Palasin unelmieni kesään yhä uudelleen ja uudelleen. Oli iltoja, joista ajattelin pitkään, että ne olivat varmasti elämäni parhaita, eikä varmasti enää tulisi olemaan mitään yhtä hauskaa. Että siinä se nyt oli, mutta olipahan (silloin) ainakin hauskaa ja jäljelle jäi kasa hienoja muistoja.

Elin menneisyyttä ajatuksissani uudelleen ja uudelleen, enkä tajunnut että kyse oli siitä, että halusin vain pitää siitä kiinni siksi, että se tuntui turvalliselta.

Kynsin ja hampain.

 

 

Onneksi, oi onneksi, satuin olemaan paikalla kun uudet tuulet puhalsivat ja nappasivat mukaansa. Riepottelivat vähän sinne sun tänne, uuteen suuntaan. Eivät ne elämäni kesät jääneetkään siihen. Enhän lopulta tiedä oliko kyse siitä että sain tilalle jotain vielä parempaa, vai kyllästyinkö vain, mutta yhtäkkiä en alkanut enää elää noita entisen elämäni tähtihetkiä yhä uudelleen ja uudelleen. Jälkeenpäin tajusin eläneeni aivan liian pitkään menneisyydessä ja luultavasti vain siksi, että olin vain epävarma. Niin ja ehkä vähän masentunut, hukassa ja joskus onnetonkin. En uskaltanut antaa edes mahdollisuutta muutoksille, sillä ajattelin onnen olevan vain siellä, missä se oli ennenkin ollut.

En halunnut muuttaa mitään silloinkaan, kun kaikki oli jo muuttunut.

 

Nostalgia on ajoittain aika ihanaa, mutta kokemukseni mukaan siinä kannattaa rypeä vain hetki ja nostaa sen jälkee leuka pystyyn kohti tulevaa. Tulevaa kesää ajatellen onkin paljon lohduttavampaa ajatella mitä kaikkea ihanaa tuleva kesä voi tuoda tullessaan, kuin sitä mitä kaikkea ihanaa niissä edellisissä elämäni kesissä on ollut. Menneisyydessä eläminen on muutenkin vähän tunkkaista. Sitä aikaa emme saa takaisin ja miksi pitäisikään saada? Sen sijaan voimme tehdä uusia muistoja sellaisina ihmisinä, kuin nyt olemme. Niihin muistoihin on ilo palata aina silloin tällöin, mutta ei sinne kannata jäädä asumaan.

 

Pahimmillaan vain menettää hetkessä elämisen ilon eikä anna mahdollisuutta uusille seikkailuille. Entä jos ne parhaimmat asiat ovatkin vasta edessä, kunhan ne saavat mahdollisuuden? Ehkä nyt on aika ottaa riski ja luottaa, että kyllä se elämä vaan kantaa ja aina on täällä on joku, jolle tuleva kesä on se kesä. Eikä siinä mitään häviä, kaikki ne muistot säilyvät kyllä. Se, että viis vuotta sitten oli tosi kivaa, ei kai tarkoita  sitä ettei tänä vuonna voisi olla kivempaa.

 

Ehkä vielä joskus vielä mietit, mitä ihmeellistä siinä aiemmassa elämäsi kesässä muka oikein oli.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


 

Tottahan toki voit valmistaa tätä vaikka keskellä yötä, mutta itselläni on jokin fiksaatio siihen, että kulhoruoka on lounasruokaa. Värikkäät poke bowlit löivät itsensä muutama vuosi sitten läpi Helsingin ravintoloissa. Ihan kiva, mutta joka ikinen kulho jonka olen syönyt on sisältänyt ainakin omasta mielestäni jotain pahaa. Bowleissa on nimittäin se huono puoli, että se paha maku tarttuu helposti niihin hyviinkin makuihin ja mitä pahempi, sitä paremmin se tuntuu peittävän alleen kaiken muun. Siksi en ole innostunut pitkään aikaan kulhoruoista, kunnes aloin tehdä niitä itse. Saa valita just sellaiset ainekset mistä itse tykkää. Tästä tuli tällainen sitä sun tätä -lounaskulho. Saa ilolla matkia tai ehkä sun kulho sisältää jotain ihan muuta. On muuten helppo tapa syödä myös just ne oikeat määrät ravintoaineita jos niitä laskee.

 

Kulhon paras osuus olivat marinoidut kikherneet, tuoreet mangopalat ja itsetehty tsatsiki. Ja ehkä vähän myös nuo Herkun retiisit. Pari viikkoa sitten oli hyllyyn saapunut Italiasta retiisinippuja. Rousk rousk, syötiin ihan sellaisenaan. ja muutama päätyi kulhon koristeeksi. Ihana, ihana, pikantti lisä. Voiko mikään vaaleanpunainen koskaan olla pahaa? Juuri kun kirjoitin tuon lauseen, muistin rosollin kermavaahtokastikkeen. Vaaleanpunainen ruoka voi olla pahaa.

 

Tässä ohje omaan kulhooni, sen alla myös marinoitujen kikherneiden resepti. Määrät voivat olla vähän sinne päin, niin kauan kuin ei leivota mitään, ei niitä tarvitse turhaan niin tarkkaan tuijottaa.

 

 

LOUNASKULHO

 

Jasmiiniriisiä

Teriyaki-chilimarinoitua tofua

Silmusalaattia

Marinoituja kikherneitä

Tuoretta mangoa

Kurkkua

Tsatsikia

Retiisejä siivutettuna

Avokadoa

Korianteria

Puristetun limen mehu

 

Keitä riisi, paista tofut pannulla, pilko kasvikset ja hedelmät. Asettele kaikki elementit kulhoon. Viimeistele kastikkeella. Niin simppeliä ja hyvää.

 

 

MARINOIDUT KIKHERNEET

 

Oliiviöljyä

Luomuomenaviinietikkaa

Chilirouhetta

Suolaa & Pippuria

Hunajaa

Ruohosipulin varsia, jos saatavilla

Halutessasi valkosipulia murskattuna

Yrttejä

Kikherneitä

 

Valmista marinadi sekoittamalla kaikki ainesosat keskenään kulhossa. Pilko ruohosipulit ja yrtit hienoksi silpuksi ja lisää joukkoon. Sekoita viimeisenä huuhdellut kikherneet marinadiin ja anna maustua jääkaapissa vähintään pari tuntia, vaikka yön yli, jos teet sen edellisenä iltana valmiiksi.

 

Ei voi mennä pieleen.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Väsyessäni lenkillä kuvittelen jonkun juoksemaan viereen – tai vaihdan biisiä. Taas mennään. En voi tehdä valmiita treenisoittolistoja, sillä elän niin fiiliksen mukaan. Spotifysta löytyi listoja running, running1, running2, run3, kunnes lopetin. Jos salitreenaaminen ei millään huvita, keitän kupin kahvia ja aloitan. Jos treeni takkuaa, mitä luultavammin kyse on siitä, että olen palautunut huonosti. Joskus en jaksa edes välittää vaikka pitäisi, sillä rakastan treeniä. Silloinkin kun väsyttää enkä ole parhaimmillani, en osaa elää ilman liikuntaa. Teen mieluummin vaikka vähän väkisin kuin etten tekisi ollenkaan. Kyse ei ole siitä, että se tuntuu pakolta tai liikunnan ja terveellisten asioiden suorittaminen olisi jopa ongelma. Se on nimittäin vuosia sitten ollut sitä joten tiedän mistä on kyse. Kaiken sen kipuilun jälkeen liikunnan ilo kuitenkin löytyi, sen jälkeen siihen jäi aivan täydellisesti koukkuun ja vähitellen koukusta tuli elämäntapa.

 

Kiitos urheilu, että olet.

 

 

Mitä edes olisin ilman liikuntaa? Ainakin eri ihminen. Liikunta, sen kaikissa muodoissaan, on niin iso osa paitsi minun, myös koko perheeni elämää. Lapseni on tottunut jo ihan pienestä pitäen siihen, että äiti treenaa. Käyn juoksemassa, nyt korona-aikana treenaan kotisalilla, joogaan iltaisin, matkustaessa etsin aina ensimmäisenä hotellin salin, kohta alkaa pyöräkausi ja lapsen treenien aikana en istu hallin kahvilassa, vaan käytän ajan hyödyksi joko juosten tai kävellen. En siksi että minun olisi pakko liikkua. Siksi että rakastan liikuntaa. Syön nykyään mieluummin suklaata että jaksan treenata kunnolla kuin että olisin syömättä suklaata ja treenaisin vain vartin ja ihan kevyesti. Ennen oli toisin. Syön aika harvoin suklaata koska suklaasta tulee jälkeenpäin aika ällöttävä olo.

 

En välitä enää pätkääkään esimerkiksi juoksuvauhdista. Matkan pituudesta sen verran, että joskus kun päätän juosta kympin ja seuraan matkaa siksi, että varmasti juoksen sen kympin. Näillä treenimäärillä on oppinut sen, että yleensä ne nopeimmat juoksuajat tulevat silloin, kun ei ole pitkään aikaan liikkunut. Kulkeehan se ensimmäinen lenkki, mutta sen jälkeen ei sitten kulje yhtään mikään. Samahan pätee salillakin. Taukoviikon jälkeen maksimiin voi lisätä sen kilon ja tanko nousee silti. Levon jäädessä vähemmälle painot tuntuvat raskaammilta, joskus joutuu jopa vähentää. Nyt mä oon ihan huonossa kunnossa, ens viikolla vedän yhden treenin enemmän! Mantra kaikuu jossain siellä kuulokkeiden välissä. Tai kaikui. Luojan kiitos matkan varrella viisastuu.

 

Ja kuten sanoin, välillä teen hampaat irvessä väsymyksestä huolimatta. Ehkä koska hulluus.

 

 

Tähän pääsemiseksi on kuitenkin mennyt vuosia. Aloin aikanaan postata someen treenikuvia aina kun urheilin. Sillä loin itselleni ajatusta liikunnallisesta elämäntyylistä. Halusin olla aktiivinen urheilija, mutta eihän sellaiseksi tuosta noin vain tulla vaikka kuinka halutaan. En läheskään aina lähde riemusta kiljuen lenkille ja ehkä yleisin lause nyt korona-aikana töiden jälkeen on ollut ”mitenhän mä saisin itteni raahattua tonne salille?” Silti menen, joka kerta. Suurin motivaationi on tunne sellaisen treenin jälkeen, kun on tehty täysillä loppuun asti. Sitä tunnetta ei voita mikään. Vastaavasti motivaationani toimii myös se päinvastainen. Tunne sen treenin jälkeen, jonka on tehnyt vähän vasemmalla kädellä ja laiskotellut sen aikana. Se ärsyttää. Että miksi käytin tunnin salilla tehdäkseni vähän sinne päin kun olisin voinut tehdä täysillä.

 

Aina ei kuitenkaan ole yhtä tehokkaalla tuulella. Silloin kannattaa joko ennakoida ja vaihtaa päivän laji kevyempään tai vastaavasti salilla keventää kunnolla painoja, mutta tehdä täydet sarjat ja puhtaat toistot pienemmillä painoilla. Mitä enemmän urheilee, sitä helpompi kehoa on kuunnella. Ja kuulla.

 

 

 

Saatan kirjoittaa intohimoisesti lenkkeilystä, joogasta, pyöräilystä tai salitreenistä. Se ei tarkoita, että ne olisivat maailman ainoat lajit. Moni jää koukkuun nyrkkeilyyn. Olen käynyt kahdesti 32-vuotisen elämäni aikana nyrkkeilytreeneissä – ensimmäisen ja viimeisen kerran. Toiselle se taas on maailman parasta terapiaa, lempilaji. Vain kokeilemalla löytää sen omansa. Tuntuu, että kirjoitan tästä joka viikko, mutta jos saa yhdenkin ihmisen liikkeelle ja löytämään oman koukkunsa ja elämäntapansa, ehkä sitä kannattaakin vähän toistella. On ollut myös aikamoinen oivallus tajuta se, että voi olla hyvinkin intohimoinen elämäntapaurheilija ilman, että vetää 100 kilometrin lenkkejä tai kymmentä leukaa joka aamu. Halutessaan voi tietysti jokainen kilpaillakin, mutta se juttu on vain liikkua. Ja liikkua.

 

Ja liikkua. Ja se on aivan ihanaa. Joka kerta.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ