Ulos katsoessa ei ole kesästä tietoakaan, mutta.. Aina yhtä varma alkavan kesän merkki pienen toukokuun räntämyrskyn lisäksi on kesätuoksun ostaminen tai ottaminen käyttöön. Itse kuulun ensimmäiseen, sillä yleensä kesätuoksut ovat käytössäni loppuneet ennen itse kesää. Tästä viisastuneena ostin viime kesänä isomman purkin. Pian tämän jälkeen haistoin satamassa aivan lumoavan parfyymin ystäväni yllä ja hänen suosituksestaan ostin uuden kesätuoksun. Tai siis, vielä uudemman. Kyllähän nyt kaksi kesätuoksua jokainen nainen tarvitsee, uskottelin itselleni kantaessani kallista eau de parfumia kotiin.

 

Viime kesä oli vähän vaikea kesä. Se tuntui loputtoman pitkältä, mutta ei silti oikein koskaan alkanut. Sain tehdä asioita joista eniten pidän, olla kaksi kuukautta Hangossa ja reissata ympäri saaristoa. Säätkin olivat ihan ok, ainakin kesäkuussa. Silti se kodittomuus, remontti ja varaston uumenissa olevat tavarat ahdistivat. Edellisenä kesänä tein lähes samoja asioita ilman, että kaipasin kertaakaan kotiin. Päinvastoin, ei ollut koskaan kiire Helsinkiin. Mutta senhän me tiedämme kaikki, kaipaamme sitä mitä ei sillä hetkellä ole. Kodin kaipuu lienee kaipuista suurimpia. Tänä vuonna taas odotan lähestulkoon riemusta kiljuen Hankoa ja ehkä uskallan jopa sanoa, että reissujakin.

 

 

Jos viime kesä oli vähän vaikea, ainakin se tuoksui hyvältä. Siksi päätin tänä kesänä tuoksua ihan samalta. Ei, en halua tuoksua vaikealta kesältä, mutta haluan tuoksua lämpimältä auringolta, sitrushedelmiltä, kookokselta ja Rivieralla vietetyltä jahtiviikolta – tai pikemminkin näiden hienostuneelta yhdistelmältä. Sellaiselta aurinkovoiteelta, jota voi levittää kannella iholle sillä välin, kun tarjoilija kaataa uuden lasin rosèèta. Tom Fordin Soleil Blanc on tällainen tuoksu. En luultavasti koskaan käyttäisi sitä talvella, sillä sen tuoksu assosioituu niin vahvasti kesään. Mutta tänä kesänä tuoksun siltä. Tuoksun, vaikken näkisikään Rivieraa, polttavaa aurinkoa tai jääkylmää rosèèta. Toivottavasti kuitenkin näen ja voin todeta, että sinne tämä tuoksu (ja minä) kuulumme.

 

Toinen kesätuoksuni, se jonka ehdin ostaa isossa koossa, on Jo Malonen Silk Blossom. En tiedä miten kuvailisin sitä tuoksua, minulle se on helteinen ilta Hangossa ruusunpunaisten lasien läpi katsottuna, mutta tämä kuvaus nyt ei ehkä avaa tuoksun ideaa muille. Kukkainen ja ylellinen. Kevyt, jota sen takia joutuu suihkimaan pitkin päivää mutta se ei haittaa lainkaan sillä vasta suihkittuna se on parhaimmillaan. Tuoksu, joka ylläni olen ollut onnellisimmillani. Tätä ei ikävä kyllä tänä vuonna saa, minun onnekseni sitä myytiin ainakin kaksi kesää peräkkäin. Ehkä se vielä tulee tuotantoon, joten laita nimi korvan taakse.

 

Sain äidiltä joululahjaksi Byredon Sundazedin ja sitä olen suihkinut siitä asti aina silloin, kun on oikein energinen olo. Keskellä synkintä talveakin tuntee olevansa jotenkin elossa kun tämä tuoksuu iholla. Saan suureksi harmikseni päänsäryn monesta Byredon tuoksusta, mutta tästä ei onneksi tule mitään. Päinvastoin, tuulahdus kesää, mutta ei liiaksi. Sellainen kevyt, salaperäinen lupaus. Kun ei vielä yhtään tiedä, mitä on tulossa..

 

 

Olen muuten se tyyppi, joka ei kertakaikkiaan voi ymmärtää heitä jotka suihkaisevat hajuvettä vain kerran. Kerran?! En tiedä onko vika hajuaistissani, mutta kallista tuoksua ostaessani haluan mieluummin oikeasti tuoksua siltä kuin säästellä pisaroita purkissa ilman, että kukaan edes huomaa tuoksuani. Mitä tekee hajuvedellä joka ei edes tuoksu? Tiedän, tuoksuallergikot luultavasti vihaavat minua, mutta ymmärrän toki jättää parfyymin vähemmälle esimerkiksi lentokoneessa enkä suihki sitä kuntosalin pukuhuoneessa. Mutta muualla, noin kuudesti suihkin tuoksua aamulla ja lisään kerran-pari päivällä jos satun sen äärellä olemaan.

 

Minusta on nimittäin ihanaa tuoksua hyvältä. Ja ihan kohta kesältä.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Jos pojaltani kysytään, hän luultavasti vastaa kysymykseen äidin suosikkilaulusta että no tietty se kultaa hiuksissa, joka jostain syystä on aina ollut yksi suomipopin ikuisuuslemppareitani. En ole mielestäni kuunnellut sitä kotona tai autossa mitenkään erityisen paljon muita biisejä enempää, mutta ainakin se on pysynyt vuosia sellaisena kappaleena, johon en vain kyllästy. Mikä ihana, ehkä vähän katkeransuloinen narratiivi ajan kultaamista kesämuistoista.

 

Vaaleissa hiuksissa sitä kultaa on usein vähän liikaakin, ne kun taittavat aina niin viheliäisen nopeasti keltaiseen. Toistaiseksi paras ratkaisu ikuisuusongelmaan on ollut riittävän kylmä taittosävy aina toisinaan koko tukkaan, mieluummin värjään (värjäytän) sitten kerran kunnolla kuin käytän jatkuvasti kuivattavia hopeashampoita ja -hoitoaineita. Aluksi voi olla jonkun mielestä liiankin harmaa, mutta se on yleensä merkki juuri oikeasta valinnasta. Vähän kuin juoksulenkille tietää pukeneensa oikein juuri silloin, kun ensimmäisillä askeleilla vielä vähän palelee.

 

 

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kuitenkin vinkata sinulle, että olen löytänyt todellista kultaa hiuksille. Hyvältä tuoksuva tukka on aika ihana juttu, tosin nykyään kun ei enää halaa ihmisiä samalla tavalla ei ole päässyt tuoksuttelemaan hiuksiakaan. Kuivashampoolla voi raikastaa tunkkaisen hiuspohjan tuoksun jos ei jaksa pestä hiuksia kovin usein, mutta pituuksiin olen löytänyt käytettäväksi kerrassaan loistavan tuotteen. Se tekee toki muutakin kuin vain tuoksuu hyvältä. Se nimittäin freesaa kiharat, erottelee latvat, pehmentää karheita pituuksia ja poistaa sähköisyyttä. Ja tuoksuu. Ihan järjettömän hyvältä.

Se on Sebastian Dark Oil Hair Silkening Fragrant Mist. Annetaan pitkä ja hankala nimi anteeksi, nimittäin tuote itsessään on kaikin puolin mahtava.

 

Jos innostut käyttämään tätä, muista kuitenkin että sen kosteutusteho perustuu nimenomaan sen sisältämiin öljyihin. Siksi sitä ei kannata suihkia myöskään liikaa ettei kaunis kampauksesi lässähdä ja tuote jää sen takia kaappiin. Olen huomannut suihkeen olevan mainio pari erityisesti tummien, oud-pohjaisten tuoksujen kanssa. Ja ei kun luomaan uusia tuoksumuistoja tulevana kesänä.

 

”Tällaisena mä haluan muistaa sut, juostiin kultaa hiuksissa. Kesäyössä ikkunat huurussa, sul on kultaa hiuksissa..”

 


Eiran kukkia eräänä kauniina keväänä

 

 

Käveltiin eskaripäivän jälkeen Kukkapuiston läpi. ”Muistatko äiti kun mä tästä salaa aina poimin sulle kukan? Kohta niitä kukkia on taas!” Muistan. Halusin kävellä vielä mäkeä ylös, kohti suosikkikiipeilypuuta ja siitä alas Juhani Ahon puistoon. Tullut meillä tunnetuksi ”Pikkupuiston” viereisenä ”Koirien puistona”. Sieltäkin on poimittu monet kukat. Kuinka voi suuttua pienelle pojalle, joka pyytää katsomaan taivaalle ja sillä välin napsauttaa kukan varren poikki tuodakseen sen äidilleen? Olen kävellyt Eiran puistot lapsen ja koirien kanssa läpi lukemattomat kerrat. Muistan jokaisen pihaportin, talojen kulmat ja kaduille kaareutuvat pensaat varmaan unissanikin. Ja tietysti kukat. Kohta ne puhkeavat taas upeimpaan loistoonsa, lapsikin sen tietää.

 

Syksyllä ne valmistautuvat lepäämään. Riisuvat kaiken nähneen korean ulkomuotonsa ja piiloutuvat. Sen sijaan, että unohtaisimme nuo komeat kukat sillä aikaa kun ne eivät ole esillä, muistamme niiden aikaansaaman ilon keskellä synkintä pimeyttäkin. On olemassa asioita, jotka tuovat huomaamattaan iloa ja turvaa jatkuvalla läsnäolollaan, mutta sitä kukat eivät ole.

Joka syksy ne lakastuvat, kuin muistuttaen että mitäs pidit meitä itsestäänselvyytenä, sinä itsekäs kiireinen. Ja silti muistamme ne upeina silloinkin, kun lumen alta ei näy varttakaan.

 

 

Kun ne nousevat uudelleen pitkän lepovaiheensa jälkeen ja vähitellen avaavat terälehtensä paljastaakseen piilossa olleen kauneutensa, kirkastavat ne vähän synkempääkin päivää ja mieltä. Se on täällä taas, kevät.

 

Ehkä me suomalaisetkin olemme vähän kuin kukat. Piileskelemme talven paksujen toppatakkiemme suojassa, unohdamme sheivata kalpeat sääremme ja lepäämme keräten voimia valon aikaan. Ja toukokuun tullen, vähitellen nousemme piilosta ja annamme auringon tuoda parhaat puolemme esille. Kesä voi hieman koetella uudistunutta ulkomuotoa, mutta muistot jäävät vaikka lehdet jonain päivänä lähtevätkin.

 

Mikä kukka sä olisit, pakko valita joku?” kysyi eskarilainen. ”No mä olisin vaaleanpunainen kirsikkapuun kukka, mikä sä?” ”Et sä voi olla kirsikkapuun kukka se kestää ihan liian vähän aikaa. Sä oot ruohosipuli se kestää kaiken.”

 

Ihanaa toukokuuta. Muista elää ♥