Tapahtui eilen: Sovimme ystäväni kanssa treenitreffit kotisalille. Lähtökohtaisesti urheilen aina mieluiten yksin, mutta treenikavereille on kyllä paikkansa. Eilen ainakin oli. Ensin kävin sunnuntaikävelyllä. Eihän ole sunnuntaita ilman kävelylenkkejä. Sitten Miksu lähti lätkätreeneihin ja Roosan kanssa saatiin rauhassa tehdä tunti yläkroppaa bestishuumorin ja naurun säestämänä. Laitettiin vielä sauna päälle, otettiin treenin jälkeen kunnon löylyt ja hilpaistiin lumihangen peittämän pihan läpi avantoon. Avannon jälkeen takaisin saunan lauteille, jossa tehtiin vielä kuivakuppausta (eli alipainehierontaa silikonisilla imukupeilla, best) greippivettä siemaillen. Olo oli niin energinen, että bookkasin paikan vielä illan live stream yin-joogaan ja vedin 90 minuuttia matolla kuin huomaamatta. Nukuin kuin tukki ja heräsin aamulla taas puoli tuntia ennen herätyskelloa kuin uudestisyntyneenä aurinkoiseen maanantaiaamuun.

 

 

Olo kehossa on edelleen hyvä. Sopiva yhdistelmä treenin aiheuttamaa lihasjumia ja joogan tuomaa rentoutta. Sellainen, että lisää näitä. Vaikka lähtökohtaisesti hyvinvointi onkin jo itselleni jopa itsestäänselvyys ja elämäntapani kaikin puolin terveellinen, instagramtarinaan päivästäni höpötellessä tuli olo, että mitä hittoa Mirva sä oikein esität. Treeniä, avantoa, joogaa, hierontaa ja greippivettä. Tuntui, että siinä oli jotain liikaa. Hyvinvointihuijarisyndrooma. Vaikka rakastin kaikkea mitä tein eikä mikään tuntunut pakolta vaan silkalta nautinnolta ja halusin tehdä kaikkea tuota arjessani enemmän ja enemmän. Mietin mistä tämä voi johtua ja syytän osittain vallalla olevaa somekulttuuria. Siinä missä vielä muutama vuosi sitten oli järjetön hyvinvointibuumi, nyt muotia on rentous ja se kuuluisa armollisuus. Ei kukaan halua enää kuulla luetteloa täydellisestä hyvinvointipäivästä kun pizza, kokis viinilasista ja rento maalausiltapäivä ovat paljon enemmän se juttu. Ja kuka muka haluaisi olla enää mikään hyvinvoinnin suorittaja, no ei kukaan.

Nautin kuitenkin niin paljon tuollaisesta yli-hyvinvointipäivästäni, että en aio myöskään peitellä sitä ja esittää, että olisin ollut kovin iloinen kun täydellisen iltapäivän päätteeksi lapseni tuli treeneistä ja toi äidille yllätyksenä mäkkärin luukulta tuplajuuston. No tuplajuusto oli hetkellisesti hyvää ja sopi toki plussakalorimaaliskuuhun, mutta hitto kun siitä tulee huono olo. Tuli eilenkin. En halua kenenkään suorittavan hyvinvointia, vaan haluan antaa esimerkin siitä, että terveellinen elämäntapa ei todellakaan ole mitään pakottamista tai ihanista asioista luopumista. Se on parhaimmillaan oikein hyvä ja stressitön tapa elää, ihan joka päivä. Jos liiallinen rentoilu ei ole sinunkaan juttusi, eihän sen tarvitse olla. Elämällään saa tehdä mitä haluaa, jännästi sen vain aina aika ajoin sitten unohtaa. Ehkä siellä joku muukin potee kanssani välillä huonoa omaatuntoa että on elänyt muka liian hyvin? Sarjassamme vain 2020-luvun ongelmia.


 

Muutin viime kesänä kahdeksi kuukaudeksi veneeseen. Korjataan, kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Se on pitkä aika siitäkin huolimatta, että tilaa oli enemmän kuin entisessä asunnossani. Yksi asia veneestä, kohta voidaankin sanoa jo entisestä veneestä, kuitenkin puuttui. Nimittäin uuni. Ilman uunia kuitenkin pärjää, tai ainakin itse valitsen paljon mieluummin pitää pyykinpesukoneen, astianpesukoneen, imurin ja lieden kuin uunin. Veneiden varustelistassa (onkohan se edes tuo suomeksi) lukee aina oven, mutta se on se sellainen hankala monitoimimikro, joka ei kypsennä saariston mustikkametsistä poimituilla marjoilla täytettyjä piirakoita eikä kyllä varmaan edes lämmitä jo toisaalla kypsennettyä ruokaakaan.

 

 

Kun vene-elämä alkoi riittää ja arki alkaa, pari viimeistä viikkoa ennen muuttoa remontin keskelle vietimme mökillä. Jos mietin elämäni onnellisimpia yksittäisiä pieniä hetkiä, ovat ne muutamat valoisat kesäillat Helsingissä, lenkit Hangon rantakallioilla, parit treffit, Pariisi ja se, kun pääsin veneellä vietetyn kesän jälkeen mökille keittämään puuroa kunnon keittiössä ja valmistamaan ensimmäistä kertaa aikoihin ruokaa uunissa. Etsin uuniruokareseptejä ja koska Miksun isä on kasvissyöjä, oli reseptin oltava vege. Kesäkurpitsaveneet kuulostivat herkullisilta, mutta koska täytetyt paprikatkin kuulostavat herkullisilta ja ovat tosiasiassa pahanmakuisia ja hankalia syödä, päätin vähän muunnella reseptiä. Nappasin lappilaisesta marketista ainekset ja kokeilin jotain uutta.

 

Kesäkurpitsavuoka on ollut siitä asti meidän kaikkien lempiarkiruoka ja siihen on ihastunut jo moni meillä käynyt vieraskin. Jos tällaisina aikoina nyt voi edes puhua monista vieraista. Tässä kuitenkin nyt sinulle mitä maukkain ja koukuttavin ohje, joka siis sopii myös kasvissyöjille. Helppoa, kuten arkiruoan pitääkin olla.

 

 

KESÄKURPITSAVUOKA

 

ohjeen määrät on mitoitettu isolle uunivuoalle

 

3 kesäkurpitsaa

2 pakettia härkismurua (Beanit Muru paras, mutta myös tavallinen härkis käy)

kokonainen chili

valkosipulin kynsiä oman maun mukaan

kookossiirappia

cashewpähkinöitä

haluamaasi juustoraastetta (mozzarella tai vegaaninen juusto)

suolaa, pippuria & grillausmausteseosta

3 limeä ja tuoretta korianteria

 

Pese ja pilko kesäkurpitsat pieniksi paloiksi. Voitele iso uunivuoka kookos- tai oliiviöljyllä ja laita kurpitsan palat sinne. Kuullota pannulla pilkotut valkosipulikynnet ja chili ja halutessasi myös härkismuru. Sen voi kuitenkin laittaa vuokaan myös sellaisenaan. Ripottele päälle suolaa, pippuria ja grillausmausteseosta ja sekoita kurpitsapalojen kanssa vuoassa. Lisää sekaan kourallinen cashewpähkinöitä ja makusi mukaan iso loraus kookossiirappia, joka antaa karamellisoidun maun härkikselle. Ripottele pinnalle juustoraaste ja jos pidät juustosta tai haluat tuhdimman aterian, voit sekoittaa sitä hieman myös itse ruoan joukkoon. Paista 180-asteisessa uunissa noin 35 minuuttia tai kunnes ruoka näyttää valmiilta. Tarkista, että kesäkurpitsat ovat kypsiä ennen kuin otat vuoan pois uunista. Anna hetki jäähtyä ja purista päälle limemehua sekä pilko korianteria mausteeksi.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Olen syntynyt aikaisin perjantaiaamuna. Mikä ajoitus! Pidänhän aikaisista aamuista ja olen maaanantaifanituksestani huolimatta aina valmis viikonloppuun. En ole ollut oikein koskaan mikään syntymäpäivien juhlija, mutta aina yhtä iloinen ja kiitollinen kaikista muistamisista. Ei olis tarvinnut, mutta silti maailman ihaninta kun niin teit. Elämäni parhaimman syntymäpäiväni olen viettänyt kaksi vuotta sitten Pariisissa. Mitäpä muuta sitä voi kolmekymppinen kaupunkilainen toivoa kuin perheensä ympärille lempikaupunkiinsa, luksushotellin ja span, neljä tuntia Louvressa ja illallisen Pariisin kattojen yllä. Sekin tuntui olevan jopa liikaa. Täyttäessäni 31 vuotta vietin karanteenipäivää numero 2 palattuani Yhdysvalloista Suomen poikkeusolojen keskelle, söin hyvää ruokaa ja ajattelin tämän olevan ikimuistoisin syntymäpäiväni, olivathan olot sentään todellakin poikkeukselliset ja tällaista tuskin koskaan tulisi olemaan. Vähänpä tiesin. 

 

Vuosi 31. syntymäpäivän ja 32. syntymäpäivän välillä on ollut, nätisti sanottuna, hirveä. Ehkä juuri siksi jaksan uskoa, että valoisat ajat ovat nyt edessä ja vaikka kuinka ihania syntymäpäiviä olenkin saanut viettää paljon ihanimmissa olosuhteissa, en palaisi yhteenkään ihanaan päivään takaisin. Kirjoitan tätä postausta nyt tyhjässä toimistossa, kun muut ovat jo lähteneet kotiin. Mietin hetken ostaisinko itselleni syntymäpäivän kunniaksi jotain tänään kallista tai avaisinko illalla kuplivan, mutta luulen että pärjään ihan näinkin. Äiti yllätti aamulla ihanalla lahjalla ja kukilla, sain kokouksessa kakkua ja kaikesta katastrofaalisesta huolimatta juuri tässä ja nyt on ihan hyvä olla. On itse asiassa aika kiva juhlia kolmeakymmentäkahta ihan pienillä jutuilla pitkin viikkoa.

 

Laittaa töihin kimaltavat kengät juuri silloin, kun maassa vallitseva sää on se vuoden huonoin. Ostaa hetken mielijohteesta ihan mitä tahansa kun ei ostanut itselleen synttärilahjaa. Suunnitella viikonloppubrunssia ystävän kanssa synttäribileiden sijaan ja vedota kaikesta tylsästä kieltäytymiseen sillä, että mulla on tällä viikolla synttärit. Olla nyt hurjan onnellinen siitä, että kaikesta tylsästäkin huolimatta elämä voi olla kuitenkin yhtä juhlaa. Eivät kaikki juhlat onnistu alusta loppuun, mutta sellaisiahan ne parhaimmat juhlat juuri ovatkin.

 

 

Ja sellaisen jäljen haluaisin itsestäni tänne jättääkin. Vaikka vuodet pyyhkiytyvätkin mielestämme pois kuin kuvan rantahiekka konsanaan, toivon jättäväni tänne jotain pysyvää, jotain jälkiä kepeän huolettomasta elämänasenteesta. Kuinka elämä voi tosiaan olla yhtä juhlaa, eikä siihen juhlaan tarvitse mitään erityistä syytä. Toisten piti vain elää kolmekymmentäkaksi vuotta sen tajutakseen.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ