Paras syyni elää ja tehdä hyviä valintoja täyttää tänään kahdeksan vuotta. Tuon pienen, mutta niin ison ihmisen ikäisenä tapasin itse parhaimman ystäväni, pyöräilin jo yksin kouluun ja olin niin itsenäinen tokaluokkalainen.

Aamuisin rutistan ja halaan lasta pitäen tiukasti kiinni samalla viimeisistä lapsuusvuosista. Luen iltasatuja niin kauan kuin suinkin saan siihen luvan.

 

Kahdeksanvuotias tietää äitiä paremmin, miten Tesla toimii. Kertoo mitä pitää tehdä, kun on ottanut tatuoinnin. Ääntää ranskaa huomattavasti paremmin kuin minä. Me itketään joskus yhdessä autossa, tanssitaan aivan hulluina keittiössä ja kuunnellaan aamuisin discoa sängyssä. Otetaan välillä yhteen siten, että koko katu luultavasti kuulee. Puhutaan niin paljon asioista, että koululääkärit ja opettajat joskus hämmästelevät, kuinka paljon tuo pieni tietää aikuisten maailmasta.

Suojelen kaikelta pahalta, mutten halua sulkea silmiä oikealta elämältä.

 

Rakas ja ainoa hulivilini, kahdeksan vuotta sitten lupasin pitää susta aina huolta (jos nukut hyvin..). Siitä lähtien olet nukkunut hyvin ihan joka ikisenä yönä, nauranut lumoavaa nauruasi jokaisena päivänä, ja tuonut elämälleni tarkoituksen. Se on olla sinun äitisi ja antaa sinulle rakas mahdollisuus niin hyvään elämään, kuin mahdollista. Yhdessä me selvitään ihan mistä tahansa. Ihanaa syntymäpäivää ja paljon onnea kahdeksanvuotias kulta.

Äiti rakastaa sua, sinne kuuhun ja takaisin.


 

 

 

Vähitellen oli uhrattava sille ajatus jos toinenkin. Ajalle, joka tuntui olevan niin kaukana tästä lomatodellisuudesta, jota tällä hetkellä elän. Normaalille arjelle, josta ei tiennyt oikein mitä ajatella. Odotanko? Haluanko vielä piiloutua unisen lomapeittoni alle? Muistanko edes, millaista se oli?

 

Elin viime kevään jonkinlaisessa sumussa. Korona, koiranpentu, matkustamiset ja tulevaisuudensuunnitelmat veivät keskittymiseni tilaan, josta en oikeastaan edes muista mitään. Tuli kesä. Kesä, joka olin ensin ihan vähän blääh, mutta joka on saanut parhaimman mahdollisen päätöksen. Tulen varmasti muistamaan kesän kakskytkaks aina kuin tylsänä kirjana, jota ensin odottaa, sitten vähän pettyy, mutta jolla oli kuitenkin onnellinen loppu.

Alkanut arki aloitti kokonaan uuden kirjan ja kuten olen aina sanonut, syksy tuntuu paljon vuodenvaihdetta enemmän uudelta alulta.

 

 

Tänään on maanantai ja ensimmäinen kunnollinen kokonainen viikko uutta arkea. Aloitin jo viime viikolla syömään kevyemmin, tänään on ensimmäisen salitreenin vuoro. En edes muista, milloin olisin viimeksi treenannut säännöllisesti ja tavoitteellisesti. Tai muistan, ikävä kyllä. Viime vuonna. Apua. Keskittyminen ja motivaatio ovat niin korkealla, että hämmästytän ajoittain itsenikin sillä, kuinka paljon fiilistelen ihan tavallisia maanantaita ja tiistaita.

Koska haluaisin kirjoittaa niin kovasti tätä blogia osittain myös teidän ihan mahtavien tyyppien kanssa siellä toisella puolella, kuulisin mielelläni millaisia juttuja te tänne toivoisitte. Ajatuksia ja oivalluksia tavallisesta arjesta kirjoitan kyllä, mutta jos on olemassa jotain erityisiä aiheita joista haluaisit lukea, kerro.

 

 

Paluu kaupunkiin ja arkeen saivat minut myös huolehtimaan itsestäni taas aivan eri tavalla, kuin se meikkejä aamulla tyynyliinasta pois pesevä kesäminä. Kävin ihanissa kasvohoidoissa ja aloitin kokonaan uuden ihonhoitorutiinin. Iltaisin fiilistelen taas purkkeja ja purnukoita kylpyhuoneessa, päivisin taas paljon aiempaa kuulaampaa ihoa.

 

Kokonaisuudessaan olen tänään aivan mahdottoman iloinen siitä, että on maanantai ja on töitä ja rutiineja ja urheilua ja jääkaappi täynnä terveellistä ruokaa.

Silti lämpötilat lähes hellelukemissa, sandaalit jaloissa ja pää jossain pilvissä tai niiden yläpuolella.

Vihdoin, hyvästi päämäärätön haahuilu, tervetuloa oma rakas arki! Saa jakaa omat lempirutiinit ja kokemukset arkeen palaamisesta.

Yhtä tuskaa vai juhlaa?


elokuu helsingissä

 

Joka-aamuinen kaava. Olin matkalla töihin, vein samalla lapsen kouluun ja kävelin hakemaan kahvin. Toistan jälleen tätä samaa kaavaa viisi päivää viikossa, hyppään mukavuusalueeltani korkeintaan hakemalla kahvia eri paikoista tai jos oikein hyvin käy, keitän sen jo kotona termosmukiin. Säästöä ja vastuullisuutta, sitähän ne kaikki peräänkuuluttaa. Ja silti haluaa aamuisin juoda kahvia pahvisesta takeaway-mukista.

 

Tässä aamussa oli kuitenkin jotain erilaista. Kiinnitin huomiota pieniin, kauniisiin asioihin. Kahvinhakumatkalla katselin keskustaan päin kävelevää noin keski-ikäistä pariskuntaa.

Kädet toistensa vyötäröillä, paljaat sääret työmatkalla ja auringon paahtamat kasvot, joilta olisi voinut kuka tahansa lukea onnellisuuden kaavan.

 

Rakkautta, just sellaista pidetään toisesta lujaa kiinni aamulla kaupungilla -rakkautta, kevyitä vierekkäitä askeleita ja ripaus hellettä.

Ehkä sitä tosiaan on vielä olemassa.