Joku tarvitsee uuden työpaikan, toinen aivan uuden alun. Ota riski, hae opiskelemaan, vaihda asuntoa. Kuuntele, mieti, ja toimi.

 

Syksy on itseasiassa aika ihanaa aikaa rakastua. Saa olla rauhassa pimeässä, sulkeutua pois muulta maailmalta. Eikä tarvitse rakastua edes kehenkään ihmiseen, sillä yhtä lailla voi rakastua itse elämään. Ehkä sitä yritän nyt itse. Tämän lauseen kirjoittaessani muistin sotkuisen tiskipöydän, ne liian vaikeat legot jotka joudun aina kasata itse, väsymyskiukut, nälkäkiukut, treeneistä kipeät lihakset, deadlinet ja autolla ajamisen pimeässä vesisateella, tietyömaan keskellä. On hirveän paljon helpompaa kuvitella, että on hirveän paljon helpompaa rakastua ihmiseen kuin elämääni syksyllä.

 

 

Ja juuri siksi on tehtävä jotain. Ettei arki tuntuisi seuraavaa kolmea kuukautta siltä, että se on yhtä kaaosta matkalla kohti pimeyttä. Ensi viikolla saan vapaan (tyttöjen) viikonlopun. Varasin myös lennot aurinkoon. Ostin uuden neuleen ja päätin pitää tiukasti kiinni treeniohjelmasta. Hemmottelen itseäni puhtailla lakanoilla, vähän paremmalla kahvilla ja aamukävelyillä. Ne ovat niitä asioita, joista arjen keskellä nautin. Minulle vaikeimpana vuodenaikana keskityn erityisen paljon olemaan kiitollinen niistä pienistä hyvistä asioista, mutta annan tilaa myös sille vittuuntumiselle, jos siltä tuntuu. Lupaan olla mahdollisimman paljon ulkona ja ikuistaa syksyn värejä, mutta jos kurpitsalyhdyn kaiverrus ei kiinnosta, silloin se ei kiinnosta. Jos haluan lukea kirjaa laventelintuoksuisessa makuuhuoneessa, luen.

 

Vaikka verhoankin kehoni paksujen vaatekerrosten alle, en aio lakata huolehtimasta itsestäni syksylläkään. Yhtä lailla ne karvat kasvavat ja kynsilakat lohkeilevat syksylläkin. Ihminen on paljon enemmän kuin se, mitä ulospäin näkyy. Kauniit alusvaatteet, hoidettu iho ja sisältä hyvinvoiva keho vaikuttavat paljon enemmän mieleen ja niihin aivoihin, kuin osaamme näin äkkiseltään edes kuvitella.

Tärkein ihminen jota aion tänä syksynä miellyttää, olen minä itse. Varsinkin äitinä sitä antaa itsestään niin paljon muille, että polttaa itsensä loppuun tiskipöytien ja sateisten tietyömaiden keskelle lähes huomaamattaan. Ehkä tämä syksy 2021 jää mieleen sen ansiosta, että vihdoin tuli se oikea aika huolehtia itsestään?

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ


 

Elokuun alkaessa moni asia oli vielä toisin. Kesäloma tuntui loputtomalta, Ranskan matkaan oli muka ikuisuus. Koulu ei alkaisi vielä lähes kahteen viikkoon ja auringon lämmin sävy vei vähitellen ajatukset siihen todellisuuteen, että elokuussa alkaisi arki, loppuisi kesä. Jatkuisi elämä, ei kuitenkaan siitä mihin se keväällä jäi vaan jostain edemmältä, polulta, jonka olemassaolosta en vielä kesän kynnyksellä edes tiennyt.

Elokuuhun mahtui paljon. Koulu alkoi, loma loppui, Ranskaan mentiin ja Ranskasta tultiin. Vähitellen aloitin opintoja yliopistolla, kihlauduinkin. On ollut poikkeuksellisen kylmää, mutta myös poikkeuksellisen kivaa. Elokuuhun mahtui myös yksi niistä päivistä, jonka luokittelen niiden parhaimpien päivien joukkoon, jotka tulen muistamaan aina.

En yleensä edes pidä elokuista. Ehkä siksi, että liitän elokuuhun sen katkeransuloisen kaipuun ja kesästä irtipäästämisen. Ja tiedostan liian hyvikn, että sen jälkeen alkaa eniten inhoamani vuodenaika. Haluaisin kuitenkin pitää syksystä, joten tänä vuonna otan tietoisesti uudenlaisen asenteen. Syksyn selviämissuunnitelmastani kirjoitan juhlallisesti huomenna, syyskuun ja virallisesti syksyn ensimmäisenä päivänä.

 

 

Tänään sanon silti lempeät hyvästit kesälle. Pakkaan sandaalit odottamaan lentoa aurinkoisille hiekkarannoille. Nostan neuleet alemmille hyllyille, niin että kirpeinä syyskuun aamuina saan ne helposti käsiini. Aamulla pukeduin vielä kukkamekkoon ja suihkaisin kaulalle ja ranteisiini kesätuoksua. Tuoksun välittömästi luomat kesämuistot lämmittivät, mekko ei. Toimistolla paleli varpaita, rakas ystävä puhui ensimmäisen kerran joulusta. Kesä oli pitkästä aikaa tosi ihana, mutta siitä on turha pitää väkisin kiinni. Mennyttä, mikä mennyttä. Mitä kaunein muistutus se olikaan elämän yllätyksellisyydestä ja siitä, että yhden umpisurkean kesän jälkeen voi seuraava ollakin ihan mieletön.

 

Nyt rohkeasti kohti uutta ja pimeää. Omaa syysahdistustani lievitän ainakin sillä, että muistutan itseäni viime vuoden tilanteesta tähän aikaan. Ei ollut rokotuksia, ei reissuja tiedossa, eikä itseasiassa edes omaa kotia johon illalla palata, lämpimistä kesämuistoista nyt puhumattakaan. Kiitos elämä ja universumi, kun toit ne takaisin.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

 Elokuun loppu toi mukanaan paitsi avomaankurkkujen high seasonin, monilla myös kevennetyn ruokavalion. Itselläni ainakin kesä näkyy ja tuntuu kehossa, ja ryminällä alkanut arki sekä viilenevät ilmat innostavat taas tekemään parempia valintoja. Marjat, kotimaiset kasvikset ja sienisato on nyt parhaimmillaan.

 

 Lapsuuden loppukesistä muistan aina mamman suolakurkut, ne jotka hän itse teki ja kasvattikin. Silloin söin niitä kyllästymiseen asti, nyt antaisin taas melkein mitä vain, että pääsisin puutarhaan poimimaan elokuun vadelmia ja syömään noita mamman kurkkuja suoraan purkista.

 

Tietysti voisin itsekin tehdä suolakurkkuja (maustekurkkuja kai oikealta nimeltään) mutta haluan säilyttää sen muistoissani mamman juttunaEn muutenkaan usko kurkkujeni maistuvan samalta, eikä 2020-luvun jääkaapeissa olisi tilaa suurille purkeillekaan. Sen sijaan nämä heti valmiit rapeat herkkukurkut valmistuvat näppärästi muun kokkailun ohessa.

 

Kurkut maustavat sopivalla happamuudellaan kaikki tylsät kesän jälkeiseen rasvanpolttoruokavalioon sopivat kuivahkot salaatit ja kastikkeettomat ruoat. Viikonloppuna tein näitä vähän isomman kulhon, jolloin ne korvasivat salaatin kokonaan.

 

RAPEAT LOPPUKESÄN HERKKUKURKUT

 

4 kuorittua avomaankurkkua

ripaus suolaa

1 rkl hunajaa

pieni nippu silputtua tilliä

3 rkl etikkaa

 

Sekoita kaikki ainekset kulhossa niin, että ne sekoittuvat, mutta niin, etteivät kurkut pääse rikkoutumaan. Jätä kannen tai kelmun alle noin puoleksi tunniksi ja tarjoile haluamasi ruoan kanssa. Tai syö sellaisenaan. Eivät säily huomiseen hyvinä, joten tartu hetkeen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Rakkauteni Etelä-Ranskaa, ja etenkin tuota sinistä rannikkoa joka Rivieranakin tunnetaan, syttyi aikoinaan jo ensimmäisellä vierailullani. Onnekkaana naisena olen päässyt matkustamaan Ranskaan melko usein ja joka kerta hämmästyn, kuinka loputtomasti nähtävää se tarjoaa. Nähtävää, josta ei saa tarpeekseen ja jota keksii ja löytää aina vain lisää. Ranskan historia, Etelä-Ranskan valo ja ilmasto, vuorimaisemat sekä eteläeurooppalainen kulttuuri vievät mukanaan. Meillä on ollut asunto Espanjassa yli kymmenen vuotta ja vaikka kuinka olen yrittänyt, en ole koskaan ihastunut Espanjaan vastaavalla tavalla. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös heitä, jotka rakastuvat Espanjaan, mutta eivät lainkaan pidä sisäänpäin lämpiävästä Ranskasta. Molemmissa on omat ainutlaatuiset puolensa.

 

PS. Jos muuten haluaisit ostaa ihanan, remontoidun kolmen makuuhuoneen asunnon mielettömillä näkymillä Espanjan Aurinkorannikolta, laita minulle viestiä. Kaupan mukana voit saada halutessasi mitä sympaattisimman asioidenhoitajapariskunnan, joka katsastaa autot, hakee lentokentältä vaikka keskellä yötä, siivoaa ja hoitaa lapsia..

 

 

Etelä-Ranska tunnetaan luksuksesta, Monacosta ja Cannesin filmifestivaaleista. Grace Kelly toi aikanaan Hollywoodin kerman Rivieralle ja siitä lähtien se on ollut maailmanluokan julkkisten ja superrikkaiden lomanviettopaikka. Raha Rivieralla näkyy, mutta sesongin ulkopuolella voi nähdä Etelä-Ranskan todelliset kasvot. Ne näkyvät kyllä kesäkaudellakin, kun osaa katsoa ja etsiä. Vaikka isoimmat kaupungit hurmaavat loputtomalla luksustarjonnallaan, suurilla jahdeilla ja beach clubeilla, niillä pienemmillä, rauhallisilla ”kylillä” on paljon suurempi paikka sydämessäni.

 

Mandelieu, Antibes, Mont Boron, Villefranche, Beaulieu, Eze, Cap-d’Ail, Roquebrune-Cap-Martin, Menton.. Kun suurimmat kaupungit, Cannesin ja Nizzan sekä tietysti koko Monacon jättää väliin, löytää toinen toistaan sympaattisempia pikkukaupunkeja ja kyliä rannikolta. Isomman kaupungin keskustaan on lyhyt matka ja junat kulkevat vaikka Saint Tropeziin asti. Laskettelemaan ajaa autolla reilussa tunnissa ja alle tunnin ajomatkan sisällä on kolme maata – Ranska, Monaco ja Italia.

Olen jo pitkään selannut paikallista Oikotietä enemmän kuin Instagramia. 

 

Monet haaveilevat muutosta ulkomaille sitten eläkkeellä. Hangossa tapasin naisen, joka kertoi muuttaneensa nuorempana Espanjaan ja jäi sinne melkein pariksikymmeneksi vuodeksi. Kun eläkeikä lähestyi, he halusivat palata. Kuumuus ei tuntunut enää hyvältä ja pariskunta halusi olla paitsi Suomessa asuvien lastenlastensa lähellä, myös lähellä hyvää ja luotettavaa terveydenhuoltoa. Hän myös kauniisti korosti, että jos ulkomaille haluaa, kannattaa lähteä heti. Kun vielä jaksaa tehdä ja nähdä asioita. Suomeen voi aina palata, kun siltä tuntuu. Aina joku palaa, ja aina joku jää.

Pandemia on mahdollistanut etätyönteon ja esimerkiksi hyvin monimuotoisen opiskelun ympäri maailmaa. Ennen tätä en olisi koskaan uskonut että voisimme edes haaveilla osa-aikaisesta asumisesta ulkomailla vielä jonain päivänä. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sanotaan. Ehkä, ehkä.

 

 

Lähes aina kun sanon ääneen (lue: kirjoitan blogiin) haluavani asunnon Etelä-Ranskasta, saan oikeastaan aina kahdenlaista palautetta. ”Mä voin sitten kertoa kaiken mitä EI kannata tehdä” ja ”Ei oo mitään järkeä ostaa, vuokraa sit kun sinne menee”. En tiedä, onko yleisöni vain yksinkertaisesti väärä, mutta kannustavat kommentit ja tervetuloa Ranskaan -toivotukset loistavat poissaolollaan. Etelä-Ranskan alueella asuu kuitenkin pysyvästi tuhansia suomalaisia ja kakkoskoti Ranskassa on vielä huomattavasti useammalla. Että kyllä siellä vaan viihdytäänkin, (veikkaan suurin) osa paremmin kuin täällä Suomessa.

Jos joku kertoo minulle haaveistaan ostaa asunto Espanjasta, ainakin minä kerron mielelläni siellä olemisen hyviä puolia. Huonoja puoliahan on kaikkialla, siis aivan kaikkialla, ja elämässä nyt muutenkin, joten miksi niitä pitää tuoda aina niin kovasti esiin? Arvostan toki jos kuulen etukäteen esimerkiksi taloyhtiöön suunnitteilla olevasta remontista, hankalista naapureista tai paikallistan tavasta hoitaa asuntokauppaa, mutta niistä voi mainita kauniisti sivulauseessa. Että tiesithän tämän, mutta silti on aivan mahtava juttu että haluat lähteä ulkomaille!

 

Koska se on. Elämä sai niitä kaivattuja värejä kun tajusin, ettei meidän ole todellakaan pakko pysyä vain yhdessä paikassa. Että vuonna 2021 on ihan oikeasti mahdollista rakentaa koti useampaan paikkaan maailmassa, jopa lasten kanssa.

 

 

Kokonaan emme voisi Etelä-Ranskaan muuttaa, mutta kakkoskodiksi.. Meillä on paljon suunnitelmia laajentaa tulevaisuudessa elämää maailmalle ja tämä on näistä haaveista yksi. Ja kuten haaveilla yleensäkin, niillä joiden tarkoitus on toteutua, on tapana toteutua. Sen takia en tee koskaan suuria suunnitelmia, vaan mieluummin elän pää pilvissä haaveillen, samalla realistisena ymmärtäen, että mitä tahansa – suuntaan tai toiseen – voi tapahtua. Jo se, että antaa mielessään mahdollisuuden sille, että mitä tahansa voi tapahtua, sitä todennäköisemmin saa eteensä odottamattomia tilaisuuksia ja ihania yllätyksiä.

 

Manifestoinniksikin sitä kai kutsutaan, olen vain vähän huono näiden trendijuttujen kanssa enkä edes pidä sanasta manifestointi.

 

Mutta pidän Ranskasta. Rakastan Ranskaa. Ehkä vielä ihan vähän enemmän rakastan Kaliforniaa, mutta tiedän ikävät tosiasiat lähes 12 tunnin lennosta, 10 tunnin aikaerosta ja yli 9 tuhannen kilometrin etäisyydestä. Pidän silti aina oven auki ajatukselle siitä, että vielä joskus asun ja kirjoitan kirjoja Manhattan Beachin ensimmäisessä rantarivissä, mutta realisti sisälläni huutaa että tuo ei ole tämän vuosikymmenen agendalla, ei vaikka sitä kuinka manifestoisi. Ranskaan sen sijaan on lyhyt lento ja voisin matkustaa sinne vaikka viikonlopuksi koirien kanssa. Etelä-Ranskalta en odota ikuista kesää, niin kuin monet tuntuvat kuvittelevan, vaan ainakin itse arvostan sen vuodenaikojen mukaan vaihtuvia puolia. Herään eri tavalla eloon kesällä, mutta luulen sen johtuvan rauhoittumisesta talvella.

On varmasti olemassa ikuista rakkautta, mutta ikuiseen kesään en jaksa uskoa.

 

Uskon kuitenkin valoon, kauneuteen, rakkauteen, hyvään ruokaan, turkoosiin veteen, taiteeseen ja aina ihmeisiin.

Un jour.