Ei, ne eivät ole aamuun asti jatkuvat juhlat jahdilla. Eivät samppanjalasit tyttöjen kanssa uudessa mekossa, ihon hehkuessa kullanvärisenä kilpaa auringonsäteiden kanssa. Eivät päiväunet porealtaan vierellä, just silloin kun huvittaa. Kun kelloon ei tarvitse katsoa, eikä tarvitse huolehtia kuin itsestään – siinäkin kohtalainen suoritus riittää. Ei.

Meillä oli ikimuistoinen loma Monacossa. Tiedän, että se on loma johon kaikilla ei tule olemaan mahdollisuutta. Olen omasta mahdollisuudestani kovin kiitollinen. Kuitenkin niitä maailman parhaimpia juttuja on jossain aivan muualla.

Kun mun pieni poika ei suostu nukahtamaan muutoin kuin äidin silittäessä päätä. Hymyilee unissaan, ja kun olen jo ovella lähdössä nukkumaan, nousee hän istumaan ja hihitellen pyytää takaisin ”äiti. Minä. Hähähä.” Ja kun tukka pystyssä meikittömine kasvoineen tuskailee omaa rähjäistä ulkonäköään ja joku tykkää susta just sellaisena ja sanoo sen vielä ääneen.

Maailman parhaimpia juttuja.


ääkmiten ihanaa! Kirjoitin vasta siitä, kuinka meille minulle ei tule toista lasta. Vietin koko päivän Emman luona Tampereella ja tämä nuoriherra varasti sydämeni. Kuinka persoonallinen ja hurmaava vauva hän onkaan. Jos olisin yhtään eri mieltä tuosta lapsiasiasta, vauvakuume olisi iskenyt viimeistään kuvanottohetkellä kun pieni tuhisija nukahti syliini. Olen pitänyt sylissäni lukemattomia vastasyntyneitä, mutta näin läheisen ystävän lasta en ikinä. Nauroin ääneen kun Stockalla työnnettiin yhdessä rattaita. En olisi vielä jonkin aikaa sitten meistä uskonut. Että äitejä.

Vastasyntyneissä on jotain ihmeellistä taikaa. He ovat kovin kiehtovia, myös anatomian ja fysiologian kannalta. On huimaa ajatella, kuinka paljon fyysisiä muutoksia heti syntymän jälkeen ihmiskehossa tapahtuu. Ja miten mistään niin mikroskooppisen pienestä kasvaa niin lyhyessä ajassa jotain tuollaista. Noin suloista.

Ja miten mistään noin suloisesta voi kasvaa tuollainen seinään piirtävä pikku riiviö?

// One of my best friends just made this little miracle. Love. ♥

Seuraathan? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Lilyssä ja uusimman Trendin sivuilla on kirjoitettu viime viikon sisällä paljon vanhemmuudesta. Erityisesti äitiydestä ja erilaisista tavoista olla äiti. Sivulauseita -blogin Helmi ja toimituksen ihana Anna kirjoittivat omat kannanottonsa äitiyteen liittyvistä asioista ja ajattelin tässä sitten itsekin sohaista kepilläni siihen samaan muurahaispesään. Monet tapani äitinä ovat toisinaan nostattaneet kulmakarvoja. Mietin hetken, viitsinkö edes kirjoittaa niistä, mutta tulin siihen tulokseen, että parhaimmillaan nämä voivat jopa kannustaa jotakuta. Ei meidän kaikkien tarvitse olla samanlaisia.

äitiys, yksi maailman luonnollisimmista, kauneimmista ja arvokkaimmista asioista jakaa vahvasti mielipiteitä ja me äidit, ja mahdolliseksi äideiksi aikovat, olemme kaikki erilaisia. Se on rikkaus, joka meidän tulisi myös muistaa kaiken sen mammasodan keskellä, jota pahimmillaan aiheesta käydään. Jokainen joka lastaan rakastaa, on varmasti hyvä äiti. Voimme vain oppia toisiltamme erilaisia toimintatapoja ja näkökulmia äitiyteen. Taustaa äidiksi kasvamisestani voit lukea ajatuksia herättäneestä Vahingossa äidiksi -postauksestani. Tieni äidiksi ei ollut helppo. Kuitenkin olin koko raskausajan kovin luottavaisin mielin, että kaikki tulisi menemään hyvin. Ja menikin. Raskausaikana minulla oli kovin selvä visio siitä, millainen äiti haluan olla. Siinä visiossani olen hyvin pitkälti pysynytkin. Mitä se sitten on ollut?

Sain valita synnytystapani. Valitsin sektion. Vaikkei siinäkään kaikki mennyt ihan oppikirjan mukaan, olen edelleen sitä mieltä, että valintani oli täysin oikea. Mikään miellyttävä kokemus sekään ei ollut, mutta minulle paras mahdollinen. Jos olisin joskus samassa tilanteessa, valitsisin varmasti samoin. Suunniteltuun sektioon liittyy riskejä, mutta tiedostin ne ja tiedostan erittäin hyvin myös alatiesynnytyksen riskit ja komplikaatiot. Lopulta kaikella oli tarkoituksensa ja suunniteltu sektioni saattoi pelastaa lapseni hengen.

En saanut raskauskiloja, välttelin niitä ihan tietoisesti. Kyllä välillä teki hemmetisti mieli syödä ihan mitä vaan, mutta itsekuri. Iso kiitos siitä johonkin tuonne pääni sisälle. En tietenkään laihduttanut, löysin vain terveellisen ruokavalion raskausaikana. Ajattelin lapseni parasta, mutta myös itseäni. Halusin olla itseni näköinen ja kokoinen myös lapseni synnyttyä. Ajatukseni vartaloani kohtaan eivät muuttuneet yhtään, oma pieni poikani on minulle maailman tärkein asia, mutta tarkoittaako se sitä, että minun tulisi unohtaa oma ulkonäköni? Ei. Haluan korostaa, että kaikissa raskauksissa tämä ei ole mitenkään mahdollista, normaalissa raskaudessa kyllä, jos estettä liikunnalle ja terveelliselle ruokavaliolle ei ole. Jokaiselle on myös se oma ihannepaino, minulle ei ole mitään väliä painaako sitä 50 vai 150 kiloa, kunhan itse viihtyy itsensä kanssa. Viisi raskauskiloani jäivät Naistenklinikalle ja sen jälkeen niitä lähti vielä kahdeksan ylimääräistä ristiäisiin mennessä. Viihdyin jälleen itseni kanssa.

Kilot eivät lähteneet imetyksellä. Ajattelin ensin imettää lastani ja tiedän varsin hyvin rintamaidon terveysvaikutukset ja muut hyvät puolet. Ensimmäisenä yönä kun sain poikani luokseni, itkin, sillä inhosin koko hommaa. Ajattelin ehkä pienen hetken, että olen huono äiti, mutta siihen yöhön se jäi. Lapsi söi tyytyväisenä pullosta niin kauan, kunnes alkoi itse juoda nätisti lasista. Ihokontaktia meiltä ei missään nimessä puuttunut ja sai se lapsi ensimmäiset rintamaitonsa. Ne ihan ensimmäiset ovatkin ne tärkeimmät. Jatkoin pari viikkoa silloin tällöin imetystäkin, maito tosin luonnollisesti loppui todella nopeasti.

Niistä ristiäisistä vielä. Vietimme ristiäispäivänä mieheni kanssa vuosipäivää. Ensimmäistä.

Poikamme oli viikon ikäinen, kun lähdin ensimmäisen kerran pitämään yhtä seminaaria koululle. Sektiohaavan tikit vielä kiristelivät ja opettaja tivasi syytä edelliskerran poissaoloon. ”- No olin synnyttämässä. – Okei.” Kahden viikon iässä lähdimme mieheni kanssa pitkän kaavan illalliselle ja lapsi jäi tätinsä kanssa meille kotiin. Neljän viikon ikäisenä mummi hoiti häntä yön yli kotona, äiti sai rehellisesti vetää kännit. Ikävöin, mutta irtiotto teki todella hyvää. Kaipasin viinilasiani, sain sen. Elämän tärkeysjärjestyksessäni se tulee kuitenkin hyvin, hyvin häntäpäässä. Kohta kaksivuotias poikani rakastaa silminnähden viettää aikaa isänsä, tätinsä ja mumminsa kanssa. Olisiko näin, jos olisin yksin hoitanut häntä alusta asti enkä luovuttanut hoitovastuuta muille? En usko.

Nukutin lapseni alusta asti omaan sänkyynsä. Hän on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen ja nukkunut vieressäni elämänsä aikana puolikkaan yön. Sekin nuhaisena Balilla. Miten joku voi edes väittää lapseni kärsivän yksin nukkumisesta, kun hän on aivan alusta asti tottunut siihen? Varasin myös lapseni ensimmäisen ulkomaanmatkan jo reilusti ennen hänen syntymäänsä, nyt lentoja on takana varmaan parikymmentä ja kaveri on hyvin tottunut matkustaja. Koirat ovat nukkuneet alusta asti lapsen vieressä, vieneet tutin suusta ja palauttaneet sen suoraan takaisin. Näitähän riittää..

En koskaan sano, että tapani toimia olisi oikea. Meille se on ollut oikea. Kannustan jokaista perhettä toimimaan juuri niin kuin he haluavat, yhtä oikeanlaista vanhemmuutta ei ole olemassakaan. On ihanaa kuulla äideiltä heidän toimintatavoistaan, mutta niitä ei pitäisi missään nimessä tuputtaa ja pitää ainoina oikeina. Moni pitää tapaani olla äiti jotenkin itsekkäänä ja vääränä. Olenkin sanonut, että häntä, joka pitää minua huonona äitinä, pidän suoraan huonona ihmisenä. Huono äiti ei rakasta, eikä välitä lapsestaan. Olen kaikkea muuta.

Lapseni nukkui ensimmäisen kokonaisen yönsä 01-07 noin viikon ikäisenä. Hän on ollut terve, hyvinvoiva ja äärimmäisen iloinen pieni poika koko tähänastisen elämänsä. Sain valtavasti energiaa siitä, että sain nukkua ja liikkua sekä silloin tällöin pääsin irtautumaan vauva-arjesta ystävieni kanssa. Jaksoin olla huomattavasti parempi äiti. Vaikka viikottainen oma aikani oli pois fyysisesti lapseni kanssa läsnäolosta, henkisesti olin paljon enemmän läsnä joka hetki. Minun ja lapseni välistä suhdetta ei voi kuvata millään sanoilla, niin tärkeä ja ainutlaatuinen se on. Arkipäivien parhaimmat hetket ovat yhteiset aamut ja päiväkodista hakeminen, kun pieni rakas juoksee ovelle halaamaan ja huutaa riemuissaan ”äiti!”.

Oikeasti se huutaa ”Täti!”, mutta vastahan se oppi puhumaan.

FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian