Postaus on toteutettu yhteistyössä Lasten Suuren Lelukirjan ja Indieplacen kanssa

 

 

Varma merkki joulun lähestymisestä oli omassa lapsuudessani aina Lasten Suuren Lelukirjan ilmestyminen. Siitä taiteltiin sivuja, pikku kädet merkkasivat tussilla lemppareita ja lelukirja kädessä haaveiltiin loputtomiin hienoista uutuusleluista, joita ei koskaan päässyt edes näkemään livenä. Olikohan niitä oikeasti olemassa? Kun ensimmäinen Lasten Suuri Lelukirja tipahti postiluukustamme Micaelin ollessa ihan pieni, nostalgia valtasi mielen ja palasin itsekin takaisin siihen lapsuuden käsin kosketeltavaan innostukseen ja malttamattomaan joulun odotukseen. Tänä vuonna olen odottanut jouluvalmistelujen aloittamista kuin pieni lapsi pukin vierailua. Ehkä postista tipahtanut lelukirja oli nyt sen merkki, että on aika vähitellen aloittaa, eikö?

 

 

Micael tietää jo, että Lasten Suuri Lelukirja tulee joka joulu. Kesäversiostakin hän on aina aivan innoissaan, mutta joulukuvasto on se juttu. Voi sitä riemua, kun kotiin tullessa lelukirja oli tipahtanut postiluukusta. Ulkohousut jäivät jalkaan, kun pikkuinen haki vain kynän laatikosta ja selasi kirjaa toista tuntia. Lelukirja onkin suorastaan liimautunut olohuoneen pöytään ja sen sivuista on taiteltu jouluun mennessä lähes joka ikinen. Se on toiminut tärkeänä apuna joulupukille kirjoittaessa, jo viime vuonna pienet kädet taiteilivat lelukirjan avulla oikeita kirjaimia paperille ja kirjoittaja toivoi kovasti, että joulupukki varmasti sitten ymmärtäisi mistä lelusta on kyse.

 

Vaikka olen aina rakastanut joulua, lapsen myötä siitä on tullut entistäkin ihanampaa. Se vilpitön riemu, jännitys ja malttamaton odotus tarttuvat ja kaikki jouluvalmistelut ovat tuplasti kivempia lapsen kanssa. Pian leivotaan piparkakkuja, keitellään riisipuuroa ja koristellaan kuusta. Sen alle tulee kuulemma paljon lahjapaketteja, mutta katsotaan nyt miten kiltisti sitä ollaan jouluun asti.. Ensimmäinen tonttu nähtiin jo kuun puolessa välissä! Tähän kuvissa näkyvään koriin hän haluaa usein rakentaa itselleen majan, ja siellä onkin selattu lelukirjaa monena iltana ja aikaisena aamuna.

 

 

Tänä vuonna lelukirjassa on ollut kivoja väritystehtäviä, labyrintteja ja muutakin puuhaa kuin pelkkien lelujen kuvia. Lelukirja säilyy ainakin meillä jouluun asti, sillä lapsi jaksaa selata sitä ja puuhailla sen parissa pitkään. Jos lelukirjan kanssa käy kuten meillä, eli joka ikinen sivu on täynnä piirustuksia ja rukseja, omia suosikkileluja voi valita yhdessä aikuisen kanssa Lasten Suuren Lelukirjan verkkosivuilta ja tallentaa ne toivelistalle. Toivelistan avulla on aikuisen ehkä helpompi lähteä sinne jouluostoksille, kuin sen ihanan pienillä harakanvarpailla (♥) koristellun Joulupukille kirjoitetun kirjeen kanssa.

 

 

Tänä vuonna Lasten Suuri Lelukirja jaetaan koteihin viikolla 44. Eli ensi viikolla pienille joulun odottajille on luvassa mieluista postia. Lelukirja on klassikko ja siitä on tullut ainakin meille ihana perinne, kun voidaan yhdessä selata sivuja ja toiveleluja Micaelin kanssa. Marraskuu onkin aikaa vielä miettiä ja harkita tarkoin lahjatoiveita, sitten perinteisesti kuun viimeisenä päivänä kirjoitetaan yhdessä joulupukille ja yritetään pysyä mahdollisimman kiltteinä. Lelukirjan kolahdus postiluukusta on myös merkki siitä, että viimeistään nyt tontut liikkuvat ja tarkkailevat lasten käyttäytymistä.

 

 

Joulun odotuksesta tekee ihanaa juuri tällaiset yhteiset kotona vietetyt hetket. Pieni askartelee kirjansa parissa ja haaveilee joululahjoista, ja käyttäytyy samalla superhyvin kun haluaa jonkin tietyn lelun sieltä kirjan sivuilta.. Meillä muuten ainakin tällaiset erilaiset majat ja niissä hengailu ovat nykyään ihan lempparijuttuja. Tonttuja katsellaan ikkunasta ja lelukirjaa selaillaan siellä vaikka kuinka pitkään. Hyvä vinkki esimerkiksi joulun leipomis- ja ruoanlaittohetkiä varten, jos pienet kädet eivät malta pysyä poissa keittiöstä. Lelukirja käteen ja haavematkalle. Nyt kun talviaika on koittanut ja marraskuu vaihtuu jo ensi viikolla, voi kai jo vähitellen toivottaa  tunnelmallista joulun odotusta ja iloa loppuvuoteen pimeydestä huolimatta ♥

 

PS. Muistakaa käydä täyttämässä omat lahjatoiveet Lasten Suuren Lelukirjan toivelistalle!

 

Yhteistyössä: Lasten Suuri Lelukirja &

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Tällä viikolla on ärsyttänyt monena päivänä. Ensin mietin, iskikö kaamosmasennus sittenkin turhautumisen ja kiukun muodossa, mutta keksin onneksi pian syyn. Kunnon urheilun puutehan se! Kun on totuttanut itsensä liikkumaan niin säännöllisesti, tällaiset ”rikkinäiset” viikot ilman treeniä tuntuvat enemmänkin mielessä kuin kehossa. Tällä viikolla jouduin hirvittävän hammaskivun vuoksi jättämään yhdet treenit väliin kokonaan, maanantaina korvasin juoksun ajanpuutteen takia perheen kanssa yhteisellä kävelyllä ja tänään en vain yksinkertaisesti ehdi minnekään. Viikonlopuksi on sovittu menoa ystävien kanssa ja vaikka kuinka odotan heidän tapaamistaan ja reilun vuorokauden taukoa Helsingistä, mieli ja keho suorastaan huutavat, että haluavat mieluummin koko viikonlopuksi treenaamaan. Kärsiikö joku muu samanlaisesta?

 

 

Kehon kannaltahan kevyempi viikko on usein vain hyvästä, jos niitä on tarpeeksi harvoin. Kesällä kun tuli väkisinkin taukoa saaristossa säännöllisestä voimaharjoittelusta, huomasin breikin olleen todella paikallaan. Yhtäkkiä pystyikin laittaa tankoon lisää painoa ja kunto tuntui jopa kasvaneen, vaikka teinkin kesälomalla vain nopeita kävely- ja juoksulenkkejä saaristossa. Usein treeniohjelmiin sisällytetäänkin kuukaudelle yksi kevyempi viikko, jotta keho saa tarvittavan palautumisensa. Koska rakastan liikuntaa kaikissa sen muodoissa, en useinkaan osaa kuitenkaan tehdä sitä kohtuudella vaikka tiedän kehon olevan väsynyt. Kun mietin kevyempää treeniä tai rauhallista juoksulenkkiä, innostunkin täysillä ja vedän treenin lähes maksimeilla loppuun asti. Huomaan kehon väsymyksen toisinaan ja yritän aina silloin kuunnella sitä. Yritän nyt tsempata itseäni ajattelemaan, että tämän on vain tarkoitus olla sellainen motivaatiota kasvattava pakollinen lepoviikko. Kuitenkin kun vuoden takaisen ylirasitustilan ja raudanpuutteen korjautumisen jälkeen pystyin vihdoin liikkumaan kunnolla, edistymään ja kestävyyskuntoni palasi normaalille tasolleen, en vain ole malttanut olla paikoillaan. Ja kun siihen vihdoin tulee tilaisuus pakon edessä, ei sitten edes halua pysyä paikoillaan.

 

 

Tähän viikkoon olen saanut mahdutettua kuitenkin onneksi kävelylenkin, arjen hyötyliikuntaa, kaksi salitreeniä (ylä- ja alakroppa) sekä yhden kehoa avaavan, venyttelyyn painottuvan joogan. Sekin riittäisi jo monelle, mutta minulle se on toivottoman vähän. Tai siltä se ainakin tuntuu. On ärsyttänyt suunnattomasti kun en ole voinut noudattaa tavallista ohjelmaa ja olen ajatellut jo töidenkin olevan liikkumiseni tiellä. Jos satun joskus olemaan sairaana, kiroan flunssavirukset sinne alimpaan helvettiin etenkin sen takia, että ne estävät treenaamiseni ja kehittymiseni. Nyt saan olla kyllä kiitollinen, etten ole pitkään aikaan ollutkaan kipeä. Vai uskaaltaako sitä sanoa edes ääneen? No, toivottavasti pöpöt pysyvät kaukana ja ensi viikosta jatkuu taas normaali rytmi. Yritän nyt päästä vapaan viikonlopun moodiin, hauskaa sellaista kaikille ♥ PS. Saa lähettää vertaistukea liikunta-addiktille!

 

 


 

Täyteainehoidot, botox, erilaiset neulaukset ja kauneusleikkaukset ovat yhä useamman somevaikuttajan ulkonäön takana. Niin minunkin. Aloin ajatella tätä, kun aluksi vähän kauhistelin miksi I Love Me -messuilla täytettiin huulia ja pistettiin botoxia non-stoppina, mutta toisaalta, niin siellä valkaistiin hampaita ja tehtiin akryylikynsiäkin. Esteettiset hoidot ovat nykyään todella yleisiä, mutta niistä ollaan vieläkin hyvin hiljaa. Kauneusleikkauksista sen sijaan puhutaan paljon avoimemmin, toki syynä tähän varmasti on myös lopputuloksen näkyvyys. Kasvojen pieniä toimenpiteitä ei välttämättä huomaa kukaan muu kuin niiden käyttäjä ja laittaja, mutta esimerkiksi rintojen implantit ovat paljon suurempi muutos, joka näkyy viimeistään rannalla bikineissä. Fakta on, että etenkin pienempiin toimenpiteisiin ja pistoshoitoihin turvautuu tänä päivänä todella moni. Suurin osa kuitenkin vaikenee, osa jopa valehtelee. ”Mitään en oo tehnyt!” Mitä mieltä te olette, pitääkö esteettisistä toimenpiteistä puhua? 

 

 

Aiemmin ajattelin aina, ettei tarvitse. Jokainen saa tehdä itselleen ja keholleen ihan mitä tahansa, eikä ole siitä velvollinen kertomaan yhtään kenellekään. Näin on, mutta toisaalta taas.. Millaisen kuvan se antaa nuorille tytöille, jotka vielä etsivät itseään ja tyyliään ja ovat hyvin epävarmoja ulkonäöstään ja samalla seuraavat ihaillen täydelliseltä näyttäviä somevaikuttajia? Tai hänelle, joka palailee pitkän hoitovapaan jälkeen työelämään ja lasten kanssa valvotut vuodet näkyvät kasvoilla jo ohuina juonteina ja tummina silmänalusina ja miettii, miksi toiset hänen ikäisensä äidit ovat säilyneet ilman rypyn ryppyä? Tämä saa minut ajattelemaan, että toimenpiteistä olisi kuitenkin hyvä puhua. Ne ovat sitä paitsi yleisempiä kuin arvaatkaan. En edelleenkään sano, että kukaan olisi velvollinen kertomaan kaikista ulkonäköönsä liittyvistä toimenpiteistä. Moni asia voi olla niin hienovarainen pieni muutos, että sitä ei huomaa kuin itse mutta tilanne ennen esimerkiksi pistoshoitoa on voinut olla henkilökohtaisesti hyvinkin häiritsevä vaikkei kukaan muu olisi huomannut sitä koskaan. Itsehän sitä on usein itsensä pahin arvostelija, mitä tulee ulkonäköön.

 

Minulla ei ole mitään pistoshoitoja vastaan ja olen itsekin niihin toisinaan turvautunut. Oma kantani kuitenkin on, että ilme on pidettävä luonnollisena ja omannäköisenä. Pistoshoidoilla voidaan parhaimmillaan korostaa omia hyviä puolia ja häivyttää samalla niitä joista ei pidä, mutta en ymmärrä heitä, jotka pistävät kasvonsa niin täyteen täyteaineita, että alkavat muistuttaa kaikki sitä samanlaista instagram-naamaa. Etenkin poskien ja nasolabiaalien liiallinen täyttö saa monet kauniit tytöt näyttämään turhaan samanlaisilta ja ikään kuin ”simpanssikasvoisilta”, tiedätte varmasti mistä puhun? Huulten liiallisesta täytöstä nyt puhumattakaan. Jaksan kuitenkin uskoa, että se nyt vain on ensi-innostusta ja seurausta pistoshoitojen tulemisesta pinnalle. Ja kun esteettiset hoidot trendi ovat tulleet jäädäkseen, varmasti täyteaineiden määrät ovat jatkossa hillitympiä ja lopputulokset luonnollisempia. Niin kuin kuuluisi ollakin. 25-vuotiaana kollageenin määrä ihossa alkaa vähentyä ja juonteet tulevat väistämättä esiin. Vasta sen jälkeen suosittelisin itse turvautumaan esimerkiksi täyteainehoitoihin tai botoxiin. Kasvot myös kaventuvat iän myötä huomattavasti. Ainakin itse jos vertaan kuvia ajalta kun olin 25 tähän kun olen 30-vuotias, ero on huomattava.

 

 

Elämäntavoilla on toki todella iso vaikutus ulkonäköön. Tupakointi, aurinko, alkoholi ja liian vähäiset yöunet vanhentavat kenet tahansa. Kuten stressikin. Mutta fakta on, ettei se tunnollisinkaan lenkkeilijä ja päivittäin vihersmoothiensa juova tyyppi ole suojassa ikääntymiseltä. On kovin typerää väittää, että se täydellisen rypytön iho on ihan vain juoksuharrastuksen ja salaatin ansiota. Ja itseasiassa kun urheilu pienentää rasvan määrää kehon lisäksi myös kasvoissa, toiset juonteet ja rypyt tulevat paremmin näkyviin kun rasvakerros ei ole enää niiden suojana vaikka kasvot eivät ”roikkuisikaan”. Eniten elämäntavat näkyvät ihon laadussa ja värissä ja siinä, että rypyt ovat lähinnä ilmeryppyjä, eivätkä esimerkiksi stressin aikaansaamia syvempiä juonteita. Vuosien huolet, surut ja murheet näkyvät kasvoissa vaikka muuten kaikki olisikin elämäntapojen osalta kunnossa. Itse huomaan omassa ihossani heti, jos takana on ollut pidempi stressijakso tai vaikka terveysongelmia. Elämäntapojen muutos auttaa kyllä ihonhoidossa ja nuorentaa huomattavasti. Mutta vielä enemmän sitä tekevät esteettiset hoidot.

 

Moni kauhistelee esimerkiksi nimenomaan botoxia, vaikka supersuosittu huulten täyttö muokkaa ulkonäköä paljon enemmän. Pistoshoidot eivät pysy kasvoilla ikuisesti, alueesta riippuen muutamasta kuukaudesta vuoteen-kahteen. Toki esimerkiksi toistuvasta huulten täytöstä voi syntyä arpikudosta, josta ei pääsekään eroon. En itse usko, että esimerkiksi nuorten pistoshoidot yleistyvät mitä enemmän niistä puhutaan, vaan pikemminkin nuorten itsetunto paranee kun he kuulevat, että se ihailtu somevaikuttaja ei olekaan syntynyt sen näköiseksi mitä Instagram antaa ymmärtää. Tajutteko pointin? On lohdullista tietää, että on muillakin otsa-, ja sibeliusryppyjä, isoja ihohuokosia tai vaikka maailman syvimmät naururypyt silmäkulmissa. Joku haluaa niistä eroon, joku ei, mutta on tärkeää olla rehellinen jos kysytään suoraan, oletko tehnyt jotain toimenpiteitä. Ei kai sitä tarvitse alkaa erittelemään, että mitä on minnekin pistetty ja miksi. Epärealistiset käsitykset luonnonkauneudesta sen sijaan pitäisi voida heittää romukoppaan.

 

 

Jos esimerkiksi pistoshoitoihin lähtee, kannattaa valita tarkkaan millaiselle paikalle kasvonsa antaa käsiteltäväksi. Laadukkaat aineet, hyvä koulutustausta ja luonnolliset lopputulokset ovat ehdottoman tärkeitä. Vaikka muutos ei kestä ikuisesti, muutama kuukausikin on pitkä aika, jos oma naama ei miellytä. Parhaimmillaan esteettiset hoidot piristävät ilmettä, silottavat ei-toivottuja juonteita ja tekevät ihosta tasaisemman. Luonnollinen lopputulos ei välttämättä synny botoxilla ja täyteaineilla, vaan on olemassa kevyempiäkin vaihtoehtoja. Mesolangat voivat korvata botoxin, mikroneulaushoidot tai esimerkiksi Jenkeistä Suomeen rantautunut supersuosittu Aquagold-hoito voivat tehdä koko kasvojen ilmeestä niin raikkaan, ettei kovempiin keinoihin, kuten täyteaineisiin tai botoxiin tarvitsekaan vielä ryhtyä. Onneksi usein kuitenkin riittävät vain terveelliset elämäntavat, riittävät yöunet ja stressin minimointi. Mitä ajatuksia tämä herättää ja oletteko itse kokeilleet pistoshoitoja tai muita kasvojen esteettisiä toimenpiteitä?

 

 

PS. Oli pakko laittaa aurinkolomaa fiilistellessä vähän valoisampia kuvia, voi kuinka sitä kaipaakin jo lämpöön vaikka vastahan se kesä oli..

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian