Aamuisin avaan ensimmäisenä terassin oven. Olen tällä viikolla ehtinyt nauttia yksin aamiaisiakin ulkona istuskellessa. Päivän parhaimpia hetkiä, joita kaipaan aina syksyn tullen. Rakastan asua kaupungissa, en aivan ydinkeskustassa mutta kävelymatkan päässä sieltä. Rivitalo-, ja omakotitaloasumisessa on varmasti puolensa, mutta ne eivät ole minua varten. Olen asunut varmaankin kaikissa mahdollisissa talomuodoissa, mutta mä olen vaan kaupunkilainen. Oma piha on kuitenkin jotain niin ihanaa, etten tiedä miten sitä kuvailisin..

Ensin vähän kyseenalaistin ensimmäisessä kerroksessa asumisen, mutta saatuamme pihan ja terassin valmiiksi, olen täysin eri mieltä. Meillä on noin 100 neliötä omaa pihaa/terassia, josta osa on lasitettua aluetta. Siinä meillä on sohvat ja matot ympäri vuoden. Infrapunalamppu lämmittää viileinä aikoina ja lasiovet pitävät lumen ja vesisateen poissa. Terassin kautta voi kulkea myös pois asunnosta, joten etuovea ei aina tarvitse käyttää kun takapihan portista pääsee ulos. Päiväsaikaan on nautinnollista istuskella kansituoleissa auringossa. Fatboyn riippukeinu on myös niin mukava, että siinä on nukuttu vahingossa monet päiväunet.

Terassin lattia ja koko pation osuus vaihdettiin puusta komposiittilaudoitukseen kaksi vuotta sitten. Se on ollut todella fiksu, helppo ja käytännöllinen valinta. Terassi on siis siltä osin täysin huoltovapaa, sitä täytyy ainoastaan tarvittaessa pestä. Ei haalistu, ei kulu, ei irtoa nauloja, ei tarvitse öljytä, maalata, lakata tai yhtään mitään. Täydellistä. Pihaa ympäröivän muurin reunoja koristavat valkoiset kivet, jotka on upotettu hieman laudoitusta alemmas. Yhdellä reunalla on pitkä rivi pensaita, jotka tuovat kaivattua vihreyttä kaupunkipihalle. Nurmikkoakin meiltä löytyy ehkä noin kymmenen neliön verran, ja sen keskellä naapureilta saatu omenapuu. Joka tekee muuten nyt kolmatta kertaa aivan älyttömän sadon. Jos haluat omenoita, kipaise parin viikon päästä Eiranrantaan.. Pensaiden alla on savunharmaa kuorikate reunustamassa nurmikkoa. Se sopii hyvin mustaharmaan komposiitin kanssa yhteen ja korostaa kauniisti pihan vihreyttä valkoisten kivien kanssa.

Ehdottomasti eniten pidän pihassamme siellä sijaitsevasta Welliksen ulkoporealtaasta. Kahdeksan hengen altaan saaminen kerrostalopihaan oli aikamoisen työn takana. En tarkoita tällä altaan kantamista enkä nostamista, saati maan kaivamista ja terassin rakentamista sen ympärille, vaan taistelua taloyhtiön ja taloyhtiön hallituksen kanssa. Vuoden sitä kesti, kunnes saimme viime vuoden keväällä luvan altaan sijoittamiseen. Oli kyllä työn ja tuskan takana tämä projekti. Allas on kyllä ihana, kun sitä voi käyttää talvellakin. Kovillakin pakkasilla olemme menneet iltaisin tähtitaivaan alle höyryävään porekylpyyn. Micael rakastaa uimista ja voisi keikkua tuolla uimalelujensa kanssa varmasti tuntitolkulla.

Kesäiltoina syömme usein ulkona. On ihanaa kutsua ystäviä kylään grillin ja katetun pöydän ääreen, nauttimaan valoisista illoista ja öistä. Olohuoneesta saa tarvittaessa napattua lisää tuoleja ja lyhdyt ja kynttilät valaisevat hämärtyvää iltaa. Viime viikonlopun heräteostos, majakka, tuo myös aivan oman tunnelmansa ulos lämpimällä valollaan. Valaistus onkin ainut asia, joka on vielä vähän kesken. Muuriin on upotettu valaisimet, mutta suunnitelmissa on mahdollisesti pienet maassa sijaitsevat ledvalaisimet, jotka toisivat lisää tunnelmaa illan hämärtyessä. Kukkaistutukset eivät itseasiassa näy kuvissa, mutta portista sisään tullessa ovat vastassa simppelit valkoiset pelargoniat ja hopeaputoukset. Moni juttu hakee vielä paikkaansa, mutta pikkuhiljaa ne löytyvät. Pienikin piha on aina sellainen ikuisuusprojekti, koskaan ei ole valmista.

En voisi olla iloisempi tästä mahdollisuudesta omaan pihaan, jos täältä joskus muutan, jään kaipaamaan tätä varmasti ikuisesti. Onneksi kesää on vielä paljon jäljellä, toivottavasti saisimme vain sitä aurinkoakin tänne Helsinkiin..

Matot // Tine K, Pappelina Riippukeinu // Fatboy Ruokailutuolit // HAY Pöytä // Masku Kansituolit // Brafab Lyhdyt // Asko Piensisustustarvikkeet // Riviera Maison, Tine K, Cobello Muut tekstiilit // Ikea, Asko, Cobello

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Meillä oli eilen aivan ihana päivä. Lähdimme aamulla isoäitini luo Micaelin kanssa. Ollaan oltu pitkiä päiviä kahdestaan ja ajattelin että Micael nauttisi kyläilystä mummolassa. En osannut kuitenkaan arvata, miten paljon..

Isovanhemmat ovat suunnaton rikkaus. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että ikäisilläni niitä olisi. Olen niin onnekas, että olen saanut kasvaa rakastavassa perheessä ja rakastavien isovanhempien kanssa koko lapsuuteni. Sain tavata kaikki isovanhempani. Isoisäni siirtyivät nauttimaan ansaituista päivistä johonkin parempaan paikkaan ollessani nuori, mutta minulle jäi onneksi heistä paljon kultaisia muistoja. Molemmat isoäitini ovat onneksi edelleen täällä ja voivat kovin hyvin. Arvostan isovanhempiani ja heidän saavutuksiaan suuresti. Kunpa saisin pitää isoäidit täällä vielä pitkään. Mummo ja mamma ♥

Mummo asuu kaupungissa, mutta hänellä on ’kesäpaikka’ järven rannalla. Tila, jossa he ovat asuneet ennen itse lastensa kanssa. Rakentaneet, tehneet töitä. Eläneet tätä elämää, montakymmentä vuotta. Minun mummolani. Se on yksi idyllisimpiä pihapiirejä mitä tiedän. Paljon pieniä punaisia piharakennuksia, nurmikkoa silmänkantamattomiin, marjapensaita ja syreenejä. Ja ihana vanha ’museo’, joka on sisustettu esineillä, joista osa on jopa sota-ajoilta asti. Todellisia aarteita. Micael oli aivan innoissaan, valehtelematta kaikesta. Kirnuttiin voita, siliteltiin porontaljaa, syötiin viinimarjoja suoraan pensaasta. Työnneltiin yli 50 vuotta vanhoja lastenkärryjä ja katseltiin sammakoiden pitkiä loikkia nurmikolla. Välillä karattiin vanhan rantasaunan lauteille ihmettelemään, kuinka sauna voi olla niin suuri.

Olen saanut viettää monia ikimuistoisia hetkiä lapsuudessani näissä maisemissa. Ja olen äärettömän onnellinen, että lapseni sai tehdä nyt samoin. Uni tuli kotiin lähtiessä aika äkkiä, ja melkein kyyneleet silmissä katsoin unissaan hymyilevää lasta. Sitä elämän oikeaa rikkautta on saada kasvaa tälläisen rakkauden ympäröimänä. Perheeni ja lähisukuni on kovin pieni, mutta sitäkin tärkeämpi ja rakkaampi. Suurin voimavarani, mitä minulla on koskaan ollut ♥

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Noin puolitoista vuotta sitten talvella innostuin raskauden jälkeen liikunnasta pitkästä aikaa aivan uudella tavalla. Saatoin helposti tehdä reippaan puolitoistatuntisen vaunulenkin jonka jälkeen vaihdoin kevyemmät kamppeet ylle ja hilpaisin vielä juoksulenkin. Räntää saattoi sataa vaakasuoraan, mutta silloin juostiin vaikka purjehdustakissa. Aloin samaan aikaan syömään terveellisemmin kuin koskaan aiemmin. Superfoodit tulivat jäädäkseen, siirryin maidottomaan ja gluteenittomaan ruokavalioon. Olin hyvässä kunnossa ja hoikempi kuin vuosiin.

Ajattelin voivani todella hyvin. Perjantai-illat ja sunnuntaiaamutkin saattoivat helposti kulua salilla, kokeilin erilaisia treenejä ja hurahdin hiit-treenaamiseen. Pienen lapsen äidin unelma, nopea ja supertehokas treeni. Mitään kamppailua painon tai ulkonäön kanssa minulla ei ollut, ne ovat menneiden talvien lumia. Halusin vain voida hyvin, hoitaa omaa päätä ja selvittää kiireisen äidin ajatuksia treenillä. Plussana tietysti se rasvaton kroppa jota tavoiteltiin kuitenkin vain siinä sivussa.

Olin todella usein sairaana. Toki se johtui varmasti myös pienestä pojastani. Häneen kun tarttui pöpöt jos toisetkin kun vastustuskykyä ei vielä ollut. Olin toisinaan todella kiukkuinen, pistin sen vain hormonitoiminnan piikkiin. Ehkä se haki vielä omaa oikeaa toimintaansa. Iho ei voinut lainkaan hyvin. Olisihan sen pitänyt, söin kuitenkin todella hyvin ja sain kaikki mahdolliset vitamiinitkin päivittäin? Nukuin hyvin ja liikuin. Mä ihan oikeasti luulin voivani hyvin. Jossain alitajunnassa aloin tiedostaa vasta viime syksynä, etten ehkä eläkään juuri niin kuin minun pitäisi.

Hyvin alkanut treeniputki katkesi sairasteluun. Kolmen viikon flunssa kuumeineen ja antibiootteja vaativine jälkitauteineen pysäytti talvella pitkäksi aikaa. Alkoi päiväkotielämä ja olimme kipeinä harva se viikko. Treenaamiseen tuli väkisinkin taukoa. Kun en liiku, kiinnitän enemmän huomiota syömisiini. Kroppaa tuli kuunneltua ja löydettyä ne sille oikeasti sopivat jutut. Vehnä ei enää ollutkaan niin paha, leivässä kyllä, mutta pastaakin olen tehnyt monet kerrat ilman minkäänlaisia inhottavia oireita. Maitoa vältän edelleen, se ei vain sovi. Aloin muuttaa ruokavaliota kasvis-kalapainotteiseksi ja se on tuntunut nyt äärimmäisen hyvältä. Monet superfoodit jäivät pois, toisaalta monia tuli myös tilalle.

Muutuin paljon rennommaksi itseäni kohtaan. Saatoin hyvin juoda mehua, korkata bissen keskellä viikkoa, syödä jäätelöä. Asioita, joita en ollut ennen tehnyt ollenkaan vain siksi, koska ne olivat niitä ”turhia kaloreita” ja hyvinvointini pilaajia. Asenteeni muutenkin koko elämää kohtaan muuttui paljon. Vaikka olen aina ollut optimistinen, aloin voida todella hyvin ja sen myötä muutuin jotenkin paljon positiivisemmaksi. Halusin jakaa hyvää oloa myös muille. Syynä tähän on varmasti ihmiset ympärilläni. Olen saanut elämääni niin positiivisia ja mahtavia tyyppejä joiden kanssa saan viettää näitä päiviä. On mieletöntä inspiroitua rakkaimmistaan ja saada heiltä positiivista fiilistä ja sitä tervettä hyvinvointia.

Ei hyvinvointini ollutkaan kiinni överiterveellisestä ruoasta, seitsemänä päivänä liikkumisesta ja tietynlaisesta kurinalaisuudesta ja ehdottomuudesta. Ei se rasvaton kroppa tuo hyvinvointia. Se pikemminkin vei sitä. Kun katson vuosi sitten otettuja kuvia, en edes näytä hyvinvoivalta. On niin hullua, että silloin kuitenkin luulin voivani paremmin kuin koskaan.

Tällä hetkellä liikun terveellisesti. Joka päivä jotain. En treenaa millään lailla tavoitteellisesti, vain silloin kun siltä tuntuu. En juokse niin pitkiä tai niin nopeita lenkkejä kuin vuosi sitten, mutta nautin juoksemisesta ja ulkoilusta siinä samalla. Saatan hyvin pysähtyä kävelemäänkin matkan varrella, vaikka aiemmin se oli merkki silkasta luovuttamisesta. Ajattelin kyllä juoksun suhteen vähän tsempata, jos syksyllä jaksaisin puolimaratonin. En muuten koskaan halua osallistua puolimaratoniin, juoksen ennemmin sen 21 kilometriä vaikka joku sunnuntai-ilta itsekseni. On myös aika hassua, että vaikka tunnen luovuttaneeni säännöllisen tiukan treenaamisen kanssa, olen aivan täysin samankokoinen kuin vuosi sitten. Ja painan täsmälleen yhtä paljon. Se, ettei penkistä nouse läheskään samanverran kuin ennen on yhdentekevää silloin, kun sängystä nousee joka aamu paremmalla fiiliksellä kuin aikoihin. Toivottavasti saan täällä blogissakin jaettua sitä rentoa mieltä ja oloa, joka mulla tällä hetkellä on. Voikaa tekin hyvin.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian