Pohtiessani asioita ääneen ihmisen kanssa, joka muuten saa osan palkastaan siitä että kuuntelee minua, totesin yhdeksi tavoitteekseni: haluaisin olla enemmän minä.

Vähän jopa huvitti. Että kolmekymmentäkolmevuotiaana sitä haluaisi olla enemmän oma itsensä.

 

Ja että 2020-luvullakin se voi olla vielä ongelma.

 

Eniten mua.

 

Kun on aina miellyttänyt muita, mukautunut kaikkeen, sopeutunut muiden elämään ja jopa huijannut itseään olemalla jotain muuta kuin on, ei se olekaan mikään tosta noin vaan.

Olen aikuisena sisustanut kotini sellaiseksi kuin somessa, tietenkin luulin pitäväni siitä. Ah, mustaa ja valkoista. Ruudullisten nukkamattojen ja musta-kultaisten designlamppujen keskellä olo olikin vain tyhjä.

 

Olen pukeutunut beigesti, aikuisesti, tyttömäisesti, naisellisesti, urheilullisesti, kotimaisesti, kalliisti, vastuullisesti. Ja aina ollut eniten itseni vain converseissa ja yli-isossa farkkutakissa.

Käyttäytynyt kuten tiettyyn ikään tai elämäntilanteeseen muka kuuluu.

 

Kaikki esimerkiksi sanoo, että jokainen äiti on ihan yhtä hyvä äiti. Ja sit kun äiti bailaa tai treenaa niin se tekee sitä aina liikaa ja liian väärään aikaan vaikkei se oikeesti tekis sitä juuri ollenkaan.

 

Meille kun on annettu se muotti, johon tulisi edelleen kuulua.

Erilaisuus ei ollut muotia lapsuudessa, eikä se ole sitä ikävä kyllä vieläkään. 

 

Silti aina, kun vähänkin pursuaa siitä muotista yli, tuntuu jotenkin hyvältä.

 

Kolme rakasta. Sanomalehti, aamukynttilät ja iso kahvi.

 

Onneksi suunta on ylöspäin ja some ja globalisaatio nyt ylipäätään on tuonut esille erilaisia persoonia. Matka erilaisuuden hyväksymiseen on kuitenkin pitkä, varsinkin kun pistää päänsä hetkeksi pois pääkaupungista. Sitä ennen joka ikinen valinta, joka perustuu puhtaasti siihen mitä minä haluan tehdä näin, on ihan äärimmäisen tärkeä.

Kun alkaa elää itselleen ja itsestään käsin, tuntuu kaikki huomattavasti kevyemmältä. On vähän jopa suoranaista hulluutta, että edes kirjoittaa tällaisesta aiheesta kun sen tulisi olla itsestäänselvää, mutta vielä se ei sitä ole. Tee tänään jotain, mitä sinä haluat. Jätä tekemättä jotain, mitä muut haluavat sinun tekevän.

 

Kukaan ei muista ketään sen takia, että se yks aina oli niin hirveän järkevä ja aikuinen.


 

Lapseni syntymäpäivän lähestyessä olen joka vuosi käynyt läpi vanhoja valokuvia. Kaikesta itsekriittisyydestäni huolimatta on olemassa kuvia, vähänlaisesti kylläkin, joista ihan aidosti ajattelen, että onpa hei hyvä kuva. Uskokaa tai älkää, inhoan lähes kaikkia kuvia, joita minusta on otettu. Siitäkin huolimatta, että olen julkaissut itsestäni jos jonkinlaista otosta somessa vietettyjen vuosien aikana. Edelleen opettelen hyväksymään ja rakastamaan itseäni näin, mutta tätä voisi luonnehtia korkeintaan hyväksi yritykseksi.

Hyviä kuvia yhdistävät kuitenkin kaksi asiaa. Hyvältä näyttävä iho ja onnellinen olo. Jo tästä voisi tehdä johtopäätöksiä, että ne todella kulkevat käsi kädessä.

Hyvinvoiva iho tekee aina vähän onnellisemmaksi, mutta onnettomana iho onkin kaikkea muuta kuin hyvä. Se heijastaa kaiken ulospäin.

 

Aloitin uuden ihonhoitorutiinin samaan aikaan, kun aloin taas kantapään kautta ymmärtää, että vain minä voin tehdä itse itsestäni onnellisen. Se ei ole kenenkään muun tehtävä, eikä kukaan muu siihen pystykään. Minun tehtäväni on myös itse pitää ihostani huolta.

Kolmekymmentäkolmevuotiaana ei enää riitä, että toivoo parasta ja muistaa pestä meikit ennen nukkumaanmenoa.

 

Ikääntymisen merkkejä voi estää, mutta niitä on ihan helvetin hankala poistaa.

 

 

Päätin alkaa ihan tosissani panostaa ihonhoitoon. Hehkuva ja terve iho on paljon parempi sijoitus itseen kuin uudet kengät tai se kaupan ihanin mekko. Se kun kulkee mukana aina, halusimme tai emme.

Siksi minulla on nyt uusi ihonhoitorutiini. Päätin, että kerran kuussa teen kasvoilleni jotain. Mikroneulausta, Profhiloa, ihonpuhdistusta, happokuorintoja, hemmotteluhoitoja, pääasia että jotain.

Lisäksi aloin hoitaa sitä paremmin kuin koskaan. Sen sijaan, että lätkisin kasvoilleni sitä sun tätä maailmalta haalittua voidetta, seerumia ja sen sellaista, aloitin kokonaan uuden ihonhoitosarjan ja sen myötä hyvinkin tarkan uuden ihonhoitorutiinin ja siinä myös pysyn.

 

Tunne on sama kuin sähköauton ostaessa, miksen ole tehnyt tätä aiemmin?

 

 

Kokeilin vasta nyt maailmankuuluja Zo Skin Health -tuotteita ja monien muiden tavoin, jäin heti ensimmäisenä päivänä koukkuun. Voin vannoa laittaneeni  kosmetiikkaan ja erilaisiin ihonhoitotuotteisiin aivan järjettömän määrän rahaa (jos mietit mikä on järjetön määrä, voit luultavasti kertoa sen vielä ainakin kahdella, tai kolmella), mutta mikään ei ole koskaan tuntunut iholla samanlaiselta kuin Zo. Jos nämä muuten kiinnostavat, kirjoitan niistä mielelläni kyllä lisää. Verrattuna mihin tahansa aiemmin kokeilemaani tuotesarjaan, on se ollut aivan omaa luokkaansa.

 

En kuitenkaan missään nimessä usko, että se on ainoa toimiva sarja, vaikka itselleni sopiikin. Ihot ovat erilaisia ja parhainkin iho on onnettomana samea ja eloton, vaikka sitä hoitaisi kuinka. Siinä missä ennen maanisesti noudatin pikkutarkkaa ruokavaliota, treeniohjelmaa ja nukkumaanmenoaikoja, olin pikemminkin hyvin stressaantunut ja alakuloinen ja se myös näkyi ulospäin.

 

Nyt, kun olen taas oivaltanut hyvän olon tulevan jostain ihan muualta, ovat nämä terveelliset elämäntavat tulleet osaksi elämääni kuin itsestään. Ne tukevat ja ylläpitävät henkistä hyvinvointiani, eivät saa sitä aikaan. Mieleltään hyvinvoiva ihminen todennäköisemmin näyttää hyvältä, mutta ainakin oma henkinen hyvinvointini edellyttää a) paljon liikuntaa, b) terveellistä ruokaa ja c) kunnon yöunia.

 

 

Rutiineilla on iso merkitys, arjen sujumisessa, jokapäiväisessä jaksamisessa ja tietysti siinä ihonhoidossa. Kalliit hoitolahoidot ovat täysin turhia, jos kotihoitorutiinit eivät niiden välillä ole kunnossa. Mieti, mitä viisi minuuttia rutiininomaista ihonhoitoa aamuin illoin voisi tehdä myös hyvinvoinnillesi? Muutokset ovat luonnollisesti hitaita, mutta sitähän se aina on. Suuret laivat kääntyvät hitaasti.

 

Jo se, että tiedän pitäväni itsestäni nyt parempaa huolta, kertoo siitä, että välitän itsestäni ja haluan tehdä niitä hyviä valintoja elämän eri osa-alueilla. Olkoon se sitten ihonhoitorutiini tai yöunet.

 


 

Paras syyni elää ja tehdä hyviä valintoja täyttää tänään kahdeksan vuotta. Tuon pienen, mutta niin ison ihmisen ikäisenä tapasin itse parhaimman ystäväni, pyöräilin jo yksin kouluun ja olin niin itsenäinen tokaluokkalainen.

Aamuisin rutistan ja halaan lasta pitäen tiukasti kiinni samalla viimeisistä lapsuusvuosista. Luen iltasatuja niin kauan kuin suinkin saan siihen luvan.

 

Kahdeksanvuotias tietää äitiä paremmin, miten Tesla toimii. Kertoo mitä pitää tehdä, kun on ottanut tatuoinnin. Ääntää ranskaa huomattavasti paremmin kuin minä. Me itketään joskus yhdessä autossa, tanssitaan aivan hulluina keittiössä ja kuunnellaan aamuisin discoa sängyssä. Otetaan välillä yhteen siten, että koko katu luultavasti kuulee. Puhutaan niin paljon asioista, että koululääkärit ja opettajat joskus hämmästelevät, kuinka paljon tuo pieni tietää aikuisten maailmasta.

Suojelen kaikelta pahalta, mutten halua sulkea silmiä oikealta elämältä.

 

Rakas ja ainoa hulivilini, kahdeksan vuotta sitten lupasin pitää susta aina huolta (jos nukut hyvin..). Siitä lähtien olet nukkunut hyvin ihan joka ikisenä yönä, nauranut lumoavaa nauruasi jokaisena päivänä, ja tuonut elämälleni tarkoituksen. Se on olla sinun äitisi ja antaa sinulle rakas mahdollisuus niin hyvään elämään, kuin mahdollista. Yhdessä me selvitään ihan mistä tahansa. Ihanaa syntymäpäivää ja paljon onnea kahdeksanvuotias kulta.

Äiti rakastaa sua, sinne kuuhun ja takaisin.


 

 

 

Vähitellen oli uhrattava sille ajatus jos toinenkin. Ajalle, joka tuntui olevan niin kaukana tästä lomatodellisuudesta, jota tällä hetkellä elän. Normaalille arjelle, josta ei tiennyt oikein mitä ajatella. Odotanko? Haluanko vielä piiloutua unisen lomapeittoni alle? Muistanko edes, millaista se oli?

 

Elin viime kevään jonkinlaisessa sumussa. Korona, koiranpentu, matkustamiset ja tulevaisuudensuunnitelmat veivät keskittymiseni tilaan, josta en oikeastaan edes muista mitään. Tuli kesä. Kesä, joka olin ensin ihan vähän blääh, mutta joka on saanut parhaimman mahdollisen päätöksen. Tulen varmasti muistamaan kesän kakskytkaks aina kuin tylsänä kirjana, jota ensin odottaa, sitten vähän pettyy, mutta jolla oli kuitenkin onnellinen loppu.

Alkanut arki aloitti kokonaan uuden kirjan ja kuten olen aina sanonut, syksy tuntuu paljon vuodenvaihdetta enemmän uudelta alulta.

 

 

Tänään on maanantai ja ensimmäinen kunnollinen kokonainen viikko uutta arkea. Aloitin jo viime viikolla syömään kevyemmin, tänään on ensimmäisen salitreenin vuoro. En edes muista, milloin olisin viimeksi treenannut säännöllisesti ja tavoitteellisesti. Tai muistan, ikävä kyllä. Viime vuonna. Apua. Keskittyminen ja motivaatio ovat niin korkealla, että hämmästytän ajoittain itsenikin sillä, kuinka paljon fiilistelen ihan tavallisia maanantaita ja tiistaita.

Koska haluaisin kirjoittaa niin kovasti tätä blogia osittain myös teidän ihan mahtavien tyyppien kanssa siellä toisella puolella, kuulisin mielelläni millaisia juttuja te tänne toivoisitte. Ajatuksia ja oivalluksia tavallisesta arjesta kirjoitan kyllä, mutta jos on olemassa jotain erityisiä aiheita joista haluaisit lukea, kerro.

 

 

Paluu kaupunkiin ja arkeen saivat minut myös huolehtimaan itsestäni taas aivan eri tavalla, kuin se meikkejä aamulla tyynyliinasta pois pesevä kesäminä. Kävin ihanissa kasvohoidoissa ja aloitin kokonaan uuden ihonhoitorutiinin. Iltaisin fiilistelen taas purkkeja ja purnukoita kylpyhuoneessa, päivisin taas paljon aiempaa kuulaampaa ihoa.

 

Kokonaisuudessaan olen tänään aivan mahdottoman iloinen siitä, että on maanantai ja on töitä ja rutiineja ja urheilua ja jääkaappi täynnä terveellistä ruokaa.

Silti lämpötilat lähes hellelukemissa, sandaalit jaloissa ja pää jossain pilvissä tai niiden yläpuolella.

Vihdoin, hyvästi päämäärätön haahuilu, tervetuloa oma rakas arki! Saa jakaa omat lempirutiinit ja kokemukset arkeen palaamisesta.

Yhtä tuskaa vai juhlaa?


elokuu helsingissä

 

Joka-aamuinen kaava. Olin matkalla töihin, vein samalla lapsen kouluun ja kävelin hakemaan kahvin. Toistan jälleen tätä samaa kaavaa viisi päivää viikossa, hyppään mukavuusalueeltani korkeintaan hakemalla kahvia eri paikoista tai jos oikein hyvin käy, keitän sen jo kotona termosmukiin. Säästöä ja vastuullisuutta, sitähän ne kaikki peräänkuuluttaa. Ja silti haluaa aamuisin juoda kahvia pahvisesta takeaway-mukista.

 

Tässä aamussa oli kuitenkin jotain erilaista. Kiinnitin huomiota pieniin, kauniisiin asioihin. Kahvinhakumatkalla katselin keskustaan päin kävelevää noin keski-ikäistä pariskuntaa.

Kädet toistensa vyötäröillä, paljaat sääret työmatkalla ja auringon paahtamat kasvot, joilta olisi voinut kuka tahansa lukea onnellisuuden kaavan.

 

Rakkautta, just sellaista pidetään toisesta lujaa kiinni aamulla kaupungilla -rakkautta, kevyitä vierekkäitä askeleita ja ripaus hellettä.

Ehkä sitä tosiaan on vielä olemassa.