En tiedä voiko yliopistossa opiskeleva ja päivätöissä käyvä, viidesti viikossa harrastavan lapsen itsekin paljon harrastava (koira)äiti  sanoa koskaan, että olisi muka aikaa, mutta siltä se välillä tuntuu. Siitäkin huolimatta, että yleensä vähintään pari kertaa viikossa kiroan elämän olevan pelkkää tiskikoneen täyttöä ja yhtä organisointia.

Kuitenkin aamulla kantaessani nauraen ekaluokkalaista sammakkoasennossa alakertaan ja vitsaillessani, kuinka hän oli ensimmäistä kertaa sylissäni juuri samassa asennossa mutta 52-senttisenä ja kolmekiloisena, tajuan miten valtavan pitkän matkan olemme siihen keittiön saarekkeen ääreen kulkeneet.

 

 

Elämässä on alkanut taas yksi vaihe. Yhtäkkiä (niin, no yhtäkkiä ja yhtäkkiä..) voinkin taas tehdä ja suunnitella omia asioitani aivan eri tavalla. Pikkulapsiaika tuntuu hullun kaukaiselta. Katsoin ystävän lapsen rattaita ihan yhtä oudosti, kuin silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia. Ketään ei tarvitse vahtia koko ajan. Koti pysyy (joskus) siistinä, syödään samoja ruokia. Lapsi istuu auton etupenkillä. Etupenkillä?! Muistan itse, kuinka isolta, juhlalliselta ja suorastaan aikuiselta tuntui saada istua etupenkillä. Voin mennä kauppaan yksin. Voin soittaa lapselleni joka tuntuu muuten aivan ä-lyt-tö-män oudolta.

 

Samalla olen saanut juttuseuraa, kuuntelijan ja yllättävän uuden tietolähteen. Luemme molemmat ranskan alkeita ja jaamme oppimiamme uusia sanoja. En olisi koskaan uskonut, että tämä vaihe tulisi näin pian. Muistan aina sen hetken, kun tajusin ettei omaa aikaa tule olemaan pitkään aikaan. Leppoisa vauva-arki alkoi olla muisto vain, kun päiväunet olivat lyhentyneet minimiin ja lapsen perään täytyi katsoa koko ajan. Oli lauantai-iltapäivä ja yritin laittautua kylpyhuoneessa tuloksetta. Jouduin jatkuvasti komentaa, vahtia ja pelätä, mihin se pieni pää kohta taas kolahtaa. Siinä hetkessä ajatus siitä, että olen vuosiksi sidottu äitiyteen, tuntui rysähtävän kerralla tajuntaan.

 

 

En kaipaa sitä aikaa, en ollenkaan, mutta tunnen suurta kiitollisuutta kun katson kaikkia näitä vaiheita taaksepäin. En koskaan unohda kaikkia niitä päiväkotiin käveltyjä epätoivon kilometrejä, en väsymyksen itkuja enkä Tripp Trappiin kuivuneiden soseiden raaputuksesta syntynyttä taistelua. Mutta nekin olivat iso osa tätä matkaa.

Nyt tapellaan ruutuajasta ja läksyjen teosta.

 

Mutta oksennusten pesu lentokoneen penkistä, uhmaikäiselle väkisin puettu ulkohaalari, turvaistuimet, kuumekouristukset ja aamulla mielellään kymmeneen nukkuva lapsi olivat kuitenkin ihan eri juttu. Ei ole ikävä. Tappelen paljon mieluummin siitä ruutuajasta tällä ylimääräisellä ajallani. Ajalla, joka tuntuu oudolta. Kuin pitäisi tehdä jotain.

 

Viime vuonna hain yliopistoon. Tänä vuonna päätin hankkia koiranpennun.

Taas mennään.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Lähtiessäni Suomesta, pakkasin mukaan kotitestejä joita olin tehnyt kurkkukivun, tukkoisen nenän ja oudon olon takia jo useita. Jokainen outo olo loppui kuin seinään negatiivisen tuloksen piirryttyä testitikkuun. Töissä muusta ei puhuttukaan. Jokainen Wilma-viesti liittyi jollain tavalla rajoituksiin. Ystävien elinkeino on kohta kolmatta vuotta vaarassa, osa on heittänyt hanskat jo tiskiin. Harrastaa ei ensin saanut ja kun sitten sai, joku meni kipeänä treeneihin. Ystävän ”mulla on korona” viestit taitavat olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus.

Lentokentällä mikään ei ollut auki. Ei mikään. Autioituneet kaupat ja ravintolat muistuttivat enää etäisesti siitä, millaista elämä joskus oli. 

 

 

Koska olen ottanut kolme rokotusta, pelkäsin lentoa varten tehtävää PCR-testiä mahdollisen oireettoman taudin takia. En uskaltanut edes ottaa matkalaukkuja esille, jos en pääsisikään lähtemään. Lähden ehkä keskiviikkona, sanoin kaikille.

Negatiivisen testituloksen jälkeen lähdin vähän sekavissa tunnelmissa matkaan. 

 

Negatiivista testitulosta kysyttiin kentällä useamman kerran. Maskipakkoa en enää edes muista, se on niin automaattista. Testejä tehdään kaikkialla, testejä mainostetaan kaikkialla.

Silti, elämä on hyvin lähellä normaalia. Se tuntuu oudolta, mutta samalla niin tutulta. Voin mennä minne tahansa. En ajattele tartuntaa, en itseasiassa hetkeäkään. Kurkkukipu ja outo olo loistavat poissaolollaan. Ihmiset ovat iloisia, tervehtivät, juttelevat, ystävät jopa halaavat. 

 

Istuin äsken itsekseni parvekkeella. Tuijotin häkellyttävän suurta kaupunkia ja yöksi kääntyvää arabialaista iltaa. Maa on ollut auki jo yli puolitoista vuotta. Suomeen verrattuna elämä on aivan uskomattoman normaalia. Eroja emiraattien välillä on, mutta täällä Dubaissa on valittu tällainen toimintatapa. En tiedä miksi, ehkä kukaan ei tiedä, mutta virusta on täällä huomattavasti vähemmän kuin Suomessa. Asukkaita taas lähes kolminkertaisesti enemmän. Tuntuu uskomattomalta, että täällä eletään näin.

 

Kuinka kaipasin ruokakaupan tungosta, salilla treenaamista, puhetta muustakin kuin koolla tai ceellä alkavasta viruksesta. En voi silti välttyä Suomen uutisilta. Enpä olisi vuosi sitten uskonut ajattelevani nyt täällä, etten millään viitsisi mennä käymään Suomessa, etten vain saisi tartuntaa. Pidensin nyt täälläoloaikaani ja toivon pysyväni terveenä sen Suomessa vietetyn ajan, jotta pääsen pian lentämään takaisin.

Pysyväni terveenä Suomessa vietetyn ajan (?!) 

 

Aivan valtavasti voimia teille kaikille rajoitusten (ja sairastumisten) kanssa kamppaileville. Nyt todella tuntuu, että alkaa riittää. Enkä puhu omasta mukavuudenhalustani, vaan ihmisten mielenterveydestä, taloudellisesta pärjäämisestä ja kaikkien näiden vaikutuksista paitsi heidän myös heidän läheistensä elämään. Suomessa tuohon kaikkeen tottui, mutta täällä.. Elämän ollessa lähellä sitä normaalia, on hyvin ristiriitainen olo.

Maskipakko ja rokotettu väestö, loputtomat rajoitukset ja kuitenkin vapaus valita?

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Astuin ulos ovesta kettukuvioisiin villapaitoihin puettujen koirien kanssa. Lumen kuorruttamat puut häikäisivät kauneudellaan, puhdas pakkasilma täytti keuhkot ja olo oli just sopivan onnellinen. Alkuvuoden ja kauniin talvisään huumaa, siitäkin huolimatta että kello oli yli yhdeksän. Näin pihaportin eteen pysähtyneen naisen puhuvan puhelimeen lenkkivaatteet ja kuuluisan trendikäs heijastinliivi yllään.

 

Särö täydellisyyteeni, rauhalliseen iltakävelyyn. Joudun ohittamaan portilla ihmisen joka seisoo suoraan sen edessä. En ole kävelyillä koskaan kovin sosiaalinen – kuten varmasti huomaat, enkä varsinkaan nyt, kun koitan kaikin keinoin välttää ihmisten lähellä oloa entisestään, etten vain saisi positiivista testitulosta.

 

Että viittii jäädä siihen puhumaan puhelimeen, voisko kävellä samalla eteenpäin?! Ai että ihmiset on nykyään laiskoja..

 

 

Olin jo mumisemassa ystävällisesti ”hei anteeks, voisitsä vähän väistää?” kun kuulin lenkkeilyasuisen naisen puhuvan puhelimeensa jotain seuraavanlaista:

 

”Voidaanko jutella vielä ihan hetki, ootan tässä ulkona sen aikaa et lapset nukahtaa. (Miehen nimi) teki uudenvuodenlupauksen et nukuttaa lapsia useammin ja mä lupasin itelleni lenkkeillä. Nyt et mä sit lähin vielä tähän aikaan kävelylle koska pakko oli saada se lenkki tehtyy!”

 

 

Ei laiskuutta, vain täytettyjä lupauksia. Koukkasin sutjakasti villapaitaiset koirat kainalossa lempeästi hymyillen naisen ohi. Teki mieli kiljuen kehua, että hyvä sä ja hyvä sun mies, toi oli hieno juttu ja oon niin ylpeä ihmisistä jotka pitävät lupauksensa. Naamioin nämä sanat kuitenkin leveäksi hymyksi ja toivon, että hän sai siitä fiiliksestä edes osan itselleen. Ulkona olemisen hyviä puolia, voi huomata hymyn kun maski ei ole sitä peittämässä.

 

Itselleni olisi tehnyt ehkä hyvää luvata olla vähän vähemmän ennakkoluuloinen ja ajatella asioista positiivisemmin. Loppuvuosi tuntui leikanneen siivun optimistisuudestani, mutta täällä sitä taas pala palalta kerätään tammikuun lisääntyvässä valossa. Kiitos universumi, sen lempeästä muistutuksesta. Ihmiset voi joskus olla myös aika ihania.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian