Voisi melkein sanoa, että kasvoin itsekin puutarhassa. Äidin luona oli niistä kauneimpia. Omenapuutarha, angervojen reunustama polku vanhalle kaivolle, loputtomasti kukkapenkkejä sekä valtava, alkavalta kesälomalta tuoksuva tuomi. Isän luona taas mansikkamaa, kirsikkapuut, valtavat nurmikot ja loputtomat pihatyöt. Olenkin ollut haravan varressa kädet rakkuloilla niin nuoresta kuin jaksan muistaa. Pilkkonut alakouluikäisenä halkoja puuvajassa, leikannut nurmikkoa tuntitolkulla, vaihtanut kukkapenkkien paikkaa ja juossut kiljuen kivien alta heräileviä kyynpoikasia karkuun.

 

Isoäitini oli puutarhuri. Mamman pihalla menestyi joka ikinen sinne istutettu siemen.

 

 

Elämästäni meni kuitenkin noin viisitoista vuotta siihen, että jaksoin korkeintaan ostaa ruokakaupasta tulppaaneja ja vaihtaa viherkasvien mullat ehkä kerran viidessä vuodessa. Oli muka kaikkea muuta.

Aivan kuten kiire ja stressi tappavat luovuuden, kaikenlainen hälinä, ahdistus ja tuska estävät meitä olemasta sellaisia, kuin oikeasti olemme.

Tiedät varmasti, lomalla ja onnellisena on hirveän paljon helpompaa olla oma itsensä. Ei ole ihan tuulesta temmattua, että joku hukkaa itsensä kiireeseen.

En ole oikeasti ihminen joka haluaisi pihalleen asfalttia.

 

Olen ollut viime aikoina paljon enemmän oma itseni. Viime vuosien aikana olen löytänyt rakkauden luontoon ja kun vihdoin pääsin taas pihahommiin, olen tehnyt niitä taukoamatta. Hyvin kaupunkilainen ystäväni kysyi minulta, kuin sä osaat, kun kerroin muutamasta pienestä puutarhanhoitoprojektistani.

Mutta minkä nuorena oppii..

Katson silti edelleen ylöspäin ja ihaillen alan ammattilaisia. Mä vaan ilokseni harrastan.

 

 

On ehkä vähän huvittavaa kirjoittaa puutarhanhoidosta, kun kotipihalla on tekonurmea. Hih. Koska emme kuitenkaan vietä kesiä Helsingissä ja lisäksi asumme saarella joka tunnetaan nykyään kuulemma yhtenä Suomen pahimmista punkkialueista, oli tekonurmi paahteiselle pihalle suorastaan nerokas ratkaisu. Vaikka rakastan puutarhanhoitoa, en pidä ajatuksesta että joutuisin miettiä koko kesän, millainen puolikuollut ja aivan vääriä kasveja elättävä viidakko kotona odottaa. Nautin nyt täysillä näistä kevään istutustöistä ja omasta pienestä ruukkupuutarhastani.

 

Olen saanut elämässäni kaiken ja enemmänkin, mutta sen kunnon puutarhan vielä haluan.

 

 

Aiemmin ajattelin kovin mustavalkoisesti. Että jos haluaa pihan, on asuttava kaukana kaupungista. Ja sehän ei cityneidin pirtaan sopinut. Vähän jopa unohdin koko puutarhan mustavalkoisuuteni takia. Eirassa meillä oli pienellä pihalla omenapuu ja toisinaan muutama kesäkukka, mutta siellä oli myös sitä kaikkea muuta.

Kaikki tai ei mitään ajatteluni on kuitenkin muuttanut muotoaan. Koenkin nykyään itseni puoliksi kaupunkilaiseksi, sellaiseksi, joka ei todellakaan halua tarttua lumikolaan ja joka unelmoi kävelymatkasta Stockalle. Toinen puoli on ihan muuta.

Se leikkaa alkukeväästä omenapuun oksia. Istuttaa, kastelee, haravoi. Jättää välillä kesken, sillä pihahommissa ei koskaan tule olemaan valmista.

Se haluaa kadota puutarhaan, laittaa kädet multaan, poimia oman maan satoa. Hyöriä kumppareissa ja puutarhakäsineissä kestohymy naamalla yhdestä hommasta toiseen.

Ja palata sitten takaisin kaupunkiin, kun siltä tuntuu.

 

Uskon, että kun aika ja elämäntilanne on oikea, löydän unelmieni puutarhan. Siihen asti minulla on osa-aikapuutarhani kotona, jossa on juuri sopivasti hommaa tähän hetkeen. Ruukkujen määrä kasvaa viikko viikolta ja siinä missä aiemmin raahasin istutukseni kesäksi mukaan Hankoon, nyt voin vain joko rukoilla sadetta tai lenkkeileviä ystäviä kastelemaan näitä vaivalla kasvatettuja aarteitani.

Mietin tällä viikolla ensimmäistä kertaa ikinä, et kasvihuone ois kiva.


 

Ajoin isoäidin luota kotiin, kun Spotifyn radiotoiminto sai Anna Puun ihanan biisin soimaan.

Tähän pirun ikävään, mä jään kiinni. Tähän pirun ikävään, mä näännyn..

 

 

En ollut kuullut kappaletta vuosiin, mutta se herätti yhtä voimakkaita tunteita kuin aina ennenkin.

 

Ennen tosin oikeasti ikävöin henkilöitä, nyt meinasin siinä sateisella tiellä lähinnä lamaantua sen ylitseni vyöryvän kiitollisuuden aallon alle.

 

Näihin vuosiin, kun en ole pirun ikävää kuullut, on tapahtunut pirun ikäviä, mutta pirun hienojakin asioita.

 

 

Opin terapiassa (paitsi vaatimattomasti sanottuna ajattelemaan ja rakentamaan itseni uudelleen) sen, että sen sijaan, että ikävöisimmekin tiettyjä ihmisiä, kuten usein valheellisesti luulemme, saatammekin ikävöidä tiettyjä tunteita.

 

Että ehkä ei olekaan ikävä eksää, ehkä on ikävä turvallisuuden tunnetta, tasaista arkea tai yksinkertaisesti sitä tunnetta, että vieressä on joku. Joka on edes etäisesti ollut jossain elämänvaiheessa ihan ok tyyppi.

 

Että ehkä ei ikävöikään villejä sinkkukesiä ja niiden mukanaan tuomia heiloja, vaan yksinkertaisesti vapautta ja stressittömämpää aikaa, jolloin oli helpompaa tuntea itsensä onnelliseksi.

 

 

Pirun ikävähan kertoo siitä, että on ollut jotain, mitä ei enää ole, mutta jotain, minkä haluaisi takaisin.

Kun on tottunut elämässään ikävöimään noin suurin piirtein kolmenkymmenen vuoden ajan, ei ole kai ihme, että tuntuu hukkuvan kiitollisuuteen tajutessaan, ettei juuri nyt ole juuri muuta ikävöitävää, kuin ehkä sellainen kunnon helteinen kesä.

 

Mitä, vai kysynkö silti ketä, sulla on pirun ikävä?

Ja vähän ärsyttävä, mutta silti niin osuva ja pakollinen jatkokysymys, mitä sille asialle vois tehdä?

 


Toukokuu!

 

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, kaikkien niiden jäisten katujen, pakkasöissä koiranpennun kanssa ulkoiltujen öiden ja loskan täyttämien päivien jälkeen, on ihan oikeasti toukokuu. Toukokuussa kaikki muuttuu vihreäksi ja vuosi toisensa jälkeen totean, että toukokuu on vaan vuoden kauneinta aikaa. Kaikki kukkii, kesä on vasta edessä, yöt ja sielut täynnä valoa ja iloa päättyneestä pimeästä.

Talvi oli loputtoman pitkä. Vaihdoin suoraan untuvatakin tennareihin ja farkkutakkiin. Lapset jättivät ulkohousukauden lähes väliin, siirryttiin suoraan toppiksista kollareihin. Silti tuntuu, kuin olisimme vasta maaliskuussa. Ehkä aprillipäivässä. Mutta että toukokuussa.

Voi taivas ja universumi ja kaikki siellä jossain, kiitos että se pimeä päättyi. Olipahan nimittäin pimeää.

On ihan hullua ajatella, että nyt ostetaan kesävaatteita. Että kohta ne syreenit ja omenapuut taas kukkivat, lähdetään Hankoon ja pyöräillään ilman pitkiä lahkeita.

 

Älä tule paha kesä, tule hyvä kesä. 

 

 

 

 

 

 

 

Viime elokuusta lähtien olen odottanut taas jotain kevyempää aikaa. Nyt se on täällä. Melkein itkin onnesta kun sain laittaa kädet multaan ja istuttaa ulos kukkia. Valoisat illat vaikeuttavat nukahtamista, mutta aamulla kun juo kahvia mansikkamukista, ei jaksa niin välittää. Suihkaisee kesätuoksua iholle, pukee varrettomat sukat ja hymyilee ruukussa kasvavalle laventelille. Aamulenkillä bongatuille sinivuokoille ja tulppaaneille. Kukat, te teette tästä ajasta ainakin puolet.

 

Pysähtyy tarkkailemaan lisääntyneitä hymyjä, päivä päivältä suurempia nuppuja syreenin oksilla ja katukuvassa lisääntyviä hameenhelmoja. Juomaan kahvit ulkona, elämään vähän enemmän taas niissä kuuluisissa hetkissä.

 

Kasvoja koristaa vapun jälkeisestä väsymyksestäkin huolimatta sellainen ärsyttävä kestohymy. Rakastan kesää, mutta rakastan aivan erityisesti toukokuuta varmaan juuri sen takia. Että kesä on niin ihana ja nyt se on vasta edessä. Rakastan sitä, että voin vihdoin nauttia elämäni kesistä, kun en sitä aiemmin osannut tehdä. Suoritin, odotin, stressasin ja sitten se olikin jo ohi.

Nyt on vaan go with the flow, tulee mitä tulee. Kepeämpiä kevätpäiviä!

INSTAGRAM @mirvaannamarian