Tekstailin. ”Mitä oot tehnyt tänään?” – Noooo.. Lenkin, sit kävin vaatekaapin läpi ja vein vanhoja kierrätykseen, vähän pihahommia, sit vaan safkaa ja siivosin kotona. Ihan kiva päivä. Mitä sä? ”Mmmm joo kiva, mä ostin uusia lautasia ja mietin koko päivän et mikä ois helpoin tapa viettää kesät Rivieralla ja oon ihan poikki.”

 

Vastaus muistutti Instagram-tarinoitani muutaman vuoden takaa. Jos joskus on tylsää, selaan tarina-arkistoa. Vaikka tekstiä ei olekaan, tuo kuvamuotoinen päiväkirja palauttaa yllättävän hyvin ajatukset elettyyn elämään ja kuvattuihin hetkiin. Kuinkakohan monta kertaa toin esiin sen, etten koskaan katso tv:tä? Monta.

Mutta koskaan en katsonut tv:tä. Kun kaverit kehuivat uutta sarjaa suoratoistopalveluista, tiesin etten tulisi luultavasti koskaan katsomaan jaksoakaan. Mitä ajanhukkaa, istua nyt sohvalla katsomassa televisiota kun ajan voisi käyttää a) kotitöihin b) oikeisiin töihin kotona c) lapseen tai d) koiriin. Tehokkuudestaan oli sitten hienoa raportoida tietysti someen ja viestit uskomattoman kiiltävä pikkulapsiperheen kodista saivat sydämeni tietysti pakahtumaan.

 

Olin aikuinen. Ja oikein tehokas aikuinen. Elin hyvää elämää ja pakotin itseni heräämään kuusnelkytviis, koska aikuiset heräävät aikaisin.

 

 

Kroppa ja mieli päättivät silloin syksyllä 2018 että nyt Mirva riittää. Vakavan ylirasitustilan diagnoosin jälkeen en tietenkään heti osannut rauhoittua, vaikka ihan totta yritin. Keho kai päätti että nyt on loistava aika tulehduttaa yksi viisaudenhammas ja sen operaatioiden myötä laittaa mimmi pariksi kuukaudeksi tauolle, kun ei se näköjään muuten uskonut. Oli yhtä sun toista, mutta vähitellen elämä siirtyi uusille raiteille ja lähti kulkemaan eteenpäin. Olen tietoisesti ja tiedostamatta tehnyt paljon muutoksia ja välillä julistanut itseni parantuneeksi täydellisestä loppuunpalamisesta ja tietysti myös asiantuntevasti siitä kirjoittanut.

Kuinka helppoa onkaan kirjoittaa suorittamisesta ex-suorittajana ja antaa siinä sitten muille neuvoja että tee näin. Siis lähtökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä että jos neuvon jotakuta eroon suorittamisesta, on minun itseni täytynyt se kokea. Toisaalta psykoterapeutti on valanut minuun uskoa kultaakin kalliimmilla neuvoilla enkä usko että hän on käynyt läpi samanlaista elämää. Eikä olekaan.

 

Mutta minä en ollutkaan toipunut. En, vaikka luulin. Edelleen arvotin itseni sen perusteella, kuinka tehokas olen ollut. Edelleen näin pakkona herätä aikaisin ja saada paljon aikaan jo ennen töihin lähtöä. Edelleen listasin tehtyjä töitä ja kotitöitä ja koin tyytyväisyyttä vain niistä aikaansaavista hetkistä ja työntäyteisistä päivistä. Podin huonoa omaatuntoa jos en saanut töissä aikaan mitään järkevää, vaan tein esimerkiksi ihan niitä perusjuttuja tai siivoilin vaikka sähköpostia.

 

 

Stressasin helposti, ahdistuin helposti. Menetin helposti malttini ja näin monessa asiassa jotain negatiivista. Ne olivat jäänteitä uupumusajoiltani. Ajattelin sen olevan vain aikuisuutta.

Pitkään jatkunut itsetutkiskelu ja mieleni työstäminen ei ole tehnyt minusta millään lailla rauhallisempaa ja järkevämpää. Sen sijaan ne ovat kadottaneet minusta sen kyynisen aikuisen ja esiin on tullut sellaisia ominaisuuksia, joita minussa on ollut yli kymmenen vuotta sitten.

Kun voi itsensä kanssa hyvin, ei ole kyllä paskankaan väliä sillä onko lakanat silitetty, koirankarvoja leggareissa tai tiskipöytä puhdas vieraiden saapuessa.

 

 

Tästä päästäänkin itseasiassa mielenkiintoiseen ilmiöön. En ole edelleenkään heittäytynyt sotkuiseksi. Käytän paljon aikaa kotitöihin, käyn jopa usein sitä vaatekaappia läpi ja vien niitä vaatteita itsekin sinne kierrätykseen. Liikun paljon, jopa huomattavasti enemmän kuin aiemmin, mutta en ota oikeastaan mistään sellaista stressiä. Jos äiti soittaa ja kysyy mitä tänään on tehty, vastaan luultavasti että ulkoiltu ja katsottu telkkaria kuin että alkaisin luetella tehtyjä kotitöitä. En pahoittele enää koskaan jos meillä on sotkuista kun tulee vieraita, eikä se haittaa minua ollenkaan. Tavallaan teen samoja asioita kuin silloin pahimpina suorittajavuosina, mutta jotenkin ihan huomaamattani. Suorittajana en itseasiassa tehnyt yhtään enemmän, vaikka tuntui että tein jatkuvasti jotain, jopa unissani. 

Kaikki pakko on kadonnut. En edelleenkään osaa käydä nukkumaan ilman että olen siivonnut tiskipöydän ja valmistellut seuraavan aamun aamupalat ja vaatteet, mutta se on vain asia joka helpottaa arkea eikä tuo siihen minkäänlaista stressiä. Ennen ahdisti jo ajatuskin aamupuuron tekemisestä, koirien hampaidenpesusta, pöytien pyyhkimisestä ja nukutusrumbasta.

Vieläkin on silti päiviä, jolloin tätä pohtiessani kuulen äänen kysyvän päässäni oletko sittenkin vain oppinut vuosien varrella tehokkaammaksi ja nyt väität ettet ole enää ylisuorittaja-perfektionisti?

 

 

Tällä hetkellä voin kuitenkin mainita yhdeksi parhaaksi puolekseni huolettomuuden ja heittäytymisen. Ehkä olen tarpeeksi vanha siihen, ettei tarvitse enää esittää olevansa tehokas aikuinen. Voi olla mitä vain haluaa. Olen hiljattain juonut keskellä päivää ystäväni kanssa roseeta matkien etelä-ranskalaista elämäntyyliä, tanssahdellut lakaistulla kadulla itsekseni hyräillen, nauranut maha kippurassa keskellä työpäivää aivan ala-arvoisia vitsejä ja viljellyt huonoa huumoriani puolituntemattomillekin välittämättä tuon taivaallista siitä, mitä he minusta ajattelevat.

 

Olen alkanut jopa vähän kammoksua sellaista aikuisten elämää vaikka heräänkin aikaisin, harrastan avantouintia ja tiskaan tiettyjä viinilaseja käsin. Suoritusvuosieni paras aikaansaannos on ollut ehdottomasti oman unirytmin löytäminen. Aamuheräämiset sopivat keholleni ja mielelleni paljon paremmin.

 

Sängystä kuitenkin nousee nykyään joku muu kuin stressaantunut aikuinen. Saatan piilotella kotiin kumikäärmeitä ja haaveilla päivät pitkät asumisesta ulkomailla. Samalla vien edelleen lasta eskariin ja harrastuksiin, käyn töissä toimistolla ja maksan laskut ajallaan (kai). On hurjan paljon helpompaa olla kun ei tosiaan enää paskaakaan kiinnosta saiko vietyä roskapussin oven edestä ulos tai ulkoiltua silloin kun aurinko paistoi. Lautasten ostaminenkin voi käydä toisinaan vähän työstä.

 

Miksi joskus oli niin hirveä kiire aikuistua?

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Täällä ollaan taas. Vähitellen noustaan jaloilleen ja palataan kiinni arkeen. Arkeen, josta osa on lähtenyt lopullisesti pois ja tilalle on tullut kaipausta ja ikävää. Mutta tottakai myös kiitollisuutta kaikista yhteisistä vuosista. Koskaan kun ei voi tietää milloin on kenenkin aika lähteä. On kuitenkin jotain mihin voimme itse vaikuttaa, ihan huomattavasti. Nimittäin oma olo ja todennäköisyys nauttia elämästä pidempään elämäntapojen avulla. Nautin elämästä kyllä ihan koko sydämestäni silloin, kun kilistelen roseelasillisia ystäväni kanssa keskellä aikaista lauantaipäivää, mutta jos tekisin sitä joka lauantai, saati joka perjantai ja lauantai ja sunnuntai, ei se olisi yhtä kivaa. Ei ehkä yhtään kivaa.

 

 

koh yao yai

 

Maaliskuu on ollut herkkukuu. Päätin syödä ja syödä, syödä niin paljon kuin jaksan ja syödä ihan mitä vain tekee mieli ja ihan mitä tahansa, jotta saisin sitten huhtikuussa taas kuoria kropan siihen kuuluisaan kesäkuntoon. Ajattelin samalla nauttivani tästä, olihan myös synttärikuu ja kevään ensimmäinen kuu joten herkkukuu olisi mitä mainioin tapa juhlia sitä. Olin kuitenkin väärässä. Kun on totuttanut kehon syömään puhdasta ja terveellistä hyvää, ei se pidä maanantaimunkeista, suklaamunista eikä avokadopastasta parmesanilla ja uppomunalla. Ajattelin hemmottelevani itseäni herkuilla ja olenkin voinut huonommin kuin pitkään aikaan. Stressillä toki on osansa, mutta vääränlainen ravinto kuormittaa ja lisää stressiä entisestään. Päätin lopettaa herkkukuuni ja palata takaisin normaaliin viikkoa aiemmin, kun kroppa tuntui keräävän kaiken nesteen itseensä, olevan aivan tukossa ja jumissa ja oireili muun muassa viikon päänsäryllä, iho-oireina ja turvotuksena. Kiitos sokeri ja ylimääräiset rasvat, maistutte hyvältä mutta ette tee minulle hyvää. Muutamassa päivässä olo muuttuikin ihan täysin.

 

Nyt on mainio tilaisuus muuttaa omia ravintotottumuksia. Ravintolat ovat kiinni, luultavasti vielä pitkään eikä juhlia tai matkoja taida olla näköpiirissä ihan äkkiä. Ei oikeastaan mitään niitä vanhoja totuttuja syitä, jotka haittasivat uuden elämäntyylin säännöllistämistä. Jos kuntosalitkin sulkeutuvat pian kokonaan, on mitä parhain aika tehdä niitä isoja muutoksia ruokavalion avulla. Sillä ruokavaliolla sitä rasvaa poltetaan. Kun joutuu olla kotona, kannattaa aika käyttää hyödyksi ja valmistaa ainakin ruokaa itse. Ehkä tämä on sinun tilaisuutesi vihdoin aloittaa se ruokavalioremontti tai ihan kokonaisvaltainen elämänmuutos. On tietysti helppo ratkaisu surkutella tätä tylsää tilannetta kotona, mutta mitä jos panostaisit itsestäsi huolehtimiseen rajoitusten päättymiseen asti? Luultavasti silloin olet saanut paitsi upeita tuloksia ulkoisesti ja sisäisesti, myös uuden tavan elää. Alku on aina hankalaa, mutta elämän ollessa nyt kaikille muutenkin vähän hankalaa, nyt siihen säännöllisyyteen pääsee helpommin kiinni kuin koskaan.

 

Mieti, miltä tuntuisi kuoria itsestään esiin hyvinvoiva keho ja energinen mieli? Nyt kun siihen kerrankin on aikaa. Samalla saa myös keholle ja mielelle lisää vastustuskykyä, positiivisuutta ja energiaa arkeen ja mikä parasta, luultavasti myös läheisesi voivat paremmin kun sinä voit paremmin. Toivottavasti voin motivoida sinua omalla esimerkilläni ja kirjoituksillani elämään hyvää ja tervettä elämää. Sillä voi saada paitsi lisää elinvuosia, paljon lisää terveitä elinvuosia jotka ovat vähintään yhtä tärkeitä.

 

 

Jos et oikein tiedä miten aloittaa tai olet sitä mieltä, että laihtua voi vain omenoilla ja salaateilla tai treenaamalla hampaat irvessä viidesti viikossa, voin auttaa sinua myös lähes kädestä pitäen onnistumaan. Täydellisen aloitusajankohdan kunniaksi laitoin verkossa toteutettavat ravintovalmennukseni viikonlopuksi ajaksi alennukseen. Sunnuntai-iltaan 23:59 asti saat 10 viikon kesäkuntovalmennuksen, jota parhaaksi dieetiksi ikinäkin on kutsuttu, Summer Shapen tasan 30 eurolla (normaalisti 39,90) ja kehoa tehokkaasti puhdistavan kahden viikon detox-kuurin 14 Days Detoxin kympillä (!). Vaikka itse sanon, ihan mielettömät alet ja näillä on saatu ihan uskomattomia tuloksia jo nyt, vaikka Summer Shape on ollut vasta kuukauden myynnissä. Paras tulos saavutetaan tietysti yhdistämällä nämä molemmat, eli ensin kahden viikon detox – jonka voit toteuttaa myös myöhemmin kesällä esimerkiksi juhlien alla (krhm, jos siis sellaisia saa pitää) – ja sen jälkeen alkaa kuoria kehosta ne ylimääräiset rasvat pois ruokavalion avulla Summer Shape -dieetillä, joka tosiaan on ihan timanttinen kokonaisuus ja sallii myös toisinaan herkkujakin. Valmennukset voit ostaa täältä.

 

Ette uskokaan kuinka iloiseksi tulen viesteistä, joissa kerrotaan housukoon pienentyneen kahdella numerolla vaikka mikään ei ole koskaan toiminut tai kuinka vihdoin jaksaa treenata aivan uudella energialla tai kuinka joku jaksaa vihdoin juosta rakastamiaan aamulenkkejä, sillä yöuni on ollut laadukasta ja heti aamusta lähtien on valtava määrä energiaa. Pienillä muutoksilla koko elämä saa helposti uuden suunnan ja nyt jos koskaan on se mainio tilaisuus toteuttaa pieni, mutta suuri muutos. Voikaa hyvin ♥

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ


 

Selaimessa oli auki viisi välilehteä. Sähköpostit odottivat vastaustaan ja päätin aloittaa yksi kerrallaan. Aloitin ensimmäisen, kunnes ikävät uutiset keskeyttivät työt. Menetin eilen ensimmäisen läheiseni koronavirukselle. Toivottavasti myös viimeisen. En tule avaamaan asiaa yhtään enempää enkä itse halua ensimmäistäkään surunvalittelua. Täysin lehdissä kuvatulla tavalla edennyt koronavirustauti vei elämäniloisen rakkaamme pois niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt jättää hyvästejä. Koska kirjoittaminen on ollut aina paras ja tärkein keinoni purkaa ja käsitellä ajatuksia, haluan kirjoittaa teille tänään surusta. Olen mielestäni kolmekymmentäkaksivuotiaaksi saanut aivan liian monta suru-uutista. Koskaan niihin ei totu, mutta ainakin olen oppinut kohtaamaan surua.

 

 

Eihän tämä voi olla totta -olo. Se voi jatkua viikkoja. Juuri sen epätodellisen olon takia suru jää helposti käsittelemättä. Kun suru ei tunnu todelta, sen sulkee mielestään ja täyttää tilan muulla tekemisellä. Siivoaa, tekee töitä, tapaa ihmisiä, kaataa viiniä. Suru piiloutuu, jää arjen alle, mutta ei koskaan unohda. Tulee esiin ennemmin tai myöhemmin. Sen takia suru pitäisi surra heti. Antaa sen tulla, antaa sen itkettää, antaa sen sattua, antaa sen tuntua. Millä tavalla se sitten tuntuukaan. Olen kaksi kertaa elämäni aikana itkenyt niin paljon, että kyyneleet ovat loppuneet. Ihan oikeasti, kyyneleet loppuneet. Tutkimusten mukaan kyyneleet eivät voi loppua vaan kyynelnestettä tulee aina vain tarpeeksi mutta en vain millään usko että kukaan on niin suuren surun keskellä pystynyt osallistumaan yhteenkään tutkimukseen että ehkä tämä on jäänyt vain yksinkertaisesti huomaamatta. Mutta kyyneleiden kannattaa antaa vain tulla. Vaikka sitten loppumiseen asti. Surevaa ei tarvitse sen kummemmin sanoilla lohduttaa. Ei tarvitse olla oikeita sanoja, ei kai surun hetkellä sellaisia olekaan. Tieto siitä, että on läsnä on tärkeintä. Että mä olen kyllä täällä, jos ja kun tarvitset. Halauksella hiljaisuudessa on paljon suurempi voima kuin millään maailman lauseilla.

 

Surun kanssa oppii elämään. Vielä tulee päiviä jolloin naurattaa. Siitä ettei surua ajattele jatkuvasti, ei pidä potea huonoa omaatuntoa. Jos surua on vain muistanut käsitellä, on ihan tervettäkin välillä ajatella muuta. Joskus vähän nauraakin. Ensimmäiset ilonaiheet voivat tuntua vääriltä, mutta mitään väärää niissä ei ole. Kun isäni kuoli äkillisesti ja huomasin muutaman shokkipäivän jälkeen ajattelevani muitakin asioita, ajattelin etten sure tarpeeksi ja olen huono tytär. Mutta eihän se niin mene. Isäni kuoleman jälkeen itkin vuoden jokaisena päivänä. Silti samaan vuoteen mahtui paljon naurua, suuria ilonaiheita, kuplivia juhlia ja huolettomia öitä. Kun oma elämä pysähtyy, ulkopuolella se jatkaa kulkuaan. Hoidin vuosia sitten saattohoidossa olevaa vastasyntynyttä. Hänen vanhempansa sanoittivat tilannetta hyvin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkona lehdet jatkoivat tippumistaan ja pilvet liikkuivat. Bussipysäkillä jäätiin pois, hypättiin kyytiin, kiirehdittiin kotiin, kouluun, töihin ja takaisin kotiin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkopuolella elämä jatkui. Surun keskellä se tuntuu helposti pahalta. Että mitä helvettiä sä siellä somessa jaat kampausvinkkejä kun mun läheinen on kuollut. Siltä se tuntuu ja siltä se saa tuntuakin. Ja jossain vaiheessa, kun on siihen valmis, voi hypätä taas siihen kyytiin mukaan. Jäädä pois, kun siltä tuntuu ja astua uudestaan sisään. Käydä töissä, käydä koulussa, ja mennä taas kotiin pilvien jatkaessa liikkumistaan.

 

Se, josta kuolema muistuttaa joka ikinen kerta. Oli kyseessä sitten odottamaton tai vähitellen saapunut suru, elämän päättyminen iskee vasten kasvoja sen faktan, että se tapahtuu meille jokaiselle vielä joskus. Miksi jätämme arvokkaita päiviä elämättä? Varaudumme tulevaan usein liikaakin. Ajattelemme muuttavamme ulkomaille sitten eläkkeellä. Miksemme osta loma-asuntoa jo nyt? Voihan sinne sitten muuttaa pysyvästi myöhemmin. Miksi jätämme nauttimatta hetkistä perheemme kanssa arkena ja odotamme viikonloppua, kun silloin on sitä aikaa? Elämästäsi yli 70% on arkipäiviä. En usko, että haluat käyttää ne kaikki tiskikonetta täyttäen ja puhelinta tuijottaen. Emme tietenkään voi irtisanoutua ja elää kuin viimeistä päivää kolmekymppisenä jo ihan senkin takia, että on todennäköistä elää huomattavasti pidempään. Olisi ihana ajatus juhlia vaikka joka päivä, mutta tiedämmehän että silloin juhlat eivät tuntuisi miltään. On hieno ja tärkeä ajatus esimerkiksi säästää lapsille rahaa ja opettaa heitäkin säästäväisiksi, mutta sen kustannuksella ei kannata tinkiä elämän laadusta.

 

Mikään ikä, elämäntilanne tai kiire ei saisi kuitenkaan estää elämästä nauttimista. Kaiken tämän surumme keskellä saamme olla kiitollisia paitsi tietysti kaikista yhteisistä vuosista ja arvokkaista opetuksista, myös siitä että hän jos joku osasi elää täysillä loppuun asti. Ja omien sanojensa mukaan nautti joka kilometristä.