Olen ihmisenä sellainen, että vedän helposti puoleeni muiden tunteita. Luulen, että kaikilla ihmisillä on vähän samaa vikaa, olen tälle fiilisten tarttumiselle vain jotenkin aivan erityisen herkkä. Ehkä senkin takia olen luonut itselleni monia keinoja ja rutiineja, kuinka päästä tästä irti ja olla nappaamatta niitä muiden negatiivisia tunteita itseensä.

 

Kun ympärillä on ollut stressiä ja kiirettä, olen yrittänyt pysyä omassa zeninmuotoisessa kuplassani. Että namassssstee, siitäs sait stressaaja. Mun sisäistä rauhaani ei horjuta  m i k ä ä n.

 

 

Viime aikoina vähän turhan moni asia on siihen rauhan tyyssijaan iskenyt, enkä ole lopulta voinut välttyä stressaamasta itse.

 

Stressiltä ei voi tietenkään koskaan välttyä, mutta turhalta stressiltä voi, ja ne ovat kaksi aivan eri asiaa. 

 

Kirjoitin töissä harvinaisen pitkää ja tylsää raporttia ties kuinka monetta tuntia päivää. Jouduin tulla tänään aiemmin kotiin ja sekin stressasi koska harvinaisen pitkä ja tylsä raporttini jäi kesken ja jostain syystä en vain osaa olla kotona ilman huonoa omaatuntoa arkena, siis ennen sitä ”normaalia” töistäpaluuaikaani. Sekin itseasiassa ärsytti, sillä tiedän miten kertakaikkisen typerä ajattelutapa tuollainen on.

 

Kun sitten tulin kotiin, näin jotain mitä en olisi koskaan nähnyt ellen olisi tullut aiemmin kotiin. Tiedättekö kun asuntoilmoituksissa sanotaan auringon tulvivan sisään? Se todella tulvi. Se värjäsi kaiken vaaleanpunaiseksi ja kauniiksi ja loi varjoja seiniin joita en ole koskaan aiemmin nähnyt.

 

 

Kuin marraskuu olisi ilkkunut meille, että siitäs saitte kun manasitte sitä vuoden synkintä ja pimeintä kuuta. Että minussa on tällainenkin puoli.

Yhtäkkiä koti näyttikin kauniilta. Kuin aika olisi pysähtynyt tuohon auringon ja vaaleanpunaisen hetken täyttämään tilaan. Yhtäkkiä oli korviahuumaavan hiljaista, sellaista mitä Helsingissä ei tunnu koskaan olevan.

Iltapäivän ihme. Siinä keskellä marraskuun toista päivää. Olen tottunut näihin valoihin ja väreihin korkeintaan pohjoisessa, eikä niitä silloinkaan näe joka vuosi.

 

Siinä sitä sitten ihmettelin, marraskuuta, valoa ja hiljaisuutta. Huonosta omastatunnosta ei ollut tietoakaan. Unohdin hetkeksi kaikki tulevat joulukoristelut, harvinaisen pitkät ja tylsät raportit ja kuivausrummussa odottavat pyykit. Siellä odottaa aina pyykit. Kuten elämässä yleensä, aina joku odottaa.

Nyt saakin odottaa. Tämän marraskuun aion mennä itseni ehdoilla. Istua ja tuijotella vaaleanpunaista valoa ja outoja varjoja jos siltä tuntuu. Laittaa joulukuusen jos siltä tuntuu. Tuntuu. Vaikka muut tuntuvat vaativan yhtä sun toista, minä en.

 

 

En enää odota, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen aivan helvetin kyllästynyt odottamaan. Ja siihen, että aina joku odottaa.

Tänään kotona odotti kuitenkin aurinko.


Vähän yli kahdeksan avasin Rikhardinkadun kirjaston oven. Palautin myöhästyneitä kirjoja ja hymyilin valoisalle aamulle. Viime viikolla oli pimeää. Tiesin tietysti, että pimeys kuroo valon etumatkan kiinni noin viikossa (siltä se ainakin tuntuu), nyt on kuitenkin valoa. Aloin tehdä kirjastolta lähtöä töihin kun tajusin. Marraskuu.

 

Niin, se ehkä suomalaisten keskuudessa inhotuin, masentavin ja vähiten valoisa kuu. Marraskuu tuo kuitenkin aina mukanaan joulunodotuksen joka on minun valoni pimeään. Vuosien kokemuksella voin kertoa, että marraskuun masennukset, kiukut ja itkut on paljon helpompia sietää kuusen valojen loisteessa kuin ilman kuusen valojen loistetta.

 

 

Minun jouluni näyttää amerikkalaiselta, glitteriltä ja tunnelmavaloilta. Tuoksuu mausteilta ja makealta, kuulostaa pehmeältä pianolla soiteltuilta klassikoilta ja vähän Sian joulualbumilta.

 

Sinun joulusi voi näyttää aivan toisenlaiselta, mutta se on ihan yhtä lailla joulu.

 

Miksi nauttisin joulutunnelmasta vain (muka, huom. muka) kiireisessä joulukuussa kun voin tehdä sen nyt, kun vuoden synkin, pimein, ankein ja masentavin (ja mitä vielä) kuukausi on täällä. En keksi YHTÄÄN syytä.

 

Olkoon siis loppuvuosi yhtä joulua. Sitä on kaksi kuukautta jäljellä, joten mikä ettei. Tänään ylitän itseni ja pelkoni ja kiipeän ullakolle hakemaan ensimmäiset, krhm siis aivan kaikki, koristeet ja vähitellen ne saavat vallata koko kodin. Ja niinpä Everyday is Christmas eikä marraskuussa harmita enää yhtään niin paljon kuin vaikka lokakuussa saattoi harmittaa. Työmatkoistakin tulee yhtä juhlaa kun vaihtaa joululistat soimaan ja aamulla kaataa kahvinporojen joukkoon hippusen kanelia.

Ilo irti. Marraskuusta, kyllä!

 


 

Yhtenä perjantaina havahduin siihen, kuinka saman tunnin aikana keskustelin ensin innostuneena neurotieteen kurssisällöistä, sitten tekstailin tyttöjen kanssa täyteaineista ja botoxista ja lopulta vedinkin jo salilla maasta 95 kiloa painoja. Postasin tästä vähän huvittuneenakin storyyn pätkän ja tuon jälkeen olen enemmänkin pyöritellyt ajatuksia päässäni näihin erilaisiin rooleihin liittyen.

Edelleen mieliimme on iskostunut tyypillinen roolihahmo ihmisestä, joka ymmärtää jotakin neurotieteestä. Eikö? Samoin hänestä, joka keskustelee tyttökavereidensa kanssa botoxista. Jep, jep. Isoja painoja salilla nostavat vain tietynlaiset naiset – tai miehet. Ja edelleen myös asetumme tietyssä seurassa, paikassa tai tilanteessa helposti siihen tiettyyn, sen hetken (muka) vaatimaan rooliin.

 

Olisi hirveän tärkeää ymmärtää, että vaikka sinä olisitkin eri mieltä ja ymmärtäisit etteivät nämä roolit sulje toisiaan pois – ne eivät niin tee – olet vielä harvinainen poikkeus tässä 2020-luvunkin yhteiskunnassa. Stereotypiat elävät hyvin vahvoina. Siksi haluaisin omalta osaltani tuoda korostetustikin esiin tätä. Luoda tilaa valoisalle elämälle, sellaiselle hyväksyvälle tulevaisuudelle. En haluaisi täällä kuitenkin kovin kepeässä blogissani käsitellä yhteiskuntatasolla oikeastaan mitään aiheita, mutta tästä syntyi silti tarve kirjoittaa. Varsinkin naisilla tuntuu olevan paljon näitä erilaisia rooleja ja mitä tulee äitiyteen, siinä roolien merkitys vasta tuntuukin kasvavan ja vahvistuvan.

 

 

 

Kun tulin 24-vuotiaana raskaaksi, aloin voimakkaasti kapinoida perinteisen äidin roolia vastaan. Olinhan nuori, yllättäen tulossa äidiksi ja omasin erittäin vahvat ennakkoluulot siitä äidin roolista. En halunnut olla kotiin jumittuva, itsestään huolta pitämätön vauvakuplassa elävä ex-naisellinen nainen. Väkisin kävin töissä, opiskelin, meikkasin, urheilin hulluna ja siivosin maanisesti kotia samalla, kun minun piti olla muka äitiyslomalla.

Jälkeenpäin olen harmitellut kovasti sitä, etten silloin keskittynyt tarpeeksi pieneen vauvaan ja nauttinut siitä ajasta – ja siitä että ylipäätään oli aikaa. Mutta minkäs teet, silloin ajattelin eri tavoin ja toimin sen mukaan. En voi enää kuin antaa kantapään kautta opittuja neuvoja tuleville äideille. Äitiys on vain yksi rooleista, eikä sulje mitään toista pois. Itse ajattelen nykyään äitiydestä myös jopa vähän päinvastoin ja koen sen pehmentävän muita roolejani. Olen lempeämpi itselleni ja muille, kärsivällisempi, ymmärtäväisempi ja oikeudenmukaisempi. Toisaalta taas myös hyvin periksiantamaton ja sinnikäs. Ennen lasta saatoin luovuttaa monen asian suhteen, nyt taistelen paljon helpommin viimeiseen asti. Että siitäs saitte, itsensä unohtavien äitien arvostelijat. Lastaan hoitava äiti on aikamoinen supersankari.

 

Välillä motivoidun salilla siitä, että teen jotain tiettyjä liikkeitä ”isojen poikien” painoilla. Että siitäs saitte ukot. Edelleen huomaan joidenkin treenaajien keskuudessa ajattelutavan siitä, että laitteet ovat naisille, vapaat painot sen sijaan raamikkaille, isoille miehille. Tämä asettaa myös ei niin raamikkaat ja isot miehet eriarvoiseen asemaan. Miksi salin ovista sisään astuessa pitäisi edes ottaa joku bodarin rooli, jos ei sellainen ole? Taas niitä yhteiskunnan luomia paineita. Saa ja pitää tehdä vain niitä juttuja, jotka tuntuvat omilta. En tiedä, voiko salilla mikään tuntua omalta? Kaikki tuntuu yleensä ainakin vähän kamalalta mutta sehän se on se lihaskuntotreenin juoni. Silloin kun vähän sattuu, kehittyy.

Uskon silti, ettei tämä päde millään muulla elämän osa-alueella.

 

 

Se, että hoitaa kauneuttaan valitsemillaan tavoilla, ei tee kenestäkään yhtään sen tyhmempää, eikä edes turhamaisempaa. Ei edes turhamaisempaa. Ihminen voi olla samaan aikaan kaunis ja älykäs, mutta yhtä hyvin voi olla kaunis ja ihan helvetin yksinkertainen. Ehkä joku kaunis, mutta yksinkertainen, on ollut ulkonäkönsä (tai yksinkertaisuutensa) puolesta enemmän esillä ja vahvistanut stereotypioita näyttävän ihmisen roolista. Roolista olla tyhmä ja yksinkertainen. Näiden rajojen rikkominen tuntuu hullun hienolta. Päästä nyt hiustenpidennysten ja silikonitissien kanssa arvostettuun yliopistoon.

Nuorempana mukauduin helposti porukoihin, joissa liikuin. Esitin itseasiassa usein tyhmempää, mitä oikeasti olen. Koulussakin saatoin vähätellä kymppejä ja joskus piilotin kokeen reppuun enkä kertonut kenellekään, että sain täydet pisteet. Luokan edessä kun oli joskus sekin vaihe, että oli coolia olla ei-niin-hyvä. Hirveetä, ajattelen nyt ja ajattelin oikeastaan silloinkin mutta vedin sitä roolia.

 

Aina ei edes tunnista piiloutuvansa sen roolinsa alle. Itse vedin jos jonkinlaista viittaa ylleni esimerkiksi deittaillessa, parisuhteen kriisitilanteissa ja muissa sellaisissa hetkissä, joissa tunsin itseni epävarmaksi.

 

 

Oletko itse koskaan ajatellut, millaisia rooleja sinulla on? Oletko samanlainen salilla, tyttöjen illoissa, töissä ja parisuhteessa? Minä en aiemmin ollut. Ehkä siksi koin usein tietynlaista epävarmuutta monissa erilaisissa tilanteissa tietämättä, mistä se edes johtuu.  Ehkä ylläpidin rooleja, koska olin epävarma, ehkä koska omasin vahvat stereotypiat. Tyttöystävän pitää käyttäytyä näin, salilla taas pitää toimia näin, töissä arvostetaan vain tietynlaisia ominaisuuksia omaavia epäitsekkäitä raatajia.. Ja kun sitten on täydellinen tyttöystävä, ei voikaan olla hauska ja heittäytyvä kaveri. EI NÄIN!!

Kaikkea nykyistä tekemistäni yhdistää nykyään onneksi se, että olen oma itseni. En vedä roolia, mutta olen se oman elämäni näytelmän Mirva, joka on kaikkialla hyvin samanlainen. Töissä, salilla, yliopistolla, iltasatukirjan äärellä, kauneushoitolassa, tyttöjen illoissa ja riidellessä kotona. Mikään roolini ei sulje toista pois. Ei enää. Helppoa tähän pääsy ei ole ollut, ja kai sekin on yksi syy tällaisen tekstin kirjoittamiselle. Ajatelkaa ja puhukaa näistä asioista enemmän. Me olemme kaikki niin valtavan ihanan erilaisia. Olen valmis ainakin yrittämään – heittämään kaikki stereotypiat sinne kuuluisaan romukoppaan.

 

On myös valtavan suuri ero sillä, onko miellyttäjä vai onko ystävällinen ja kiltti.

Kun tän olis taas aiemmin ymmärtänyt.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ
Myynnissä vain marraskuun loppuun asti!