♥ hyvänyöntoivotus (miehet, tehkää tätä enemmän) ♥ mennä käsi kädessä uimaan ♥ ylipäätään pitää kädestä ♥ muistaa toisen lempparijuttuja ♥ tuijottaa auringonlaskua kahdestaan ♥ joutsenet ♥ nukahtaa kainaloon ♥ itkeä pahaa mieltä toisen sylissä (se on jo tosirakkautta) ♥ yllättää iloisesti ♥ ikävöidä ♥ kuunnella kyyneleet silmissä rakkauslauluja, kun niistä tulee niin hyvä mieli – koska rakas ♥ vannoa kerta toisensa jälkeen, ettei enää ikinä ♥ ja perua sanansa ♥ koska rakkaus.

En ole pitänyt itseäni ikinä minään romantikkona. Kaikenlainen söpöily on suorastaan inhottanut, mutta niin sitä vain muuttuu ihmisenä. Rakkaudesta ei turhaan tehdä lauluja, se on maailman hämmästyttävin, ihmeellisin ja vaikuttavin asia. On aivan suunnattoman onnellista saada rakastaa. Ja että joku rakastaa takaisin. ♥

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Näissä tunnelmissa kotona.. Micael aloitti eilen taas päiväkodin loman jälkeen ja olen saanut olla ihan rauhassa yksin. On treenattu, tehty töitä kotona, siivottu, kuvattu vaatteita Zadaahan (käykää muuten ostamassa pois, ovat ihan pilkkahintaisia ja haluan ne pois nurkista), pyöräilty, lenkkeilty ja kävin myös kasvojen happokuorinnassa – ai s*tna. Saan huomenna auton takaisin ja pääsen taas töihin, ihanaa aloittaa nyt se normaali arki. En tiedä teistä, mutta nyt kun olen postaillut vähän useammin tänne blogiin, tykkään tehdä toisinaan ihan vain tälläisiä päiväkirjatyyppisiä postauksia. Näitä on kiva lukea itse jälkikäteen. Ja tietysti kiva, jos jotain sielläkin puolella sattuu kiinnostamaan tälläiset arkiset höpöttelyt ilman mitään sen kummempaa pointtia. Joku pyysikin videopostausta, voisin tehdä sen ihan vain meidän kuulumisista?

Tällä viikolla otin tavoitteeksi liikkua päivittäin ja saada vihdoinkin ne kaikki vaatteet ja asusteet sinne kiertoon. Tosiaan jos joku on kiinnostunut, niitä löytyy superedullisesti Zadaasta, jossa olen nimimerkillä Mirva R. Vai pystyykö sieltä edes etsiä profiilia nimellä? Olen vasta niin vähän aikaa käyttänyt tuota sovellusta. Lähes sängyn kokoinen kasa odottaa kylläkin vielä kuvaamista, joten joka päivä tulee varmasti jotain uutta myyntiin.

Tuosta Zadaasta muuten sen verran, että on ihanan kultainen ajatus lahjoittaa osa vaatteiden myyntisummasta hyväntekeväisyyteen. Tällä hetkellä kohteena on Pelastakaa Lapset Ry. Jos joku ihmettelee miksi myynnissä olevista tuotteistani ei mene senttiäkään hyväntekeväisyyteen, on syynä uskonpuutteeni niin monia hyväntekeväisyyttä harjoittavia yhdistyksiä kohtaan. Esimerkiksi juuri tuossa mainitsemassani yhdistyksessä tuli ilmi keväällä kymmenien tuhansien eurojen kavallusepäily. Ennemmin lahjoitan jotain konkreettista, kuten juurikin vaatteita niitä tarvitseville. Lastenklinikoiden Kummit Ry ja koiratarhat ovat kohteita, joihin olen lahjoittanut ihan puhtaasti rahaa.

No, asiasta toiseen. En tiedä mistä olen saanut tälläisen treenimotivaation, mutta en malttaisi pysyä pois salilta ja juoksureiteiltä. Ehkä viimeisen puolen vuoden treenit otetaan nyt takaisin? Aloittelin huomiselle postausta kiireisen ihmisen treenaamisesta, toivottavasti ehdin kaikilta kasaantuneilta hommilta saada sen valmiiksi ja julkaistua. Tänään kyllä ajattelin olla viimeistään yhdeltätoista sängyssä joten yömyöhään venyvät blogihommat saavat jäädä. Iltatee on kiehumassa, kroppa tuntuu kaipaavan lepoa. Nyt hyvää yötä ♥

// last couple days.. Home, training, jogging, family, recycling my clothes.. Tomorrow back to work!

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Postaukset vanhemmuudesta ja lapsista keskittyvät usein korostamaan niitä ihania puolia ja sitä, kuinka onnekas onkaan kun on saanut lapsen/lapsia. Vaikka olenkin äärimmäisen onnellinen pienestä pojastani ja rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa koskaan, en voi kieltää ettenkö joskus ikävöisi tiettyjä asioita ajasta ennen lasta. Uskaltaisin väittää, että yksikään äiti tai isä ei voi olla allekirjoittamatta edes yhtä näistä.. Vai olenko väärässä?

Vapautta mennä ihan oman mielensä mukaan. Tämä on ihan varmasti se isoin asia. En voi vain lähteä sinne minne huvittaa, milloin huvittaa ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Oikeasti ainakin yli puolet entisistä menoista karsiutuu pois koska lapsi. Varsinkin juhlamenot. Lapsen voi tietenkin ottaa hyvin moneen paikkaan mukaan, mutta en koskaan halua viedä lastani esimerkiksi humalaisten ihmisten luo, ikinä. On eri asia istua esimerkiksi veneellä tai kotona terassilla saati ulkomailla ravintolassa ja juoda siinä samalla pari lasia viiniä. Mutta enempää – ei. Varsinkin nyt kesällä ärsyttää toisinaan, ettei voi vain lähteä ystävien seuraksi terassille istumaan iltaa.

Omaa aikaa. Olen ihminen, joka tarvitsisi päivittäin hetken sitä ihan omaa aikaa. Sen ei tarvitse olla mikään lepohetki, vaan voin hyvin samalla vaikka siivota, kirjoittaa blogia, lakata kynnet, tehdä ruokaa, käydä lenkillä.. Kunhan saisin hetken olla ihan yksin omien ajatusteni kanssa. Onnekseni olen saanut siihen mahdollisuuden kohtuullisen usein, se on oman jaksamisen kannalta kovin tärkeää.

Korkokenkiä. Vielä vauva-aikana työntelin rattaitakin usein korkkareissa, mutta nyt supervilkkaan taaperon äitinä korot on ehdoton ei. Lapsi säntää ihan sekunnissa jo kymmenien metrien päähän ja hänen perässään täytyy usein ihan oikeasti juosta. Erilaiset tennarit ovatkin kovassa käytössä ja ballerinat ovat tehneet taas uuden tulemisensa kenkäkaappiini korollisten avokkaiden sijaan.

Rauhallisia ravintolaillallisia. Käymme kyllä ulkona syömässä ainakin pari kertaa viikossa, mutta lapsen kanssa. Vauvahan nukkui turvakaukalossa nätisti omalla paikallaan ja saimme syödä rauhassa pidemmänkin kaavan mukaan. En muista milloin olisin tilannut viimeksi edes alkuruokaa. Ruoan odottamiseen kuluva aika tuntuu yleensä vähintään tunnilta, siinä vaiheessa pöytäliina on kasteltu jo kertaalleen vedellä, pöytämausteet ovat yleensä vesikannussa, toisinaan myös puhelin, ja kaikki ravintolan asiakkaat on äänekkäästi tervehditty. Ruokailuhetki sujuu ihan kivuttomasti siihen asti kun lapsi on syönyt. Sen jälkeen lähdetään pois pöydästä ja tuholaisen show alkaa jälleen.

Lentomatkustamista. Matkustamme kyllä, paljonkin, mutta lennot.. Vaikka ne ovat sujuneet aina kohtuullisen hyvin, stressaan sitä ihan joka kerta. Ennen pidin lentämisestä, nykyään lasken minuutteja koneen laskeutumiseen ja pyrin minimoimaan kentälläoloajan. Lentokoneessa onkin suorastaan huvittavaa katsella ennen lähtöä samppanjaa siemailevia ihmisiä jotka asettelevat itsensä mukavaan asentoon heti nousun jälkeen ja nukkuvat koko matkan ajan. Ja sitten vain nopeasti nappaavat hihnalta sen yhden kevyen Rimowan mukaansa ja hyppäävät ensimmäiseen taksiin. Katsellaan sitten 15 vuoden päästä sitä! Onneksi olemme saaneet mahdollisuuden matkustaa myös ihan aikuisten kesken. Jokaisella reissulla on silti aina ihan kauhea ikävä ja katastrofilennot tuntuvat silloin hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Auringonottoa. Nyt onneksi voi taas olla enemmän auringossa kun lapsikin viihtyy uima-altaissa. Aiemmin kun uimiset rajoittuivat siihen, että lasta piti itse tukea vedessä ja muuten hänen piti pysytellä varjossa, tuntui ettei lomamatkoilla ehtinyt olla käytännössä yhtään auringossa. Nykyäänkin tulee tietenkin silmä tarkkana vahtia altaaseen juoksevaa lasta, mutta ainakin sen voi tehdä itsekin siinä auringossa loikoillen. Silti, se sellainen koko päivän lehden-, tai kirjanlukutuokio ja torkut uima-altaalla on ainakin hetkeksi vielä unohdettava.

Ruoanlaittoa rauhassa. Kun kiinnittää huomiota ihan mihin tahansa muuhun, esimerkiksi vaikka juuri ruoanlaittoon, lapsi tulee perässä. Hän haluaa tietysti myös osallistua. Ruoanlaittoon kuluu aikaa lähes puolet enemmän, kun vuorotellen pilkot vihanneksia, otat lapsen kädestä erilaisia keittiövälineitä pois, siivoat pullollisen Fairya lattialta, juokset toiseen suuntaan pelastamaan kahvipannua ilmalennolta ja lohdutat siinä samalla uhmaikäisen kiukkukohtausitkua, kun hän ei ylettänytkään liedelle varastamaan paistinpannua.

Bloggaamista. En kirjoittanut blogia ennen lasta, mutta osaan silti kaivata sitä omaa kirjoitusrauhaa. En kirjoita yhtään postausta kotona lapseni hereilläoloaikana, sillä se on täysin mahdotonta. Myöskään omien työjuttujeni tekeminen läppärillä ei onnistu, jos olen yksin kotona ja lapsi on hereillä. Voin kyllä nopeasti lukea sähköpostit mutta niihinkin vastaaminen on hyvin epätodennäköistä. Myös kuvaaminen kotona on hankalaa jos en ole yksin. Kuten allaolevasta kuvasta näkyy, esimerkiksi erilaisten ruoka-annosten kuvaaminen on lapseni mielestä aivan ihanaa.

Nopeita lähtöjä. Nopeat aamut saivat jäädä heti lapsen syntymän jälkeen. Voi sitä huolettomuutta, kun sai vaan nousta sängystä, laittaa nopeasti itsensä valmiiksi ja juoda kahvinkin matkalla. Puolessa tunnissa olin lähtövalmiina töihin. Nyt siihen menee noin puolitoista tuntia.

Liikuntaa juuri silloin kun itse haluan. Oli ihanaa päästä esimerkiksi suoraan töistä salille, tai lähteä juoksemaan vaikka keskellä vapaapäivää. Nyt liikuntaharrastukset rajoittuvat niihin aikoihin, kun lapselle on hoitaja. Toisaalta taas nyt päiväkotiaikana en halua käyttää sitä vähäistä aikaa mihinkään muuhun minkä lapseni kanssa saan viettää arkipäivinä. Salille on yritettävä mennä juuri ennen päiväkodista hakemista tai vaihtoehtoisesti juosta lenkki vasta nukkumaanmenoajan jälkeen.

En silti vaihtaisi tilannettani mihinkään. Kaikki se ilo ja onni, mitä lapseni on tuonut maailmaani voittaa kaikki nämä yllämainitut ihan 6-0. Mulle on maailman siisteintä olla äiti, mutta ymmärrän täysin heitä jotka eivät halua tähän ryhtyä. Ihanaa tiistaita, toivottelee kerrankin yksin kotona blogia kirjoittava Mirva! Taidankin lähteä tästä salille ja syömään lounasta ihan yksin..

// Before I was a mom.. Almost everything was so easy! But still, I wouldn’t change a thing <3

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian