Selaimessa oli auki viisi välilehteä. Sähköpostit odottivat vastaustaan ja päätin aloittaa yksi kerrallaan. Aloitin ensimmäisen, kunnes ikävät uutiset keskeyttivät työt. Menetin eilen ensimmäisen läheiseni koronavirukselle. Toivottavasti myös viimeisen. En tule avaamaan asiaa yhtään enempää enkä itse halua ensimmäistäkään surunvalittelua. Täysin lehdissä kuvatulla tavalla edennyt koronavirustauti vei elämäniloisen rakkaamme pois niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt jättää hyvästejä. Koska kirjoittaminen on ollut aina paras ja tärkein keinoni purkaa ja käsitellä ajatuksia, haluan kirjoittaa teille tänään surusta. Olen mielestäni kolmekymmentäkaksivuotiaaksi saanut aivan liian monta suru-uutista. Koskaan niihin ei totu, mutta ainakin olen oppinut kohtaamaan surua.

 

 

Eihän tämä voi olla totta -olo. Se voi jatkua viikkoja. Juuri sen epätodellisen olon takia suru jää helposti käsittelemättä. Kun suru ei tunnu todelta, sen sulkee mielestään ja täyttää tilan muulla tekemisellä. Siivoaa, tekee töitä, tapaa ihmisiä, kaataa viiniä. Suru piiloutuu, jää arjen alle, mutta ei koskaan unohda. Tulee esiin ennemmin tai myöhemmin. Sen takia suru pitäisi surra heti. Antaa sen tulla, antaa sen itkettää, antaa sen sattua, antaa sen tuntua. Millä tavalla se sitten tuntuukaan. Olen kaksi kertaa elämäni aikana itkenyt niin paljon, että kyyneleet ovat loppuneet. Ihan oikeasti, kyyneleet loppuneet. Tutkimusten mukaan kyyneleet eivät voi loppua vaan kyynelnestettä tulee aina vain tarpeeksi mutta en vain millään usko että kukaan on niin suuren surun keskellä pystynyt osallistumaan yhteenkään tutkimukseen että ehkä tämä on jäänyt vain yksinkertaisesti huomaamatta. Mutta kyyneleiden kannattaa antaa vain tulla. Vaikka sitten loppumiseen asti. Surevaa ei tarvitse sen kummemmin sanoilla lohduttaa. Ei tarvitse olla oikeita sanoja, ei kai surun hetkellä sellaisia olekaan. Tieto siitä, että on läsnä on tärkeintä. Että mä olen kyllä täällä, jos ja kun tarvitset. Halauksella hiljaisuudessa on paljon suurempi voima kuin millään maailman lauseilla.

 

Surun kanssa oppii elämään. Vielä tulee päiviä jolloin naurattaa. Siitä ettei surua ajattele jatkuvasti, ei pidä potea huonoa omaatuntoa. Jos surua on vain muistanut käsitellä, on ihan tervettäkin välillä ajatella muuta. Joskus vähän nauraakin. Ensimmäiset ilonaiheet voivat tuntua vääriltä, mutta mitään väärää niissä ei ole. Kun isäni kuoli äkillisesti ja huomasin muutaman shokkipäivän jälkeen ajattelevani muitakin asioita, ajattelin etten sure tarpeeksi ja olen huono tytär. Mutta eihän se niin mene. Isäni kuoleman jälkeen itkin vuoden jokaisena päivänä. Silti samaan vuoteen mahtui paljon naurua, suuria ilonaiheita, kuplivia juhlia ja huolettomia öitä. Kun oma elämä pysähtyy, ulkopuolella se jatkaa kulkuaan. Hoidin vuosia sitten saattohoidossa olevaa vastasyntynyttä. Hänen vanhempansa sanoittivat tilannetta hyvin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkona lehdet jatkoivat tippumistaan ja pilvet liikkuivat. Bussipysäkillä jäätiin pois, hypättiin kyytiin, kiirehdittiin kotiin, kouluun, töihin ja takaisin kotiin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkopuolella elämä jatkui. Surun keskellä se tuntuu helposti pahalta. Että mitä helvettiä sä siellä somessa jaat kampausvinkkejä kun mun läheinen on kuollut. Siltä se tuntuu ja siltä se saa tuntuakin. Ja jossain vaiheessa, kun on siihen valmis, voi hypätä taas siihen kyytiin mukaan. Jäädä pois, kun siltä tuntuu ja astua uudestaan sisään. Käydä töissä, käydä koulussa, ja mennä taas kotiin pilvien jatkaessa liikkumistaan.

 

Se, josta kuolema muistuttaa joka ikinen kerta. Oli kyseessä sitten odottamaton tai vähitellen saapunut suru, elämän päättyminen iskee vasten kasvoja sen faktan, että se tapahtuu meille jokaiselle vielä joskus. Miksi jätämme arvokkaita päiviä elämättä? Varaudumme tulevaan usein liikaakin. Ajattelemme muuttavamme ulkomaille sitten eläkkeellä. Miksemme osta loma-asuntoa jo nyt? Voihan sinne sitten muuttaa pysyvästi myöhemmin. Miksi jätämme nauttimatta hetkistä perheemme kanssa arkena ja odotamme viikonloppua, kun silloin on sitä aikaa? Elämästäsi yli 70% on arkipäiviä. En usko, että haluat käyttää ne kaikki tiskikonetta täyttäen ja puhelinta tuijottaen. Emme tietenkään voi irtisanoutua ja elää kuin viimeistä päivää kolmekymppisenä jo ihan senkin takia, että on todennäköistä elää huomattavasti pidempään. Olisi ihana ajatus juhlia vaikka joka päivä, mutta tiedämmehän että silloin juhlat eivät tuntuisi miltään. On hieno ja tärkeä ajatus esimerkiksi säästää lapsille rahaa ja opettaa heitäkin säästäväisiksi, mutta sen kustannuksella ei kannata tinkiä elämän laadusta.

 

Mikään ikä, elämäntilanne tai kiire ei saisi kuitenkaan estää elämästä nauttimista. Kaiken tämän surumme keskellä saamme olla kiitollisia paitsi tietysti kaikista yhteisistä vuosista ja arvokkaista opetuksista, myös siitä että hän jos joku osasi elää täysillä loppuun asti. Ja omien sanojensa mukaan nautti joka kilometristä.


 

Tapahtui eilen: Sovimme ystäväni kanssa treenitreffit kotisalille. Lähtökohtaisesti urheilen aina mieluiten yksin, mutta treenikavereille on kyllä paikkansa. Eilen ainakin oli. Ensin kävin sunnuntaikävelyllä. Eihän ole sunnuntaita ilman kävelylenkkejä. Sitten Miksu lähti lätkätreeneihin ja Roosan kanssa saatiin rauhassa tehdä tunti yläkroppaa bestishuumorin ja naurun säestämänä. Laitettiin vielä sauna päälle, otettiin treenin jälkeen kunnon löylyt ja hilpaistiin lumihangen peittämän pihan läpi avantoon. Avannon jälkeen takaisin saunan lauteille, jossa tehtiin vielä kuivakuppausta (eli alipainehierontaa silikonisilla imukupeilla, best) greippivettä siemaillen. Olo oli niin energinen, että bookkasin paikan vielä illan live stream yin-joogaan ja vedin 90 minuuttia matolla kuin huomaamatta. Nukuin kuin tukki ja heräsin aamulla taas puoli tuntia ennen herätyskelloa kuin uudestisyntyneenä aurinkoiseen maanantaiaamuun.

 

 

Olo kehossa on edelleen hyvä. Sopiva yhdistelmä treenin aiheuttamaa lihasjumia ja joogan tuomaa rentoutta. Sellainen, että lisää näitä. Vaikka lähtökohtaisesti hyvinvointi onkin jo itselleni jopa itsestäänselvyys ja elämäntapani kaikin puolin terveellinen, instagramtarinaan päivästäni höpötellessä tuli olo, että mitä hittoa Mirva sä oikein esität. Treeniä, avantoa, joogaa, hierontaa ja greippivettä. Tuntui, että siinä oli jotain liikaa. Hyvinvointihuijarisyndrooma. Vaikka rakastin kaikkea mitä tein eikä mikään tuntunut pakolta vaan silkalta nautinnolta ja halusin tehdä kaikkea tuota arjessani enemmän ja enemmän. Mietin mistä tämä voi johtua ja syytän osittain vallalla olevaa somekulttuuria. Siinä missä vielä muutama vuosi sitten oli järjetön hyvinvointibuumi, nyt muotia on rentous ja se kuuluisa armollisuus. Ei kukaan halua enää kuulla luetteloa täydellisestä hyvinvointipäivästä kun pizza, kokis viinilasista ja rento maalausiltapäivä ovat paljon enemmän se juttu. Ja kuka muka haluaisi olla enää mikään hyvinvoinnin suorittaja, no ei kukaan.

Nautin kuitenkin niin paljon tuollaisesta yli-hyvinvointipäivästäni, että en aio myöskään peitellä sitä ja esittää, että olisin ollut kovin iloinen kun täydellisen iltapäivän päätteeksi lapseni tuli treeneistä ja toi äidille yllätyksenä mäkkärin luukulta tuplajuuston. No tuplajuusto oli hetkellisesti hyvää ja sopi toki plussakalorimaaliskuuhun, mutta hitto kun siitä tulee huono olo. Tuli eilenkin. En halua kenenkään suorittavan hyvinvointia, vaan haluan antaa esimerkin siitä, että terveellinen elämäntapa ei todellakaan ole mitään pakottamista tai ihanista asioista luopumista. Se on parhaimmillaan oikein hyvä ja stressitön tapa elää, ihan joka päivä. Jos liiallinen rentoilu ei ole sinunkaan juttusi, eihän sen tarvitse olla. Elämällään saa tehdä mitä haluaa, jännästi sen vain aina aika ajoin sitten unohtaa. Ehkä siellä joku muukin potee kanssani välillä huonoa omaatuntoa että on elänyt muka liian hyvin? Sarjassamme vain 2020-luvun ongelmia.


 

Vähän sisustusjuttuja välillä. Osassa kuvista ollaan kyllä lapsenkin kylpyhuoneessa, niin kuin otsikosta huolimatta. Kun luen sisustuslehtiä, -blogeja tai selaan Instagramin kauniita sisustustilejä, tunnen oloni vähän ulkopuoliseksi. Ihmiset sisustavat niitä aikuisten koteja ja osaavat ajatella käytännöllisiä ratkaisuja. Tiedättehän, innostua nyt kuraeteisen toimivuuden suunnittelusta tai vaatekaapin järkevästä sijoittelusta.

 

Olenhan toki itsekin juuri sisustanut huimat kolmesataa neliötä kolmekymppisenä aikuisena, mutta jos ihan totta puhutaan,  sitäkin enemmän innostunut vain ajatuksesta maalata erään etelä-ranskalaisen asunnon vanha puunvärinen vaatekaappi mintunvihreällä kalkkimaalilla jonain kauniina keväisenä päivänä, jolloin valo siivilöityisi kauniisti verhojen välistä ja rosèè olisi yhtä kylmää kuin Suomen sää.

 

 

 

En istu edelleenkään perinteisen kolmekymppisen kotia sisustavan äidin muottiin millään. Olenhan jo vuosia yrittänyt sopeutua, mutta kun osa minusta sisustaa vanhaa hankolaista puutaloa vähän sinne päin, osa juo sitä kylmää rosèèta Rivieralla jossa kodiksi riittäisi kaunis maisema suhteellisen mukavalla sängyllä ja sitten on se osa, joka nauttii järjestyksestä ja puhtaudesta selkeillä pinnoilla. Ja tämä kertoo vain mieltymyksistäni sisustaa. Tässä kuitenkin vähän perinteisempää tyyliä kotimme kylpyhuoneista. Mukana on myös lempineliöni, vihreällä marmorilla päällystetty alakerran minikylppäri joka on kaunein huone jonka koskaan olen sisustanut. Tai suunnitellut, miten vaan.

 

 

 

Meillä on neljä kylpyhuonetta. Vai voiko vessaa sanoa edes kylpyhuoneeksi? Ja sauna/spa. Aivan turhaan, mutta on nyt kuitenkin. Niistä kahdessa on suihkut, mukaan lukien tietysti saunan yhteydessä olevassa isossa kylpyhuoneessa, mutta siitä ei ole nyt ikävä kyllä kuvia. Makuuhuoneiden yhteydessä olevissa kylpyhuoneissa on siis suihkut. Miksulla omansa, meillä oma. Päädyimme hanoissa kultaisiin koska keittiössäkin on ja valitsimme jo paljon ennen hanoja nuo laatikoiden ja kaappien kultaiset vetimet joten valinta oli kovin helppo. Myöhemmin tilattiin vielä pyyhekoukkuja ja hyllyjä ja sen sellaista sälää seinille.

 

Tasot ovat samaa marmoria, jota keittiössäkin on. Kahteen kertaan tilatut ja toimitetut, koska hupsista vaan, suurin osa niistä halkesi. Jos ei toimituksessa, niin asennuksessa. Italiasta. Kalkkikivilaatat vaaleissa kylpyhuoneissa muistuttavat Espanjan kodista. En ole käynyt siellä kohta kahteen vuoteen, olemme ajatelleet myydä sen pois. Jos olet kiinnostunut, laita viestiä. Takaisin kylpyhuoneeseen. Kaappien ovet ovat samaa materiaalia ja väriä kuin keittiössäkin. Ajaton eikä lika näy. Aika ihanaa.

 

 

Pidän kovasti ajatuksesta, ettei kukaan muu käytä kylpyhuonettani kuin minä. Sinne kuljetaan siis vaatehuoneen läpi johon päästäkseen täytyy ensin kulkea makuuhuoneen läpi. Oma hiljainen kosmetiikkakeitaani. Suihkuseinän tummanharmaa väri oli yllätys. Siis yllättävän hyvä yllätys. Se toi kivasti hotellitunnelmaa, kuten kaksi allastakin. Välillä mietin että tämä on vähän liikaa, koska muistan kuinka iloinen olin 12 vuotta sitten lavuaarin alle täydellisesti istuvasta Ikean kylppärihyllyköstä täynnä lempipurkkejani, mutta sisustettiin nyt sitten aikuisten kotia. Uskon kuitenkin vielä jonain päivänä tarttuvani mintunvihreään maalisiveltimeen siellä jossain, missä rosèè on yhtä kylmää kuin Suomen sää.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ