29 marraskuun 2020 Saa harmittaa

Keväällä otin uutiset peruuntuneista matkoista, suljetusta salista ja hiihtokeskuksista sekä Uudenmaan eristyksestä vastaan ihan ymmärtäväisenä. Tilanne oli mitä oli, kukaan ei voinut sille mitään. Kesällä pettymyksiä aiheuttivat monet henkilökohtaiset asiat sekä remontin jatkuva viivästyminen. Syksyllä odottivat kahdet lennot lämpöön. Nekin peruttiin. Alkoi tulla se kyynisille pessimisteille tuttu olo. Kun vähänkin jostain iloitsee ja innostuu, putoaa kohta korkealta ja kovaa.

Siedän pettymyksiä paljon huonommin kuin yleensä. Enkä ole sen kanssa yksin. Vaikea vuosi on verottanut monen voimavaroja. Ja kun kohtaa isoja pettymyksiä, kuten vaikka niiden omien pienten ja suurten haaveiden särkymistä, tuntuu että voimat ovat todella vähissä. Pahinta on innostuminen, otetaan nyt ihan pienenä esimerkkinä vaikka nämä perutut joulumarkkinat. Niistä iloitsi tänä vuonna kahta kauheammin, kun ei ole oikein mitään muutakaan tunnelmanluojaa tässä joulun alla. Markkinat peruttiin ja pettymys oli monelle suuri. Siis vaikka ne ovat vain joulumarkkinat, se tuntuu helposti samalta kuin ne menetetty unelmien asunto.

Enää ei uskalleta innostua. Ei uskalleta suunnitella lomia, sillä luultavasti sinne ei pääse kuitenkaan. Tuntuu helpommalta ajatella, että ensi kesäkin menee ihan yhtä lailla päin helvettiä kuin koko vuosi, sen sijaan että haaveilisi unelmien hellepäivistä itselle mieluisassa ympäristössä.

Marraskuun pimeys, perutut liikuntaharrastukset, epävarma joulu, tavanomaista lämpimämpi talven sää (vihaan jo tuota termiä) ja suuri epävarmuus kaikesta aiheuttavat nyt huolta. Ne väsyttävät. Kiukuttavat ja saavat turhautumaan. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi menettää vielä tämän kaiken lisäksi työnsä saati olla aivan yksin. Elämässä on samalla paljon muutakin huolta kuin virus, joka kaiken lisäksi näyttäytyy toisille vain pienenä flunssana ja toisilta se vie hengen.

Stressaa, ärsyttää, ahdistaa. Aika inhimillistä juuri nyt. Vaikka olenkin perusluonteeltani optimisti ja uskon aina hyvään (niinkin paljon että muistan maaliskuun puolivälissä laskeutuessani Helsinki-Vantaalle ajatelleeni, että kyllähän pääsiäisenä pääsee jo Alpeille heh heh..) mutta nyt jos koskaan sitä on koeteltu. On ärsyttänyt se, että ärsyttää. Ahdistanut, että ahdistaa. Kun annoin itselleni luvan näihin ajatuksiin enkä harmitellut enää että tämäkin päivä meni pieleen kun kaikki vaan vitutti, sain jostain ihmeellisesti toivoa.

Sen avulla saan välillä sinnikkyyteni takaisin. Mietin että tästä vasta saan motivaatiota. Että minähän hitto vie teen vielä haaveistani totta ja elämästäni sellaista kuin haluan sen olevan. Että vielä koittaa se päivä, jolloin kaikki on taas ihanaa ja kepeää ja huolettomia päiviä on enemmän kuin niitä ei-niin-huolettomia. Sain toivon takaisin kun suostuin epätoivolle, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Jos olisin väkisin yrittänyt pitää kiinni tunnelmallisesta joulunalusajasta täynnä pelkkää onnea ja kanelintuoksua, olisin jatkuvasti pettynyt ja täynnä liiallisia odotuksia. Silloin se putoaminen juuri tuntuukin pahalta.

Nyt saa harmittaa. Saa ärsyttää ja saa ajatella, että tämä on paskin vuosi ja paskin joulu ikinä. Saa olla yksinäinen, pettynyt, vihainenkin. Suurinta positiivisuutta on hyväksyä negatiivisuus. Siitä ei pääse kukaan, se on aina elämää. Ajatuksistasi iso osa on negatiivisia silloinkin, kun elät elämäsi onnellisimpia päiviä. Jos jotain hyvää pandemian ajasta voi löytää, on tämä hyvää aikaa itsensä kehittämiselle. Pakko pysähtyä ja ajatella. Tunteita ei voi kätkeä arjen kiireisiin, vaan ne on kohdattava silmästä silmään. Toivo paremmasta tuntuu olevan kokoajan kauempana, mutta jossain se kuitenkin on. Maaret Kallio kirjoitti kauniisti toivosta kertovassa kirjassaan, niin kauan kuin on elämää, on aina toivoa.

Toivon sinulle voimia ja valtavasti toivoa päästä tämän ajan yli. Pandemia on pakottanut tarkastelemaan omia ajatuksiaan ja kohtaamaan itsensä. Se tuntuu aluksi jopa pahalta, mutta tämä aika kannattaa nähdä juuri sellaisena itsensä kehittämisen aikana. Myöntää omat virheensä ja erheensä, hyväksyä omat kurjat ja synkät ajatukset. Mutta samalla myös avata silmät sille, miten paljon potentiaalia juuri Sinussa on. Mihin kaikkeen pystytkään, kun tunnet ja hyväksyt itsesi, tiedät vahvuutesi sekä ne heikkoutesi.

Kun seuraavaksi ajattelet, että musta ei tule mitään enkä onnistu missään enkä koskaan saa enää mitään ihanaa elämääni, hyväksy että sillä hetkellä tunnet ja ajattelet niin. Saa harmittaa. Keskity sitten edes hetken ajan siihen kaikkeen hyvään, mitä elämässä on. Jokaisessa päivässä on jotain. Ole kiitollinen siitä ja mieti, miltä tuo kiitollisuuden tunne tuntuu kehossa. Voit sen jälkeen jatkaa harmittelua huonosta päivästä, ei tarvitse väkisin olla positiivinen. Koita ottaa tämä tavaksi. Miettiä edes kerran päivässä niitä pienen pieniäkin hyviä asioita. Hyväksyminen ja kiitollisuus tuovat lopulta elämääsi paljon hyvää, ja paljon toivoa.

Iloa  ja valoa tähän sunnuntaihin, vaikka ainakin Helsingissä tuntuukin ettei aurinko nouse ollenkaan. Voi hyvin ♥

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

Sisustustilini löydät sieltä @ourhometour