Tähän aikaan vuodesta muistan yhden syksyn vuosien takaa. Lukio oli juuri alkanut. Elämässäni tapahtui silloin valtavasti. Peruskoulun vaihtaminen lukioon oli todellakin pienintä. Ja jälkeenpäin ajateltuna, mikä hulluinta, kukaan ei tiennyt. Osa ystävistäni ei vieläkään.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissa, kuinka minulla oli kaksi perhettä. Vaikka kyse on loppujenlopuksi paljon pidemmästä aikavälistä, tuo syksy oli eräänlainen käännekohta. Siltä ajalta ovat ne kaikkein kipeimmät muistot. Ne muistot, jotka suljen mielestäni edelleen. Ne, jotka tulevat mieleeni vain, kun tähän aikaan vuodesta ajattelen niitä pahimpia iltoja yksin hereillä istuessani yömyöhään. Ne muistikuvat, joita kenenkään silmät eivät ole koskaan nähneet, paitsi minun ja toisen perheeni. Vuosien ajan ihmettelin, kuinka vahva mieleni onkaan. Kuinka se on voinut selvitä yllättävän kivuttomasti niin ikävistä asioista. Olin kuitenkin pitkään katkera. Niin surullista kuin se onkin myöntää, olen edelleen.

Siinä olin oikeassa, että mieli, se oli vahva. Se oli niin vahva, että se vahvasti sulki syvimmälle sisimpäänsä kaiken sen pelon, tuskan, vihan, surun ja ikävän. Ajankohta oli mitä otollisin. Uusi alku, uusia ihmisiä, aikuiseksi kasvamista. Asioita, joilla oli helppo peittää kaikki paha alleen. Kuvittelin yli 20 vuotta, että käsittelen asioita todella hyvin. Puhun paljon, kirjoitankin. Jaan asioita elämästäni julkisen lifestyleblogin muodossa päivittäin. Mutta ne kipeimmät muistot. Ne ovat edelleen vaikeita avata. En pysty siihen edes omassa päässäni.

Aivan toisen asian kautta, mutta kuitenkin, olen vähitellen oppinut ihan oikeasti puhumaan asioista. Niistä ikävistäkin. Vuosien myötä tullut katkeruus ja suru eivät ehkä lähde minusta koskaan kokonaan. Se muuttuu. Sitä alkaa ymmärtää ja syitä haluaa etsiä. Niitä syitä, jotka tänäkin päivänä vaikuttavat käyttäytymiseeni ja tapaani suhtautua omaan perheeseeni. Jos jotain tällä kirjoituksellani haluan omien ajatusteni purkamisen lisäksi sanoa on se, että puhukaa. Juuri sillä hetkellä kun se on vaikeinta. On niin paljon helpompi sulkeutua ja sulkea suru sisälle. Tiedän. Mutta tiedän myös, että minun olisi pitänyt puhua silloin. Sen sijaan, että olisin todennut olevani ihan ok, minun olisi pitänyt sanoa etten ole. Että on pahempi kuin koskaan.

Koska en ollut todellakaan ok. Pelkäsin aivan valtavasti menettäväni perheeni. Olin niin vihainen asioille, jotka lopulta veivät heidät minulta. Niin voimaton, ettei sitä tuskaa voi edes kuvailla ehkä koskaan. Niin surullinen, että se oli suorastaan epäuskoista. Ehkä se olikin se pahin. En uskonut itsekään niin ikävien tunteiden olemassaoloon, joten suljin ne pois pienestä maailmastani. Piilotin niin hyvin, etten itsekään löytänyt niitä.

Mutta sitten on ikävä. Se on edelleen niin iso, että se repii ne kipeimmätkin muistot sieltä jostain. Koska he olivat niin rakkaita, ikävä saa valtavat mittasuhteet. Ajan kuluessa näitä asioita on aina vain helpompi käsitellä. Ehkä suljen ne taas mielestäni hetkeksi. Vuodeksi? Kunnes seuraavat loppukesän illat tuovat ne taas mieleen. En tiedä. Vuosi vuodelta olo helpottuu. Kun oppii purkamaan sitä. Oppikaa tekin.

Teille sekava teksti oli itselleni yksi tärkeimmistä. Tuli vain sellainen olo, että pitää kirjoittaa. Ensimmäistä kertaa ei lainkaan kuvia. Muistikuvia senkin edestä.

Osa niistä jo kultaisia ❤️


Eilen oli upea päivä. Niin lämmin ja aurinkoinen, intiaanikesän fiilis. Jotain puuttui kuitenkin. Se kesä. Olisi hyvin pystynyt olla bikineissä. Ei ollut yhtään fiilistä. Käytän edelleen sandaaleja, hameita ilman sukkiksia ja lenkillä voi käydä shortseissa. Oikeasti lenkillä ei voi käydä ollenkaan koska sairastan näköjään joka hemmetin viikko, mutta teoriassa.. Voisi käydä. Taisin luovuttaa sen kesän suhteen. Tänään on taas kylmä ja harmaa päivä. Sitä tuntee tietynlaista haikeutta. Oli hieno kesä, mutta olisi pitänyt tehdä vain niin paljon enemmän juttuja. Pitikin, mutta kesä jäi tänä vuonna ihan kesken. Odotin sitä helteistä elokuuta, loppukesän trooppisen lämpimiä öitä. Niitä ei tullut. Jälleen kerran voin todeta, että älä odota. äläkä oleta. Nauti niistä illoista silloin, kun niitä on. Joskus ne loppuvat kokonaan.

Helsinki alkaa muuttua syksyiseksi. Katukuvassa näkyivät jo ensimmäiset ylipolvensaappaat. Syksyn hankintoja on pakko miettiä jo nyt. Yök, talvitakki. Yök, nilkkurit. Vielä enemmän yök joku lumipesunkestävä talviulkoilupuku. Kumisaappaat ja sadetakki plääh. En ole oikein koskaan pitänyt syksystä. Tänä vuonna ajattelin opetella. Kynttilät, viltit ja toisen kainalossa makaaminen ihan tavallisena arki-iltana on vähintään yhtä houkutteleva ajatus nyt kuin ne kesän trooppisen lämpimät yöt. Ehkä tätä kesää oli sittenkin tarpeeksi?

Ajattelen silti monista asioista ”Sitten ensi kesänä..”. Sitten ensi kesään mennessä lupaan itselleni unohtaa tuollaisen ajattelutavan. Toimia heti siinä hetkessä. Sitä ennen ajattelin ostaa kahdet ylipolvensaappaat, villakangastakin, uuden duunilaukun, lämpimän supermuhkean huivin, sen lumipesunkestävän talviulkoilupuvun ja kashmirpipon. Syksy, mun lompakkokaan ei tykkää susta.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Poikani syntymästä tulee tällä viikolla kuluneeksi kaksi vuotta. Tähän aikaan vuodesta muistot palaavat niin elävästi mieleen ajasta ja elämästä silloin, kun odotin vain sitä pientä miestä maailmaan. Monet ovat kysyneet raskausajastani niin blogin puolella kuin normaalielämässäkin, joten ajattelin koota postaukseen kuukausittain oman raskausaikani. Nyt kun varsinkin loppuraskauden aika on taas niin kirkkaasti muistissani.

Tammikuussa 2014.. Sain tietää olevani raskaana. Raskauteni oli täysi yllätys, ja olin aivan shokissa. Tästä aiheesta voit lukea tarkemmin tästä postauksesta. Tammikuussa päätin pitää lapseni. Koko kuukausi meni aivan sumussa. Ja oksentaen. Mikään pahoinvointi tai vatsatauti ei ole ollut niin inhottavaa kuin raskauspahoinvointi. En myöskään koskaan ole ollut niin väsynyt. Stressi, shokki, raskausväsymys. Elämäni raskain kuukausi.

Helmikuussa.. Olin edelleen aivan kauhuissani. Minusta tulisi äiti. Kävin läpi ison kriisin itseni kanssa. Luulin, että minusta tulee se sängyssä silmäpusseineen ja likaisine hiuksineen makaava kotiäiti, joka ei saa nukuttua varttiakaan. Kaikki lapsiin liittyvä suorastaan ällötti vielä silloin. Oksensin edelleen, lähes jatkuvasti. Töissä, koulussa, kotona. Ajatus huutavasta koliikkivauvasta ja imetyksestä sai viimeistään oksentamaan. Oli aika lupaava fiilis tuosta tulevasta vanhemmuudesta. Kävin ensimmäisessä ultrassa ja neuvolassa. En ollut yhtään sinut äidiksi tulemisen kanssa.

Maaliskuussa. Aloin ehkä pikkuhiljaa ymmärtämään, että saan ihan oikeasti lapsen. En pelännyt missään vaiheessa keskenmenoa, minulla oli ihmeen luottavainen olo sen suhteen, että kaikki menee hyvin. Vannoin, etten synnytä koskaan ja ilmaisin neuvolakäynnillä haluavani aivan ehdottomasti sektion. Oli kokoajan fiilis, että me saadaan poika. Minulle iski aivan järjetön hoivavietti ja toteutin vihdoin haaveeni toisesta koirasta. Maaliskuun puolivälissä kävimme katsomassa Fridaa ja odotin vain, että saan koiranpennun kotiin. Voin pahoin, raskausvatsasta ei ollut tietoakaan, mutta turvotus oli aivan hirveä. Lensin yksin Leville ja lentopelkoisena kaksi tuntia kestäneen myrskyisän lennon aikana mielessäni puhuin ensimmäistä kertaa lapselleni, ”ei hätää, me selvitään kyllä”. Muutin myös lapseni isän luokse, ei nyt ehkä ihan se perinteinen järjestys mutta mitäs sillä nyt on väliä..

Huhtikuussa sain tietää, että se on poika. Jes! Rakenneultrassa oli kaikki hyvin, vilkas kaveri jo tuolloin. Kerroin läheisimmille ystävilleni ja perheelleni raskaudesta, joka ei näkynyt oikeastaan ollenkaan. Siivosin uutta kotia ihan hulluna. Huhtikuu oli ainut kuukausi, kun voin ihan erinomaisesti eikä ollut ollenkaan paha olo. Aloin pikkuhiljaa tottua ajatukseen, että meistä tulee perhe. äiti ja sukulaiset olivat ihanan innoissaan vaikka ensin olin pelännyt aivan järjettömästi mitä he ajattelevat.

Toukokuussa reissattiin Monacossa, vatsa alkoi vähän näkyä, mutta sen sai hyvin vielä peitettyä. Toukokuun lopussa kerroin työpaikallani raskaudestani, sillä äitiysloman alkuun oli kaksi kuukautta ja ilmoitus poisjäännistä piti tehdä viimeistään silloin. Sain hieman hämmästyneitä katseita. Pahoinvointi hiipi pikkuhiljaa takaisin. Vietin paljon aikaa koirien kanssa, hoivavietti oli ihan uskomaton ja se kohdistui nimenomaan Lilaan ja Fridaan.

Kesäkuussa kerroin raskaudestani ihan julkisesti Facebookissa. Kaksi kuukautta laskettuun aikaan ja vatsa muistutti lähinnä pastaturvotusta. Lähdettiin Espanjaan ystävien kanssa, vitutti aivan suunnattomasti olla koko reissu täysin selvinpäin tuollaisessa viinin luvatussa maassa. Aurinkoa ei voinut enää oikein ottaa vatsallaan. Pahoinvointi alkoi taas uudestaan, sekä älytön väsymys. Olin varmaan suunnattoman kiukkuinen, äkkipikainen ja hankala. Ostin ensimmäiset vauvanvaatteet ja tavarat loppukuusta. Aloitettiin kotona remontti. Maailman huonoin ajatus, mutta loistava lopputulos. Kuulemma parin viikon sisään olisi valmista.

Heinäkuussa en voinut käydä selkäkipujen ja pahoinvoinnin takia enää töissä, joten vietin päiväni kotona. Superhelteet alkoivat ja viihdyin lähinnä aurinkotuolissa. Sisällä oli täysi kaaos, remontin takia. Usko meinasi loppua moneen kertaan. Itkin niin tulevan lapseni isälle kuin remonttia tekevälle rakkaalle ystävällekin ihan joka päivä, kuinka paha olo oli. Saati kuinka vihaan remontteja. Nukuin koko heinäkuun keittiössä. Ei tullut hankittua lastentavaraa kun omatkin vaatteet olivat Ikean kasseissa ympäri pölyistä asuntoa. Heinäkuun lopussa sain raskausmyrkytysoireita, kun pyörryin kahteen kertaan kotona ja toisesta silmästäni lähti näkö noin tunniksi. Kaikki oli kuitenkin ihan ok lääkärintarkastuksessa.

Elokuussa tapahtui eniten. Elokuun ensimmäisenä koirani Lila sairastui vakavasti. Vietettiin äidin kanssa yö Viikin eläinsairaalassa ja ajattelin ensimmäistä kertaa, että kun huoli koiran kanssa tuntuu näin pahalta, mitä se on lapsen kanssa. Remontti alkoi pikkuhiljaa valmistua. Ostin aivan kaiken vauvalle hankittavan ja sisustin hänen huoneensa valmiiksi. Sain päätöksen sektiosta ja aloin odottaa 26. päivää kuin kuuta nousevaa. Hoidin sydänvikaista Lilaa kotona ja toivoin ihmettä joka hetki. Päätin hankkia kolmannen koiran ja kävin katsomassa Caraa. Sovittiin, että Cara tulee meille heti, kun Micael on syntynyt ja pääsemme sairaalasta. 25. elokuuta kävin viimeisessä neuvolassa. Sieltä kotiin kävellessä Naistenklinikan lääkäri soitti ja kertoi, että sektioni siirretäänkin seuraavalle päivälle. Kiukuttelin puhelimessa kuin pikkulapsi ja itkin varmaan koko matkan kotiin saakka. Sen jälkeen vain nauratti. 27.8. pistin aamulla tukisukat jalkaan, suukottelin koirat ja lähdin kauhunsekaisin tuntein Naistenklinikalle. Pahinta oli syömättömyys. Ja se epiduraali. Ja spinaali. Pistettiin neljään kertaan kun meni vähän pieleen. Tälläiset jutut sitä muistaa varmaan aina. Ja sen sinisen vauvan joka ei alkanutkaan ihan kunnolla hengittää. Huh, onko siitä jo kaksi vuotta? Vuorokauden ikäisen vauvan sain syliin vastasyntyneiden valvontaosastolla, eikä musta ollut enää yhtään outoa olla äiti. 29. päivä pääsin kotiin, 31. päivä reippailin vaunujen kanssa Kaivopuiston kääpiökoiranäyttelyyn ja niin meillä oli kolme koiraa. Ja vauva.

Remontti valmistui syyskuun lopussa. Päivää ennen ristiäisiä.

PS. Silloin, kun olin raskaana en omistanut edes järkkäriä. Raskauskuvat on kauhean helppo feikata.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian