Minähän en sitä tarvitse. Koulussa mielenterveyspotilaan hoitotyön opinnot kuulostivat tylsiltä. Oikeastaan olivatkin tylsiä, opettaja hankala ja mieltään osoittava vaihdevuosioireinen täti, jonka pätevyys näkyi, mutta siitä ei saanut kiinni, eikä varsinkaan mitään irti. Pyysi selitystä viikon takaiseen poissaoloon ja sanoin että olin muuten just synnyttämässä. Näkemisen arvoinen ilme. Juuri ennen oppituntia olin käynyt poistamassa tikit sektiohaavasta. Olennaiset jutut näköjään jääneet mieleen. Harjoittelusta lasten psykiatrisella osastolla suoriuduin hienosti, sain hyviä arvosanoja ja psykiatrian ja psykologian iltaluennoista jäi paljon käteen. Kiinnostukseni somaattiseen puoleen ja lasten erikoissairaanhoitoon oli kuitenkin niin suurta, etten välittänyt tuon taivaallista psykapuolesta. Terapia? Ihan turhaa.

 

 

Olin aina viitannut kintaalla mielenterveysongelmille. En ymmärtänyt masennusta ja jotenkin kuvittelin, että eihän ainakaan minun vahva mieleni koskaan sairastu. Se on heikkoutta. Kun katson aikaa taaksepäin, mitä enemmän olen pitänyt itseäni vahvana ja terveenä, sitä huonommin mieleni on voinut. Lapseni syntymä muutti ajatukseni myös mielenterveydestä. Samaan aikaan suoritetuilla loppuvaiheen sairaanhoitajaopinnoilla saattoi olla niilläkin vaikutusta, en tiedä, mutta syksyllä 2014 opin paljon itsestäni, mielestäni, elämästäni ja stressistä. Kun vilkasta ja vapaata elämää viettänyt 25-vuotias kaupunkilaistyttö istutetaan yks kaks yllättäen äidin rooliin, äidin joka hoitaa vastasyntynyttä, kahta koiranpentua ja yhtä vakavasti sairasta rakasta koiraa samaan aikaan udessa kodissa, uuden elämänkumppanin kanssa, jonka kanssa ensimmäisestä yökylästä tuli ristiäispäivänä vuosi, oppii mitä on stressi. Olihan sitä stressiä ollut, mutta kolme työtä ja niiden kanssa samaan aikaan opiskelu ja pienet sydänsurut eivät vain tuntuneet näköjään missään verrattuna aiemmin mainittuun yhdistelmään. Kun minulta ensimmäisen kerran kysyttiin, mitä kuuluu, aloin vain lohduttomasti itkeä. Minä, joka näytän tunteeni vain niille kaikkein lähimmille, enkä aina heillekään.

 

 

Tähän väliin haluan sanoa, että meillä ihmisillä on jokaisella erilainen stressinsietokyky. Joskus pelkkä stressi on syy hakeutua puhumaan ongelmistaan ammattilaiselle. Aina ei tarvita edes varsinaista syytä. Jo se, että on ajatellut terapiaa, riittää syyksi. Puhuminen läheisille voi helpottaa taakkaa, mutta jää yleensä vain pintaraapaisuksi. Sitä saattaa lukea hyllyllisen kirjoja mielestä ja sen ongelmista ja niiden ratkaisemisesta, mutta ei välttämättä koskaan saa oikeita vastauksia. Toiset onnistuvat itsetutkiskelussaan paremmin kuin toiset, se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä tai mielestä yhtään sen sairaampaa mieltä. Terapia antaa kuitenkin parhaimmillaan työkaluja koko loppuelämän työstämiseen, sellaisia, joita ei kirjojen sivuilta tai keittiön pöydän äärestä löydy.

 

 

Aloitin terapian. Ensimmäinen ajatukseni oli, miksen tehnyt sitä jo paljon aiemmin. Ensin ajattelin hakeutuvani lyhytterapiaan. Lyhytterapia on Yhdysvalloista Suomeen rantautunut terapian suuntaus, jolla on saatu lupaavia tuloksia erilaisten kriisien ja akuuttien ongelmien hoidossa. Tapaamiskertoja on yleensä noin kymmenestä kahteenkymmeneen ja lyhyterapialla on pyritään vaikuttamaan johonkin tiettyyn ongelmaan tai oireeseen. Lyhytterapialla hoidetaan tilanteita, jotka eivät ole vielä menneet liian hankaliksi tai kroonistuneet. Uskon, että tällä terapiamuodolla on tulevaisuudessa paljon kysyntää. No, se siitä teoriaosuudesta. Lyhytterapia olisi auttanut moneen yksittäiseen asiaan. Kuitenkin mitä enemmän puhuin, sitä enemmän kohde jolle puhuin, puhuin ja puhuin, tunnisti terapian tarpeeni. Mielen ongelmani eivät ole syntyneet hetkessä. Ne ovat peräisin lapsuudesta ja nuoruudesta ja näkyvät vahvasti käytöksessäni, ajattelutavassani, ihmissuhteissani ja ulkonäössäni. Minulle sopivin hoitomuoto onkin pitkäkestoinen psykoterapia ja tämän kuuleminenkin oli itsessään jo suunnaton helpotus. Aloittamisesta nyt puhumattakaan. Olen saanut niin valtavan määrän tietoa, oivalluksia ja ymmärrystä itsestäni jo nyt, vaikka tämä matka onkin vasta alussa. Tosiaan jo nyt elämästä löytyy taas värejä, vaikken masentunut ole ollutkaan. Terapiassa on parasta se, ettei kukaan anna valmiita vastauksia vaan auttaa oivaltamaan ja löytämään ne sinusta itsestäsi.

 

 

Olen onnekas, että minulla on mahdollisuus käydä yksityisellä puolella terapiassa. Julkiselle pääseminen tuntuu olevan hyvin hankalaa, korjatkaa jos olen väärässä, ja terapian taso sekä itselle sopivan terapeutin löytäminen aikamoista arpapeliä. Sitä saa, mitä sattuu saamaan. Aiemmin häpesin terapiaa ja siitä puhumista. Koin, että olen heikko, jos kerron meneväni tapaamaan terapeuttia. Nyt haluan normalisoida terapiaa, sen tarvetta ja murtaa tabuja ja ajatuksia sen ympäriltä. Haluaisin tehdä sinne menemisen jokaiselle helpoksi ja madaltaa kynnystä hakea apua. Väitän, että jos jokaiselle suomalaiselle kuuluisi vuosittain vaikka viisi terapiaistuntoa, maailma olisi paljon parempi paikka ja ihmissuhteet ja ihmiset paljon onnellisempia. Terapia on yksi aiheista, joiden ympärillä häpeä pyörii vahvasti. Historiassa hullut olivat hulluja, jotka teljettiin esimerkiksi saareen tai myöhemmin mielisairaalaan. Myöhemmin mielenterveysongelmat tunnistettiin, mutta nykyäänkin on vallalla ajattelutapa, joko olet hullu tai terve. Syöt lääkkeitä tai olet terve. Kahtiajako ei tunnu edelleenkään sallivan meitä väliinputoajia, jotka vaikeuttavat omaa tai läheistensä elämää ajatuksillaan tai käytöksellään, joka on yleensä peräisin esimerkiksi varhaislapsuudesta tai elämän traumaattisista kokemuksista. Väliinputoajata eivät tarvitse lääkkeitä, mutta he tarvitsevat ammattilaisen apua. Apua, ettei tilanne pahene. Että elämä olisi taas normaalia, iloista ja tulevaisuus näyttäisi valoisalta. Apu voi joskus löytyä kirjahyllystä tai läheisen ystävän sanoista. Usein paras apu on kuitenkin se terapia, joka vaatii vain sen ensimmäisen rohkean askeleen. Sen jälkeen se on yllättävänkin helppoa. Ja kuten mainitsinkin jo, mietin vain miksen aloittanut sitä jo kauan sitten. Terapiassa voi tulla välillä taukoja, mutta sen voi aloittaa aina uudelleen. Hyvä terapiasuhde voi kestää jopa läpi elämän jos siihen on mahdollisuus. Terapiaan mennäkseen ei tarvitse olla mielenterveysongelmia.

 

Ei ole luovuttamista hakea apua. Avun pyytäminen tarkoittaa sitä, ettei ole valmis luovuttamaan.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Jo monena aamuna olen herännyt ennen kukonlaulua. Kukonlauluakin ärsyttävämpi ääni on muuten se aamuyön sikeän unen katkaiseva chihuahuan pyyntö päästä ulos. Wwwuf, fiii-wiii-fii, wuff… Silmät sikkurassa olen komentanut olemaan hiljaa, nukutaan vielä. Ensin kävin mielessäni läpi kaikki kauhuskenaarioni sairauksista ja oireista, jotka herättävät normaalisti aivan sikeästi nukkuvat koirat keskellä aamuyötä, mutta muutaman unisen aamun jälkeen tajusin sen olevan yksinkertaisesti vain tämä valo. Uusi päivä alkaa tähän aikaan vuodesta aikaisin. Ehkä chihuahuan sisäinen kello on rikki, se luulee, että nyt herätään. Kaamosaikana niitä ei saa ulos millään.

 

 

Koirat pääsevät ulos kun olemme jatkaneet ensin katkonaista aamuyön unta siihen asti, että kello soi. Lähes poikkeuksetta herään aina kymmenen minuuttia ennen kellonsoittoa, omassa sisäisessä kellossani ei taida olla ainakaan vielä vikaa. Siitä alkaa oma aika. Sängyssä makaaminen on turhauttavinta mitä tiedän, siis niin kauan kun ei nuku. Aamurutiinit aloitan tekemällä ärsyttävimmät hommat pois – kasvopesu, hampaiden pesu, hiustenlaitto ja kevyt meikki. Käyn joka aamu vaa’alla, sillä haluan olla elävä todiste siitä, kuinka kilojen heitto painossa on todellakin mahdollista ihan viikon sisällä. Vasta nyt tuntuu todella alkavan uusi päivä. Jos teen töitä kotona, puen yöpuvun tai kylpytakin. Jos menen toimistolle, vaihdan vaatteita yleensä ainakin pariin kertaan. Fiilispukeutuja.

 

Vihermehu aloittaa päivän, samalla tippuu kahvi. Kahvin tippuminen on muuten sanonta, mikä kuulostaa hassulta, samalla käytän sitä kuitenkin itse päivittäin. Kahvin tippumiseen liittyy mielikuva vaaleanpunaisen Moccamasterin äänestä, tummapaahtoisen kahvin tuoksusta ja täydellisesti isoon kuppiin sekoittuvasta kauramaidosta. Aamiaiseni on lähes aina samanlainen. Puurosta ja kananmunista en luovu luultavasti ikinä. Yritän muuten aina aamuisin lukea edes pari sivua kirjaa. Joskus tein sitä ihan vain siksi, että halusin sanoa lukevani aamuisin kirjaa. Nyt siitä on tullut tapa. Enkä muuten välttämättä saa toisia kirjoja luetuksi koskaan. Yli verran ruokapöydän viereisen arkun päällä on lojunut pari aamukirjaa. Ehkä vielä joskus saan käännettyä viimeisetkin sivut.

 

 

Ennustan tarotkorteista tulevan päivän kulun, teen taas uuden nopeusennätyksen lapsen herättämisessä, pukeutumisessa, ruokkimisessa ja laittamisessa päiväkotiin. Jään usein tuijottelemaan kahvikuppini kanssa terassille aamuaurinkoa ja kesään valmistautuvaa luontoa. Omenapuun nupullaan olevat kukat muistuttavat vuoden kauneimman vuodenajan olevan luultavasti viikon päästä täällä. Uusi päivä on alkanut. Jos se ei tuntunut tänään hyvältä, huomenna on taas uusi. Kun elämä on yhtä poikkeustilaa, aamut pysyvät. Pidän aamurutiineistani kiinni lujempaa kuin lapsen kädestä tietä ylittäessä. Noudatan rutiinejani oikeastaan kaikkialla, vaikka lähes aina aloitankin päiväni kotona. Toi päivä tullessaan mitä tahansa, siihen on paljon valmiimpi, kun siinä on ollut jotain pysyvää. Wwuf, vihermehu, mokkiksesta tippuva kahvi – ja ne surullisen kuuluisat pari sivua.

 

Aamu tuntuu olevan elämän valoisa tapa muistuttaa, että niin se vaan jatkuu. Jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Tuli mitä tahansa ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Katsoin kuvaa tuoreiden raskausarpien peittämää vatsaa silittävästä naisesta. Hän kantoi arpensa ylpeänä ja iloitsi siitä, kuinka hienon työn hänen kehonsa oli uuden elämän eteen tehnyt. Saa siinä sen jäljet näkyä. Olin kauhuissani. Kotona oli useita erilaisia iho-öljyjä, joita hieroin pakkomielteisesti vatsani ihoon kaksi kertaa päivässä. Ihon alla kasvoi pieni poika, ja minä pistin kädet ristiin etten saisi raskausarpia. Suunnittelin etukäteen, kuinka aloitan tavoitteellisen treenaamisen, hypoxit ja lymfat heti kun olisin toipunut riittävän hyvin sektiosta. Hikoilin salilla ja lenkkipoluilla ihan viimeiseen asti.

 

 

 

Isän viaton kommentti kesälomalla saaressa oli tarkoitettu varmasti vain tsempiksi urheiluharrastuksiin. Että pitää käydä treeneissä ja lenkkeillä ettei musta tuu sit lihavaa. Sen jälkeen näin kuitenkin aina itseni vääränlaisena, olinhan sitä ennenkin ollut aina epävarma ulkonäöstäni. Inhosin hiuksiani, silmiäni, kasvojani, käsiäni, jalkojani – no, ihan kaikkea. Tuon jälkeen näin itseni myös liian lihavana, vaikka olen tosiaan aina ollut hoikka. Yllätyin joka kerta, kun lainasin kavereilta farkkuja ja mahduin niihin. Pidin ystäviäni upeina – todella laihoina ja kauniina, ja itseni näin peilistä aivan erilaisena. Kaikki kouluvuodet menivät siinä, etten ikinä ollut tyytyväinen ulkonäkööni. En koskaan ollut tarpeeksi kaunis. Halusin kuitenkin aina olla ja kiinnostukseni kauneudenhoitoon on ollutkin juuri tästä syystä suurta. Tietämykseni esimerkiksi kosmetiikasta, hiuksista, laihdutuksesta ja erilaisista kauneushoidoista on edelleen varsin laaja.

 

Vasta lukioaikoina aloin saada kehuja. Tai ainakin omasta mielestäni se tuntui siltä. Voi luoja, miten hyvältä tuntui kun joku sanoi oikeasti nätiksi. Saatoin saada siihen aikaan miehiltä vaikka sähköposteja tai meseviestejä (nykyajan old school juttuja), eräskin oli vain nähnyt minut kaupungilla, piti minua kauniina ja kysyi sitten kaveriltaan kuka olen ja otti yhteyttä. Jäin nopeasti koukkuun kehuihin ja huomioon, tunsin etten ollut koskaan sitä saanut ja kun sain, se tuntui ihan älyttömän hyvältä. Aina oli kuitenkin joku kauniimpi, joku laihempi, joku upeampi. Ahdisti ja koin riittämättömyyden tunteita ihan päivittäin. Enkä pelkästään ulkonäöstä, vaan itsestäni yleensäkin.

 

 

Vuosia taistelin kuitenkin itseni aina pinnalle näistä ajatuksista. Samalla tietysti halusin olla mahdollisimman kaunis. Niihin aikoihin omassa elämässä asiat menivät vähän kurjasti, oli huono parisuhde ja isäni kuoli. Opiskelin alaa joka ei kiinnostanut pätkääkään. Hallitsin elämääni vain muokkaamalla ulkonäköäni. Laihdutin kunnes olin tavoitepainossani, alle 50 kiloa. Tekisi mieli sanoa, etten ollut lainkaan onnellinen, mutta siitä mä olin. Vaikka elämä oli onnetonta, jossain sentään onnistuin. Hetken päästä tulivat tekoripset, vahvat meikit ja loputtoman pitkät hiustenpidennykset. Vaihdoin silmieni väriä piilolinsseillä, makasin parhaimmillaan viisi kertaa viikossa solariumissa ja olin kaukana siitä, millainen oikeasti olin. Ja se tuntui niin hyvältä, inhosinhan sitä alkuperäistä itseäni. Asuin hetken aikaa Kotkassa, josta saa muuten maailman parhaimmat munkkipossot. Kuinka usein ostinkaan torilta näitä possoja, söin kotona ja oksensin posson sen jälkeen pois. Tuntui kauhean kätevältä.

 

 

 

Mitään konkreettista yhtä suurta muutosta tai suurta käännekohtaa ei koskaan tapahtunut. Pahin vaihe se vain meni ohi. Muutin muutamaksi vuodeksi Espooseen, sieltä taas Helsinkiin ja elämästä tuli jälleen ihan kivaa. Unohdin pitkäksi aikaa ulkonäkömurheeni, joskin ne olivat tavallaan aina läsnä tavatessani muita ihmisiä, eivät kuitenkaan häirisevästi. Elin kuitenkin niistä kehuista, onneksi sainkin niitä suhteellisen säännöllisesti. Löysin suuren rakkauden, ihmisen joka piti minusta juuri sellaisena kuin silloin olin. Ja kun yhtäkkiä tulin raskaaksi, ne katalat ulkonäköpaineet valtasivat mieleni jälleen. Koko identiteettini muuttui äidiksi tulemisen myötä ja taistelin sitä muutosta vastaan kynsin hampain. Olinhan voinut mieleni kanssa sitä ennen niin hyvin, ensimmäistä kertaa ehkä koskaan. Taas sama tie oli edessä.

 

Ulkonäköpaineiden takia olen tehnyt aika radikaalejakin asioita itselleni, kuten käynyt kauneusleikkauksessa. Toisaalta en kadu mitään ja on hyvä, että ulkonäköä on mahdollista muokata jos se tekee ihmisestä tyytyväisen itseensä. Nimittäin ero mielen hyvinvoinnissa on valtava silloin, kun se oma peilikuva on ihan ok verrattuna siihen, että inhoaa sitä ja haluaa vain piiloutua peileiltä ja muiden katseilta.

 

 

 

 

Itselleni pahinta myrkkyä olivat tsemppilauseet ”Olet upea juuri noin, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, luonnollisuus on kauneinta!” sillä ne loivat paineita siitä, että ollakseni hyväksyttävä ja rakastettu, minun pitäisi näyttää siltä millaisena itseäni inhoan ja opetella vain sietämään sitä peilikuvaa joka ei miellytä ei sitten ollenkaan. En tiedä kuulostaako tämä nyt jotenkin ristiriitaiselta, mutta en osaa sitä oikein paremminkaan muotoilla. Tavallaan olenkin sitä mieltä, että luonnollisuus on kaunista, mutta se luonnollisuus ei välttämättä ole se todellinen, alkuperäinen tilanne. Etenkään nyt, kun kasvojen ja vartalon muokkaaminen erilaisilla toimenpiteillä on niin valtavan yleistä.

 

 

 

 

Katson yleensä kaikkia muita aina ylöspäin ja yritän muistaa kehua toisia aina. Pidän kaikkia ystäviäni äärimmäisen kauniina, voisin luetella heidän hyviä puoliaan vaikka kuinka kauan. Itsestäni on ollut kuitenkin todella vaikea löytää mitään sellaista tiettyä asiaa, josta voisin oikeasti sanoa pitäväni. Vähitellen olen alkanut kuitenkin hyväksyä itseni. En voi koskaan tietää johtuuko se siitä, että olen muokannut ulkonäköäni erilaisilla toimenpiteillä ja kauneushoidoilla, laihduttanut useamman kilon ja alkanut meikata taas päivittäin vai siitä, että voin nyt kaikin puolin paremmin itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Todella suuri muutos oli muuten hiusvärin vaihtamisella tummasta vaaleaksi, tosin samaan aikaan tapahtui niin paljon muutakin omassa elämässä ja mielessä, että kyse voi olla siitäkin.

 

 

Sillä ei ole nyt kuitenkaan väliä, tärkeintä että on edes se ihan hyvä olo peiliin katsoessa. En ehkä koskaan tule ajattelemaan, että vitsi sä oot Mirva tänään todella kaunis, mutta suhtaudun nykyään ulkopuolistenkin kehuihin eri tavalla enkä ole niistä enää niin riippuvainen. Jo se kertoo muuttuneista ajatuksistani, että pystyn puhumaan näistä avoimesti ääneen. Aiemmin saatoin kirjoittaa pakonomaisesta laihduttamisesta muutaman sanan tai raskausajan ulkonäköpaineista, mutta kokonaisuuden olen pitänyt vain omana tietonani.

 

 

 

Halusin kirjoittaa tästä juuri tänään, sillä aamulla kotona alasti hiippaillessani tajusin, etten olekaan pitkään aikaan katsellut itseäni peilistä millään lailla kriittisesti. Olen voinut hyvin. Viime viikolla keskustelin myös ystäväni kanssa kauneuskilpailuista ja niiden järjettömyydestä – en tiedä millainen itsetunto ja itsevarmuus täytyy ihmisellä olla, että sellaiseen pystyy osallistumaan. Kauneuden arviointi ja sillä ulkonäöllä kilpaileminen kun on omasta mielestäni täysin järjetöntä. Kaikissa meissä on jotain kaunista ja itse pyrin nyt ainakin siihen, että olisin sisältä mahdollisimman kaunis. Monen asian kun olen oppinut kantapään kautta, oli kyse sitten hiusten vaalennuksen onnistumisesta tai vaikka ihmissuhteista ja muiden kohtaamisesta.

 

Uskon, että se mitä ajattelemme itsestämme ja muista, ja se miten voimme itsemme tai niiden ajatustemme kanssa, näkyy lopulta myös ulkonäössämme. Hyvinvoiva ihminen on kaunis. Tunnistaako joku näitä samoja ajatuksia? Oletko ehkä itse kärsinyt epävarmuudesta ja ulkonäköpaineista, jos niin miten ne näkyivät? Ja ehkä isoin kysymys, pidätkö itseäsi kauniina?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian