Mietin aamulla, uskallanko. Tarkkailin ihmisiä ympärilläni, jossain siinä Korkkarilla näin ensimmäisen mekon, mutta sen kantaja oli kuitenkin vielä pukeutunut pitkävartisiin sukkiin. Kun tulin takaisin kotiin eskarilta, päätin että hitto, antaa mennä. Selasin kaapista antaumuksella sitä osastoa, joka ei ole ihan hetkeen saanut näin suurta huomiota. En tiedä mietinkö enemmän sitä, onko ok jo pukeutua kesämekkoon vai onko ok jo pukeutua kesämekkoon töihin, mutta hitot – nyt on se päivä. Suihkaisin aamulla ensimmäistä kertaa kesätuoksuani, sujahdin mekkoon (onneksi vielä sujahdin) ja lähdin töihin. Paljain säärin.

 

Ihan kuvan kesämekkoa ei vielä tohtinut, mutta eiköhän sekin saa vielä aikansa ja paikkansa.

 

 

Kesän ensimmäisenä päivänä haluan ostaa uudet sandaalit, uudet bikinit ja uudet aurinkolasit. En usko että tarvitsen niistä ensimmäisiäkään ja vaikka kuinka haluan välttää turhia ostoksia, ovat ne vain jokin jäänne nuoruusvuosilta, jolloin H&M kuvastosta tilattiin aina uudet biksut jokaisen kesän alussa, joissa sitten maattiin ilman aurinkorasvaa äidin takapihalla niin kauan, että iho oli tummempi kuin itseruskettavan super dark. 

 

Kesän ensimmäisenä päivänä skipataan treenit ja lähdetään terassille. Syötiin – ja vähän juotiin – vanhassa kantiksessa Birgitassa, ja perinteisesti heiteltiin Eiranrannassa kiviä. Lapsi kiipeili puissa ja näytin kuvan, miltä sama paikka näytti kohta seitsemän vuotta sitten hänen ensimmäisillä Birgitta-kahveillaan alle viikon ikäisenä.

 

Leijuttiin jalat sopivasti irti maasta, niin kuin ensimmäisenä kesäpäivänä vähän kuuluukin.

 

 

En tilannut uusia bikineitä, en sandaaleja enkä aurinkolaseja – ainakaan ihan vielä. Fiilistelin vain ihmisten onnea, kaivaripiknikkejä ja jäiden kilinää lasissa terassilla.

En ole rypenyt nostalgiassa ja kaivannut elämäni kesiä. Enkä ole kertaakaan ajatellut, että tästä tulee elämäni kesä. Tulee mitä tulee. Mutta nyt se kuitenkin tuli. Kesä. Lähdetään vielä koirien kanssa poimimaan nokkosia kuivatettavaksi. Pojat juoksevat naapurissa pelkissä t-paidoissa ja äänekäs linnunlaulu häiritsee sopivan ihanasti nukahtamista.

Mielen on vallannut ihana tunne. Tästä se vasta alkaa.


 

Kukkia poimin, kukkia kannan.

Kauneimman niistä äidille annan.

 

Maailman kaunein sana, äiti. Hyräilin itsekseni runoa, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran mummon vintillä äidin kiiltokuvakirjasta. Poimittiin mummille valkovuokkoja metsästä, eivät kuvaan kuitenkaan ehtineet, syötiin koko perhe saman pöydän ääressä. Soitin yli 90-vuotiaille isoäideMaaiilleni, omien sanojensa mukaan porskuttavat kuulemma menemään.

 

Sain aamiaisen. Parasta on ollut kuitenkin viettää päivä kaikkien rakkaimpien kanssa. Olla äiti. 

 

 

Ihanaa äitienpäivää äidit. Isoäidit, puoliäidit, äiti-ihmiset. Lapsensa menettäneet äidit, lapsista haaveilevat äidit. He, jotka viettävät äitienpäivää ilman äitiä.

 

Kiitos äiti kaikesta ja kiitos elämä, että teit minusta äidin. Aina vannoin ja luulin, ettei minusta tule koskaan äitiä. Olin vasta 24, kun elämä päätti käsikirjoittaa tarinani uusiksi. Minusta tuli nykymittapuulla nuori äiti ja sain jotain mistä en olisi osannut unelmoidakaan.

Olen niin äärimmäisen kiitollinen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

Eiran kukkia eräänä kauniina keväänä

 

 

Käveltiin eskaripäivän jälkeen Kukkapuiston läpi. ”Muistatko äiti kun mä tästä salaa aina poimin sulle kukan? Kohta niitä kukkia on taas!” Muistan. Halusin kävellä vielä mäkeä ylös, kohti suosikkikiipeilypuuta ja siitä alas Juhani Ahon puistoon. Tullut meillä tunnetuksi ”Pikkupuiston” viereisenä ”Koirien puistona”. Sieltäkin on poimittu monet kukat. Kuinka voi suuttua pienelle pojalle, joka pyytää katsomaan taivaalle ja sillä välin napsauttaa kukan varren poikki tuodakseen sen äidilleen? Olen kävellyt Eiran puistot lapsen ja koirien kanssa läpi lukemattomat kerrat. Muistan jokaisen pihaportin, talojen kulmat ja kaduille kaareutuvat pensaat varmaan unissanikin. Ja tietysti kukat. Kohta ne puhkeavat taas upeimpaan loistoonsa, lapsikin sen tietää.

 

Syksyllä ne valmistautuvat lepäämään. Riisuvat kaiken nähneen korean ulkomuotonsa ja piiloutuvat. Sen sijaan, että unohtaisimme nuo komeat kukat sillä aikaa kun ne eivät ole esillä, muistamme niiden aikaansaaman ilon keskellä synkintä pimeyttäkin. On olemassa asioita, jotka tuovat huomaamattaan iloa ja turvaa jatkuvalla läsnäolollaan, mutta sitä kukat eivät ole.

Joka syksy ne lakastuvat, kuin muistuttaen että mitäs pidit meitä itsestäänselvyytenä, sinä itsekäs kiireinen. Ja silti muistamme ne upeina silloinkin, kun lumen alta ei näy varttakaan.

 

 

Kun ne nousevat uudelleen pitkän lepovaiheensa jälkeen ja vähitellen avaavat terälehtensä paljastaakseen piilossa olleen kauneutensa, kirkastavat ne vähän synkempääkin päivää ja mieltä. Se on täällä taas, kevät.

 

Ehkä me suomalaisetkin olemme vähän kuin kukat. Piileskelemme talven paksujen toppatakkiemme suojassa, unohdamme sheivata kalpeat sääremme ja lepäämme keräten voimia valon aikaan. Ja toukokuun tullen, vähitellen nousemme piilosta ja annamme auringon tuoda parhaat puolemme esille. Kesä voi hieman koetella uudistunutta ulkomuotoa, mutta muistot jäävät vaikka lehdet jonain päivänä lähtevätkin.

 

Mikä kukka sä olisit, pakko valita joku?” kysyi eskarilainen. ”No mä olisin vaaleanpunainen kirsikkapuun kukka, mikä sä?” ”Et sä voi olla kirsikkapuun kukka se kestää ihan liian vähän aikaa. Sä oot ruohosipuli se kestää kaiken.”

 

Ihanaa toukokuuta. Muista elää ♥