Olipa kerran kylmää kaljaa ja kuumia auringonlaskuja

 

Luen jälleen kerran uutta artikkelia siitä, kuinka joku on myynyt puoli omaisuuttaan, irtisanoutunut ja ostanut pakettiauton, tai menolennot, ja lähtenyt maailmalle toteuttamaan unelmiaan. Löytänyt vapauden ja palannut vuoden kuluttua Suomeen elämään aivan toisenlaista elämää kuin täältä lähtiessään eli. Tätä on edeltänyt loppuunpalamisen diagnoosi ja sitä tiukka uraputki. Ja ah, nyt kaikki on hyvin, Afrikasta sai start up-idean ja elämä hymyilee yrittäjänä etätöissä Ullanlinnassa.

 

Artikkelissa julistetaan, kuinka elämä muuttui, kun vihdoin tajusi tehdä vain niitä asioita, jotka tekevät aidosti onnelliseksi.

 

Tarina inspiroi minua. Voispa vaan lähteä! Samalla muistutan itseäni siitä, mistä nykyään kaikki selfhelp-opukset muistuttavat, kuka tahansa voi lähteä, kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Niin mmmm joo, mutta..

Koulunsa aloittaneen aktiivisesti harrastavan lapsen, kolmen koiran, asuntolainojen ja säännöllisen työn kanssa voisi varmasti lähteä, mutta ei kuitenkaan voi lähteä. Kun sain itse vuonna 2018 diagnoosin vakavasta ylirasitustilasta, menin hetkeksi sohvalle makaamaan. Kierroksia oli hidastettava, mutta niin se arjen oravanpyörä jatkui vielä samana päivänä. Ei lähdetty seikkailemaan, ei ostettu pakettiautoa, ei myyty puolta omaisuutta eikä edes vuokrattu varastoa. Börniksestä on oltava jokin toinenkin keino nousta ylös.

Sitä paisi, muistutan aina itseäni siitä kun haaveilen tällaisesta artikkelin totaalisesta irtiotosta.. Afrikassakin olisi ulkoilutettava koirat, ruokittava  ja koulutettava se lapsi, niin ja maksettava asuminen. Eikä sovi unohtaa omaa ruokaa ja kaikkia niitä elämyksiä ja kokemuksia, jotka hypoteettisesti voisivat parantaa loppuunpalanutta kehoa ja mieltä.

 

Lapsettomana freelancerina olisin luultavasti Afrikassa. Ajatus on äärimmäisen houkutteleva, suorastaan ihana, mutta haluanko olla lapseton ja freelancer? Jos haluaisin, erittäin todennäköisesti olisin. Nyt. Afrikassa.

 

Ja ainakin kerran muuttanut Kaliforniaan.

 

 

Älkää ymmärtäkö väärin, ihailen ihmisiä jotka kokeilevat rohkeasti uutta ja lähtevät seikkailemaan pitkiksi ajoiksi maailmalle. Ja välillä haluan itsekin olla sellainen. Etenkin silloin, kun vien lapsen kouluun ja tajuamme ovella, että reppu unohtui kotiin. Etenkin silloin, kun koiralla on vatsatauti ja se on ulkoilutettava ja pestävä monta kertaa päivässä ja lähdettävä viiskolmekymmentä ulos säähän, jossa ei selviä ilman nastakenkiä pystyssä.

 

Sydämestäni olen vilkas ja vapaa vintagemarimekossa siirtolapuutarhapalstalleen pyöräilevä (elääkseen) kirjoittaja, joka voi lähteä yhtä lyhyellä varoitusajalla festareille tai Nicaraguaan.

Oikeasti olen töissä käyvä äiti, joka haluaa lapselleen mahdollisimman tasapainoisen ja turvallisen arjen, liikunnallisen elämäntavan sekä kasvulle ja kehitykselle tärkeitä rutiineja. Olen näennäisesti istunut siihen yhteiskunnan muottiin, kuten meistä suurin osa ja hyväksynyt kohtaloni. Ymmärtänyt myöhemmin, että nämä ovat todella niitä asioita, joita haluan tehdä. Minun valintojani. Valintojaan saa kuitenkin myös katua, olivatpa ne mitä tahansa.

 

Hyytävän tuulisista aamuisista koiralenkeistä ja unohtuneista repuista huolimatta olen silti tällä hetkellä oikein onnellinen. Enkä ole edes käynyt (vielä) Afrikassa.

 

 

Afrikan sijaan olen kuitenkin käynyt elämässäni läpi asioita, joita en toivoisi kenenkään joutuvan käyvän läpi koskaan. Vaikka yritän olla polustani kiitollinen ja tyytyväinen, sillä pystynhän vihdoin sanoa olevani onnellinen, uskon kuitenkin, että tähän onnellisuuden pisteeseen pääsee taatusti paljon helpommallakin. Vastoinkäymisten muka vahvistava vaikutus on niin viime vuosituhannelta. 

 

Tämän kivisen tien ja näiden tämänhetkisen elämän valintojeni (lue: lapsi ja kolme koiraa) olen joutunut kohtaamaan suurimmatkin luurangot kaapissani. Koska elämä ei koskaan ole antanut minulle tilaisuutta paeta Afrikkaan ja palata sieltä onnellisena start up-yrittäjänä takaisin elämän oravanpyörään (loppuunpalamisilla on muuten tapana toistua), olen joutunut kohtaamaan kaikki ongelmani ja henkilökohtaiset vikani silmästä silmään. Olen joskus katsonut itseäni ihan kirjaimellisesti peilistä silmiin ja sanonut kuvajaiselleni, että tää ei vaan voi jatkua enää näin. Ja sitten se ei ole jatkunut.

 

Kun ei voi paeta, joutuu kohtaamaan itsensä ja ottamaan vastuun elämästään. Monilla milleniaaleilla on ihailtava kyky paeta sitä ja yhteiskunta on tehnytkin paosta nykyään helpommin ja helpommin saavutettavaa.

 

 

Kun seuraavan kerran suunnittelet irtisanoutumista tai teet tarjousta asuttavasta pakettiautosta, mieti hetki. Voisiko täällä tehdä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

Upeinkin matkakohde arkipäiväistyy ja elämästä saa mutkattomampaa Suomessakin kun hieman näkee vaivaa ja kohtaa niitä luurankoja.

 

Ja jos et mahdu siihen yhteiskunnan muottiin, toivon koko sydämestäni onnea matkaan.

 

Ja onnea ja rohkeutta matkaan myös kaikille meille, jotka loppuunpalamisista huolimatta rämmimme edelleen loskassa eteenpäin päivä kerrallaan.

INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Kerroin heränneeni aikaisin. Ihanaa, se on varmasti tää valo! Jätin kertomatta miten aikaisin, silloin ei nimittäin ollut ihan vielä edes valoa. Mutta kuudelta se nousi jo puiden takaa, kuin pyytäen, että jää katsomaan vielä hetkeksi. Älä mene takaisin sänkyyn, täällä minä olen.

 

Lisääntynyt valo on uudistanut sisustusta. Sisustuksen uudistaminen kuulostaa muuten vähän sellaiselta sisustusblogin uuden sesongin aloituspostaukselta. Ei yhtään mua. Sanotaan vaikka, että lisääntynyt valo on tehnyt kodista eri näköisen. Se on eri koti kuin joulukuun pimeinä arkipäivinä, jolloin en edes näe sitä valon aikaan. Se on hullun pölyinen ja likainen, mutta ah, täynnä valoa.

Se näyttää jo vähän niiltä aamuilta, kun oli aina lämmin ja sai kävellä kukon- ja linnunlaulun aikaan arkiaamuna rantaan ja poimia matkalta ruusun terälehtiä kukkaisjääpaloja varten ilman, että on mihinkään kiire. Tupsullisissa vaaleanpunaisissa aamutossuissa ilman, että kukaan katsoo oudosti.

 

Se näyttää vähän jo niiltä iltapäiviltä, kun ulos saattoi istahtaa kotitekoisen jääkahvin ja kirjan kanssa töiden jälkeen. Istua auringossa ja funtsia, että kesällä täällä on liian kuuma, mutta onneksi en ole silloin paikalla. Niin kauan kuin suinkin pystyn, vältän kesää kaupungissa.

 

Talven kerrokset kuoritaan vähitellen päältä ja siirretään ullakolle odottamaan pimeämpiä aikoja. Kuinka vapauttavaa oli heittää vanha likainen talja suoraan roskiin. Vaikka nykyään rakastankin tavaran kierrättämistä, jokainen niistäkin tulee joskus tiensä päähän. Tuo kymmenen vuotta mukanani kulkenut pölyinen talja oli kuin symboli kaikelle tunkkaiselle, NYT tuli aika päästä siitä eroon. Aamulla käytin mieluummin vartin vaalean toppatakkini pesuun, kuin unenomaiseen somen selaamiseen. Ei olisi tullut kuuloonkaan joulukuussa.

 

Yleensä syntymäpäivääni on koristanut räntäsade ja peruttu lupaus keväästä. Kun on ehtinyt huokaista, että nyt se valo tuli, on maaliskuun seitsemäntenätoista tullut kirjaimellisesti lunta tupaan. Huomisen sääennuste näyttää kuitenkin ihan yhtä kivalta, kuin koko viikko. Ja yleensä olen kärsinyt pienestä kevätahdistuksesta näihin aikoihin, mutta tänä vuonna tuntuu erilaiselta. Vähän samalta kuin kirjoitin näköjään vuosi sitten tähän aikaan, mutta vieläkin paremmalta.

 

Taidan totta vie olla matkalla lähes kolmenkymmenenkolmen vuoden sekavan ja päämäärättömän haahuilun jälkeen oikeaan suuntaan. Tiedän sille, tai pikemminkin kaikille niille aiemmille kevätahdistuksille syyt, ja juuri se onkin se syy, miksi tuleva kevät ja kesä ei tunnu millään lailla ahdistavan. Niin moni asia saa merkityksen, kun itsensä saa tasapainoon. 

INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Maailman ja koko elämän epäreiluus iski taas vasten kasvoja, kun torstaiaamuna se koko maailma sai lukea ikäviä uutisia. Sota on lähempänä kuin suurimmalla osalla meistä suomalaisista koskaan on ollut. Vaikka Ukrainassa on sodittu jo kahdeksan vuotta, ei kukaan ollut varautunut tähän. Some on täyttynyt epäuskosta, kuinka vuonna 2022 voi tapahtua näin? Kuinka yksi ihminen voi saada näin paljon pahaa aikaan?

Kukaan ei ollut tähän valmis. Siihen ei pidä olla valmis. Maailma on edelleen rikki pandemiasta. Yhdessä yössä pandemiasta ei puhu kukaan. Sodasta puhuvat kaikki.

 

Tuijotin pitkään vilkasta kaupunkia parvekkeelta. Valot vilkkuvat, suihkulähteissä virtaa vesi, turistit vaeltavat kohti maailman suurimpia ostoskeskuksia. Lentokoneet nousevat ja laskevat. Elämä jatkuu. Samaan olen kiinnittänyt huomiota aina silloin, kun oma maailmani on pysähtynyt. Kun kaikki on ollut mustaa eikä ole nähnyt mitään keinoa päästä eteenpäin, elämä ympärillä on jatkunut. Se on jatkunut, vaikka olen huutanut ääneen etten jaksa enää yhtään. Elämäni hirveimpinä päivinä, silmät surusta turvonneina, olen nähnyt kuinka joku menee töihin. Kävelee kouluun. Joku jopa hymyilee.

Aamu muuttuu päiväksi, iltapäivästä tulee ilta. Askel, toinen. Hengitys sisään, hengitys ulos.

 

Maailman tilanne on hirveä. Siltä ei voi, ja siltä ei saa sulkea silmiä. Koko maailman täytyy tietää mistä on kyse, jotta tilanteelle voisi edes tehdä jotain ja maailman täytyy tietää, kuka on tästä vastuussa. On uskomatonta, että kaiken takana todella voi vuonna 2o22 olla yksi ihminen.

Tällä hirmuteolla koko maailma sai myös muistutuksen. Tämä ei ole ainoa sota. Ukraina ei ole ainoa uhri.

 

Niin kauan kuin muistan, muistan aina jollain tavalla sodan koskettaneen. Lapsena ystävän isä oli rauhanturvaajana, ja tämän kautta maailman sodat saivat kasvot. Isovanhempani ovat kaikki eläneet sodan aikana Suomessa. Isoisäni taisteli rintamalla itsenäisyytemme puolesta. Kun joskus jo hieman vanhempana juttelin isoäitini kanssa ja hän kertoi koulumatkastaan, jolloin pommikoneet lensivät lasten yli, iski tajuntaani jotenkin aivan eri tavalla se, kuinka elämä totta vie jatkuu sodasta huolimatta. Lapset todella menevät kouluun.

Koronapandemian kohdalla uskoin vielä maaliskuussa sen jatkuvan vain joitain viikkoja. Pessimistisyyteni on toki lisääntynyt näiden kahden vuoden aikana monestakin syystä, mutta tämä ei ole vain sitä. Sen verran ymmärrän maailmanmenosta, että tämä tilanne ei ole ohi viikoissa. Se tuskin on sitä vuodessakaan. Jotain on menetetty jopa pysyvästi.

 

Turvallisuudentunne on osa tätä. Omassa lintukodossamme olemme saaneet sulkea silmät maailman pahuudelta. Tavallaan tunsin jotain lempeää myötätuntoa lukiessani epäuskoisia kommentteja siitä, kuinka vielä vuonna 2022 voidaan sotia. Voidaan ja maailmalla on sodittu jatkuvasti. Joka ikinen päivä jossain on kuollut viattomia siviilejä. Toiset sodat eivät pääty koskaan. Kun kysyin aikuisena naisena nuorelta amerikkalaiselta mieheltä, missä hän menetti jalkansa, vastaus oli sota.

Nyt sota, voi kuinka epämiellyttävä sana se on jo kirjoittaakin, on tullut lähelle. Se on tullut jokaisen silmille, jokaiseen puhelimeen, uutis- ja somekanavaan. Lintukoto ei tunnu lintukodolta. Kenen sanaan uskaltaa enää luottaa? Voinko luottaa siihen, että voin kotimaassani kulkea turvassa? Kukaan ei tiedä.

 

Sillä välin, kun emme voi mitään muuta kuin odottaa ja toivoa, elämä jatkuu. Maailma ei pysähdy, ei edes sotaan. Katsoessani kuvia tuhoutuneista kodeista, perheensä ja puolisonsa evakkobussiin jättävistä ukrainalaisista miehistä ja kellariin rakennetusta vastasyntyneiden teho-osastosta, elämän jatkuminen ei tunnu kovin todennäköiseltä. Silti, tälläkin hetkellä hengität. Katson taakseni ja näen ikkunasta tämänkin miljoonakaupungin elämän jatkuvan. Keskustelupalstalla edelleen puhutaan pahaa, vaikka luulisi maailman pahuuden riittävän ilmankin. Elämä totta vie jatkuu.

Juuri se on se taika, joka auttaa meitä uskomaan parempaan huomiseen. Askel, toinen, kolmas. 

 

Mielenterveyden ammattilaiset kehottavat tarttumaan arkisiin rutiineihin ja lukemaan uutisia kohtuudella. Arjessa on taikaa. Toistuvat rutiinit pitävät kiinni elämässä. On pakko tehdä ja ajatella muutakin.

Kannattaa myös muistaa kriittinen medialukutaito. Järkytys ja shokeeraavat uutisjutut myyvät, joten niitä myös kirjoitetaan. Niitä erityisesti otsikoidaan. Ahdistavimmat otsikot kannattaa ehkä klikatakin auki ja tehdä tekstistä sitten oma järkevä tulkinta. Etenkin, jos satut olemaan se, joka ahdistuu jo pelkistä lööpeistä.

 

Maailmalta ei saa sulkea silmiä, mutta rajansa kaikella. Elämä jatkuu ja nyt on tärkeää nauttia kiitollisena jokaisesta päivästä, jonka me saamme elää. Uskon, että ilo ja rauha voivat olla sodasta huolimatta läsnä. Meillä jokaisella kun on paljon, mistä saamme olla kiitollisia. Älä pode huonoa omaatuntoa, jos naurattaa. Saa nauraa ja juhlia. Pitää nauraa ja juhlia jos on niin onnekas, että siihen on aihetta.

 

Jos pystyt, etsi järkevä järjestö, jonka kautta voit auttaa myös Ukrainan elämän jatkumista.