Käyn huollattamassa geelikynnet noin neljän viikon välein. Ennen puhuttiin pitkäaikaisesta ja luottamuksellisesta kampaajasuhteesta, nykyään kampaamoiden ollessa valtavia, jopa kymmenen kollegan kanssa jaettavia avotiloja, ei mahdollisuutta niin henkilökohtaiselle keskustelulle enää välttämättä ole. Mutta voi onni, että minulla on kaupungin lahjakkain kynsien tekijä Henna, jonka kauniissa ja harmonisessa liiketilassa olemme juttujemme kanssa aivan kahdestaan parin tunnin verran joka kuukausi.

 

Henna laittoi minulle viime kerralla pitkästä punaiset kynnet. Niin klassiset, niin yhteensopivat, niin punaiset.

 

 

Punaisissa kynsissä on jotain samaa kuin täydellisesti istuvassa mustassa mekossa. Toimii aina. Minua ne muistuttavat lapsuuden kynsilakkahetkistä niin rakkaan äitipuoleni kanssa, mutta yhtä lailla vievät ajatukset iloisiin sinkkuaikoihin, jolloin mukana kulki kaikkialle aina se sama punainen lakka. Se oli juuri tätä klassikkosävyä, joskin lakkausjälki oli krhm, hieman erilaista. Yleensä sitä sudittiin viime hetkellä kynsiin, kun laukku oli jo pakattu ja kenkiä jalkaan vetäessä huomasi sormien epäsiistit, lakkaamattomat nysät.

Miksi ne piti edes lakata?

 

Punaisella värillä on monta symbolista merkitystä. Se symboloi rakkautta, intohimoa, voimaa, energiaa ja vahvuutta. Monissa kulttuureissa punainen on hyvän onnen väri. Venäläiset uskovat punaisen lompakon tuovan vaurautta. Olen omistanut punaisen lompakon siitä lähtien kun kuulin tämän. 

 

Punaisten kynsien taika on kuitenkin todellinen. Punaiset kynnet mielletään edelleen hyvin naisellisiksi, eikä varmasti vähiten juuri siksi, että takavuosien glamouria henkivät filmitähdet toivat ylelliset punaiset kynnet koko maailman tietoisuuteen. Klassikot tekevät yleisilmeestä heti asteen naisellisemman vaikka naisellisuudella ja naiseudella ylipäätään ei olekaan enää mitään tekemistä ulkoisten seikkojen, saati nyt sitten kynsilakan värin kanssa. Hah hah. Mutta minulle klassikkopunainen symbolisoi edelleen naisellista, vahvaa ja itsenäistä naista. Sellaista, joka itsekin haluan olla. Tietysti se mikä kellekin on naisellisuutta, vahvuutta tai itsenäisyyttä, on yksilön itsensä määriteltävissä.

 

Huonona päivänä, juuri sellaisena kun ei jaksa yhtään uskoa itseensä ja onnistumisiinsa, voi vilkaista kynsiin. Kuulostaako vähän naurettavalta? Ehkä, mutta pienten asioiden merkitystä juuri sellaisena huonoina päivinä, kun ei jaksa yhtään uskoa itseensä ja onnistumisiinsa, ei kannata vähätellä.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kuluneella viikolla olen vihdoin päässyt kiinni yliopistoelämään. Kun tänään luin iltapäivälehdestä mainoksen syksyn korkeakouluhaun alkamisesta, ensimmäisenä teki mieli kiljua. Hakekaa ihmiset opiskelemaan! Mietin ehkä minuutin, onko mitään järkeä lähteä kolmekymppisenä aikuisena yliopistoon, mutta siinä just on järkeä. Ex-naapurini itseasiassa inspiroi minua tässä lukemalla viisikymppisenä kuudetta maisterin tutkintoaan, pärjäten samalla työelämässä erinomaisesti.

 

Päätökseni hakea aikuisena yliopistoon tuli vähän yks kaks, eikä minulla ollut aavistustakaan millaiseen maailmaan hyppäisin. Olin jo muutaman vuoden miettinyt, että yleinen kasvatustiede (jossa jopa puolet opinnoista ovat valinnaisia opintoja, eli entiseltä nimeltään sivuaineita) olisi ihan mun juttu. Nyt kun olen päässyt kiinni tutkinnon todelliseen sisältöön, olen ilokseni huomannut että se taitaa olla vielä enemmän ihan mun juttu kuin osasin kuvitellakaan.

Muistutus itselle: Teet joskus myös hyviä valintoja.

 

Aikuisena yliopistoon hakemisessahan on ihan valtavasti etuja. Elämänkokemuksen pohjalta tuntee kiinnostuksensa ja käyttäytymisensä, eli itsensä, huomattavasti paremmin kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä. Nyt tuntuu tavallaan aika hullulta, että olisin syksyllä 2008 ollut tässä samassa tilanteessa. Eikä se tunnu edes hullulta, se tuntuu mahdottomalta. Ihailen niitä nuoria, jotka tietävät jo varhain mitä haluavat ja mikä heitä kiinnostaa, toki samaa toivon myös omalle lapselleni, mutta minä en vain mahtunut siihen joukkoon. En, vaikka kuinka halusin ja yritin.

Mahduin kuitenkin siihen joukkoon, joka aina kannustaa tekemään suuriakin muutoksia. Ota se avioero jos siltä tuntuu, vaihda sitä alaa. Tee lapsi nelikymppisenä. Sinä pystyt siihen. Ihmettelen välillä loputonta uskoani ihmisiin, sen täytyy juontaa juurensa loputtomasta uskostani ihmeisiin.

 

Alanvaihtajien tarinoita kuuntelen aina suurella mielenkiinnolla, ne kertovat usein paitsi menestyksestä, myös siitä mahtavasta vapauden tunteesta kun vihdoin uskaltaa riskien uhallakin luottaa intuitioon ja seurata omaa intohimoaan.

Itse en ole kuitenkaan vaihtamassa (ainakaan tietoisesti) alaa ja tästä syystä saatan olla monen mielestä erikoinen opiskelija. Pikemminkin odotan näiltä opinnoilta sitä, että ne täydentävät minua, nykyistä työtäni, ja elämääni ja arkeani nyt ylipäätään. En todellakaan tiedä mitä haluan sitten joskus tehdä, paitsi tutkia ja ihmetellä tätä ihmeellistä ilmiötä nimeltään elämä.

Olenhan loputtoman utelias. Katsoin juuri ikkunasta taivaalla lentäviä lintuparvia. Sen sijaan että toteaisin taivaalla olevan muuttolintuja, selvitin jo vuosia sitten miten, milloin ja ennen kaikkea miksi linnut muuttavat. Jatkuva kiinnostukseni ja tiedonjanoni oikeastaan ihan kaikkea paitsi kiirettä kohtaan on toisinaan kovin uuvuttavaa, mutta samalla se on kuljettanut minua monille poluille. Olisipa kovin tylsää kävellä aina sitä suoraa tietä kohti maalia.

Tämä uteliaisuus vei minut myös Helsingin yliopistoon. Olen viime päivinä miettinyt paljon todellisia kiinnostuksen kohteitani, ainakin mitä sivuaineiden valintaan tulee (send help!) ja tästä syntyi myös oma juttunsa, jonka aion pian julkaista. Mitä jos eniten kiinnostaa kaikki eikä osaa valita? Voiko elämässä ollenkaan pärjätä jos ei ole vain yhden alan spesialisti?

 

Kannattaa myös unohtaa kaikki ajatukset siitä, että vain tietynlaiset stereotyyppiset ihmiset hakevat opiskelemaan sitä ja tätä tiedettä. Tai hakevat opiskelemaan ylipäätään. Hyvät kanssaihmiset, on vuosi 2021. Yhtä aikaa voi olla mies ja nainen, rakastaa hömppää, urheilla maailman huipulla, olla viisas ja älykäs, istua kynsihuolloissa, luennoilla ja opiskella. Kaikki samalla viivalla.

 

Olen saanut paljon viestejä Instagramissa siitä, kuinka monet haaveilevat opiskelusta aikuisena. NYT on sun aika hyvä ihminen, HAE sinne minne haluat. Voisin taas kiljua. Hakemuksen lähettäminen on se ensimmäinen juttu. Se ei sido sinua yhtään mihinkään, mutta se motivoi. Ehkä kokeilet pääsykoetta? Ehkä vaihdat hömppäkirjan ja paskat realitysarjat muutamaksi kuukaudeksi pääsykoekirjoihin? Mitä sitten, vaikka et pääsisi sisään? Ainakin yritit. Kenellekään ei tarvitse edes kertoa, että hait. En minäkään kertonut, enkä ollut edes varma menenkö koko valintakokeeseen, sillä olin niin epävarma. Usko itseesi ja toivo aina parasta.

 

 

 

Aikuisena yliopistoon voi olla jopa helpompaa päästä. Riippuen toki valintakokeesta, mutta ainakin tällaisille yleishyödyllisille ”haahuilualoille” ovet voivat avautua helpommin sillä olet ehkä jo aiemmin tutustunut tieteellisiin tutkimuksiin, lukenut tieteellisiä artikkeleja ja saanut elämänkokemuksen, aiempien opiskelukokemusten ja työkokemuksenkin kautta paitsi tietoa ja yleissivistystä, myös paljon itsevarmuutta. Kannattaa tutustua myös ensikertalaiskiintiöiden vaatimuksiin, sillä jos sinulla ei ole aiempaa korkeakoulututkintoa (yliopisto tai AMK), pääset ensikertalaiskiintiöön jolloin yliopistoon pääseminen on vieläkin helpompaa.

 

Ja kiitos jopa poikkeusaikojen, suoritin itse ensimmäiset kurssit ihan työpäivien aikana toimistolla, sillä suuri osa opinnoista on etänä. Yliopisto on siitä myös mainio paikka opiskella, että tutkinnon suorittaminen on hyvin joustavaa ja omaa etenemistään saa suunnitella itse. Meille itsenäisille, huonoille ohjeiden noudattajille aika ässä. Kursseja ei muutenkaan ole mahdottoman paljon jos etenee opintosuunnitelman mukaisesti ja varsinkin meille mielellään nenä kiinni kirjassa -tyypeille opintojen sovittaminen työ-, perhe-, ja harrastuselämään ei ole lainkaan niin mahdoton yhtälö kuin aiemmin kuvittelin.

 

Voisin vielä kerran kiljua, HAE N-Y-T jos yhtään olet sitä miettinyt. Jos mietit että haet vasta vuoden päästä, samat asiat ja ajatukset ne ovat edessä silloinkin. Jahkailulla vain siirrät niitä eteenpäin. Jos kaipaat tsemppiä, neuvoja tai muuten vain huonoa huumoria ja ajatuksia yliopistoon hakemisesta ihan minkä ikäisenä tahansa, DM me ;)

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

 

 

 


 

Se tapahtuu väistämättä. Ikkunan läpi lämmittävät auringonsäteet ja vielä valoisat aamut eivät vielä ehkä muistuta siitä, mutta jokainen tänään kalenterin (tai Instagramin) avannut sen tietää. Syyskuu tuli nopeammin kuin uskalsi ajatellakaan ja sen myötä ihan virallisesti syksy. Koska a) inhoan syysvaatteita, takkeja ja neuleita b) en pidä pimeästä enkä kynttilöistä enkä kylmästä ja c) positiivinen mielialani kulkee yleensä käsi kädessä valon määrän kanssa, on tehtävä jotain jo nyt, ettei syksyn pimeys vie mennessään.

 

Kuten eilen jo juhlallisesti julistin, tänä syksynä aion ottaa erilaisen asenteen. Olenhan jo vuosia harjoittanut positiivisuutta, kiitollisuutta, humpuukihoitoja ja kaikkea siltä väliltä. Kyllä me nyt yhdestä syksystä selvitään. Selvitään tietysti, kyse ei ole siitä, mutta olen viime päivinä uhrannut useammankin ajatuksen sille, että teoriassa syksy kai voisi olla myös ihan nautinnollistakin aikaa, sen sijaan että jatkuvasti odottaisin sen päättymistä.

En silti usko hetkeäkään, että joku muka haikailisi joskus syksyn päättymistä.

 

 

Päätin ottaa tälle syksylle teeman. Se olkoon self care syksy. Kesän rilluttelujen jälkeen on korkea aika pitää itsestään aivan erityisen hyvää huolta. Muotisanan self care voi jokainen ymmärtää monella tavalla, mutta omalla kohdallani se koostuu useammasta eri elementistä. Alku aina hankalaa? Aloitin kesätauon jälkeen taas liikunnan ja kuten aina, lihasten rasitus neljästi viikossa sekä säännölliset aerobiset näkyivät ja tuntuivat jo ensimmäisellä viikolla. Tervetuloa kiinteämmät jalat ja hyvä ryhti (lue myös: kireät takareidet ja jatkuva kankeus) ja hyvästi pehmeys ja pöhötys. Muutin kertaheitolla ruokavalion ja toteutin parin viikon detoxin. Nesteet lähtivät yllättävän nopeasti ja kevennetty ruokavalio inspiroi myös tarttumaan vitamiinipurkkeihin, joiden olemassaoloa en kesän aikana edes muistanut.

 

Tämä on itseasiassa ihan ennenkuulumatonta, aiemmin en k o s k a a n unohtanut vitamiineja. Tämänkaltaisia muutoksia nyt kuitenkin tehdä ihan ympäri vuotta, joten en keskity niihin nyt enempää.

 

 

Self care syksyyn kuuluvat myös monet ihan oikeasti ihanat asiat. Liikunta ja terveellinen syöminen ovat toki ihania asioita nekin, mutta niin perusjuttuja ja itselleni jo niin itsestäänselviä juttuja, ettei niillä yhtä syksyä pelasteta. Koska suuret linjat ja isot muutokset ottavat aina aikansa enkä usko että pääni kääntyy syksy loveriksi edes vuodessa, päätin keskittyä pieniin ihaniin asioihin. Kuuluisaa arjen luksusta sain kokea jo viime viikolla kun ex tempore päätin käydä suihkussa pelkässä (tuoksu)kynttilänvalossa. Niin älyttömän pieni, mutta iso juttu. Sen verran skarppasin, että kaivoin ylellisen (lue: sikakalliin) kuorivan suihkugeelin kaapin perältä kerrankin käyttöön ja oikein ajatuksella rasvasin ihon kuorinnan jälkeen paksulla kosteusvoiteella.

 

Tällaisten pienten arkisten, mutta ihanien asioiden lisäksi päätin tehdä vaikka väkisin aikaa kirjoille, siis aivan muille kuin yliopistosta lainatuille kirjoille. Päätin tehdä myös tilaa sille ajatukselle, etten todellakaan tee syksylle mitään to do-listaa joka on täynnä villasukkien neulomista, kurpitsalyhdyn kaiverrusta ja ruskaretkiä. Päätin nimittäin tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä, ei mikä kuulostaa hyvältä tai mikä näyttää hyvältä Instagramissa. Tämä kun voi olla myös mitään tekemättömyyden syksy, jos siltä tuntuu.

 

Viime sunnuntaina halusin ihan yhtäkkiä sienimetsään ja sain houkuteltua mukaan ystäväni joiden kanssa olimme sopineet treffit aivan muualle kuin metsään. Kaikki nauttivat ja oli kuulkaa alkusyksyä parhaimmillaan. Kannatti uskoa intuitioon.

 

 

Arjella on kuitenkin petollinen tapa vain hujahtaa ohi ja tunnit, päivät ja viikot kuluvat ilman, että huomaa edes vaihtaneensa vaatteita lämpimämpiin. Tämä ei toisaalta ole millään lailla huono asia, mutta kun nyt kerran päätin muuttaa asennettani tätä syksyjuttua kohtaan, yritän edes vähän pysähtyä ja etsiä niitä hyviä hetkiä ja entistä enemmän yritän kuunnella, mitä minä tarvitsen juuri nyt. Sillä kun oikeasti opettelee kuuntelemaan mieltä ja kehoa, huomaa että lopulta se kuuluisa hyvinvointi on juuri niihin tarpeisiin vastaamista. Vaatii harjoittelua, sillä tottakai jokainen meistä kuvittelee mieluummin tarvitsevansa lepoa ja herkkuja kuin detoxia ja hikiliikuntaa. Aivot, ne mestarilliset mukavuudenhaluiset huijarimme.

 

Tarve voi olla mitä tahansa, suurta tai pientä. Yhtenä päivänä sitä tarvitsee halauksen ja seuraa, toisena tyhjän paperin, kynän ja hiljaisuutta. Joskus iskee suuri tarve järjestää tyttöjen ilta, anna mennä. Seuraavana iltana tarvitset luultavasti raitista ilmaa ja kevyen lenkin. Joku tarvitsee uuden työpaikan, toinen aivan uuden alun. Ota riski, hae opiskelemaan, vaihda asuntoa. Kuuntele, mieti, ja toimi.

 

Syksy on itseasiassa aika ihanaa aikaa rakastua. Saa olla rauhassa pimeässä, sulkeutua pois muulta maailmalta. Eikä tarvitse rakastua edes kehenkään ihmiseen, sillä yhtä lailla voi rakastua itse elämään. Ehkä sitä yritän nyt itse. Tämän lauseen kirjoittaessani muistin sotkuisen tiskipöydän, ne liian vaikeat legot jotka joudun aina kasata itse, väsymyskiukut, nälkäkiukut, treeneistä kipeät lihakset, deadlinet ja autolla ajamisen pimeässä vesisateella, tietyömaan keskellä. On hirveän paljon helpompaa kuvitella, että on hirveän paljon helpompaa rakastua ihmiseen kuin elämääni syksyllä.

 

 

Ja juuri siksi on tehtävä jotain. Ettei arki tuntuisi seuraavaa kolmea kuukautta siltä, että se on yhtä kaaosta matkalla kohti pimeyttä. Ensi viikolla saan vapaan (tyttöjen) viikonlopun. Varasin myös lennot aurinkoon. Ostin uuden neuleen ja päätin pitää tiukasti kiinni treeniohjelmasta. Hemmottelen itseäni puhtailla lakanoilla, vähän paremmalla kahvilla ja aamukävelyillä. Ne ovat niitä asioita, joista arjen keskellä nautin. Minulle vaikeimpana vuodenaikana keskityn erityisen paljon olemaan kiitollinen niistä pienistä hyvistä asioista, mutta annan tilaa myös sille vittuuntumiselle, jos siltä tuntuu. Lupaan olla mahdollisimman paljon ulkona ja ikuistaa syksyn värejä, mutta jos kurpitsalyhdyn kaiverrus ei kiinnosta, silloin se ei kiinnosta. Jos haluan lukea kirjaa laventelintuoksuisessa makuuhuoneessa, luen.

 

Vaikka verhoankin kehoni paksujen vaatekerrosten alle, en aio lakata huolehtimasta itsestäni syksylläkään. Yhtä lailla ne karvat kasvavat ja kynsilakat lohkeilevat syksylläkin. Ihminen on paljon enemmän kuin se, mitä ulospäin näkyy. Kauniit alusvaatteet, hoidettu iho ja sisältä hyvinvoiva keho vaikuttavat paljon enemmän mieleen ja niihin aivoihin, kuin osaamme näin äkkiseltään edes kuvitella.

Tärkein ihminen jota aion tänä syksynä miellyttää, olen minä itse. Varsinkin äitinä sitä antaa itsestään niin paljon muille, että polttaa itsensä loppuun tiskipöytien ja sateisten tietyömaiden keskelle lähes huomaamattaan. Ehkä tämä syksy 2021 jää mieleen sen ansiosta, että vihdoin tuli se oikea aika huolehtia itsestään?

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ