”Sä oot tota sukupuolta joka tietää mihin nää kuuluu” sanoi miespuolinen tuttavani ja ojensi pesuainepullot kävellessäni ohi. Oikein hätkähti, kun tartuin tähän periaatteessa ihan mitättömältä kuulostavaan heittoon ja ensimmäistä kertaa nostin kunnolla esiin sen, kuinka helv.. kyllästynyt olen naisia alentavaa puheeseen silloinkin, kun tiedän että puhuja itse kuitenkin kunnioittaa naisia vaikka vitsaileekin vähän sopimattomasti.

 

Sillä heitähän riittää. Äidin kanssa puhuttiin juuri tällä viikolla siitä, kuinka sovinistipuheeseen on tottunut. Varsinkin heidän suustaan, jotka oikeasti arvostavat ja kunnioittavat naisia, saattaa silti päästä tahattomia, vanhanaikaisia sovististiheittoja. Annetaan anteeksi, mutta otetaan asia esille, niin jatkossa silmät avautuvat ja naista alentava puhe saadaan kitkettyä ehkä vielä jonain päivänä pois ainakin tästä maasta.

 

 

 

Nuorempana koin olevani se ’vanha sielu’ ja viihdyinkin enemmän ikäistäni vanhempien ihmisten kanssa. Olen aina myös esimerkiksi seurustellut (paitsi 15-vuotiaana) minua vanhempien miesten kanssa ja sopeutunut tilanteeseen mainiosti. Koska olen myös aina ollut melko itsenäinen enkä koskaan heittäytynyt siivelläeläjäksi, en nuorempana oikeastaan edes uhrannut ajatustakaan feminismille. Pikemminkin olin se, joka piti feministejä jopa vähän ärsyttävinä ja kovaäänisinä. Kun meillä naisilla nyt kuitenkin on asiat täällä Suomessa aika hyvin. Se toki on edelleen totta ja usein tätä toistelen lapsellekin. Olemme etuoikeutettuja, että saamme asua ja kasvaa Suomessa. Naisena olen myös todella, todella etuoikeutettu syntyessäni suomalaiseksi naiseksi, mutta luojan kiitos silmäni ovat avautuneet viime vuosina naisen asemalle näinkin hyvin voivassa maassa. Aina joskus kuitenkin kurkistan kuplani ulkopuolelle ja tajuan, että emme edelleenkään ole tasa-arvoisia.

 

Itse en halua olla se ”vihainen” feministi, mutta heillekin on toden totta tilansa ja paikkansa tässä maailmassa. Ja heitä tarvitaan. Se, että itse en kanna ylläni pillukoruja tai pue poikalastani vaaleanpunaisiin vaatteisiin, ei kuitenkaan estä minua olemasta feministi. Ihan oikeasti, mikään ei estä sinuakaan olemasta feministi. Joka ikisen naisen tulisi olla feministi ja huomattavasti näkyvämmin kuin nyt. Sen sijaan törmäämme edelleen vuonna 2020 ajatuksiin, että nainen ei voi olla feministi koska ei esimerkiksi käy töissä vaan hoitaa lapsia kotona. Pitäisikö feministi määritellä uudelleen miestä paremmin tienaavaksi uraorientoituneeksi aktivistiksi? Ei. Kerrataan nyt vielä että itse käyn kuitenkin töissä, ja olen aina käynyt töissä, mutta sillä ei kyllä ole paskankaan väliä sen kannalta, olenko feministi vai en. Siivoan (toisinaan) ihan mielelläni ja olen aina tiennyt myös siivoavani tuhat kertaa paremmin kuin kanssani asuvat miehet, joten teen homman mieluummin itse. Tämä ei johdu siitä että he ovat olleet miehiä, hehän olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin. Tiedän myös lapseni isää huomattavasti enemmän lapsen eskari-, ja harrastusasioista ja hoidan näitä sekä näitä kuuluisia arjen metatöitä paljon enemmän kuin hän. Ja se on täysin oma valintani, se ei tee minusta yhtään sen vähempää feministiä. Elän omien valintojeni mukaan. Samalla saan käyttää niin naisellisia tai niin epänaisellisia vaatteita tai jopa sanoja kuin itse haluan. Nainen ja mies eroavat toisestaan biologisesti monellakin tavalla, mutta ero saa jäädä siihen.

 

Jokainen kotiäiti voi ihan yhtä lailla olla feministi samaan aikaan kun mies käy töissä. Kyllä. Ihan jokainen, lapseton, perheellinen, suuri johtaja tai työtön voi olla feministi. Jos ei voi, on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa puolustaa omia oikeuksiaan. Sillä oikeuksia, niitä sinulla ja minulla on. Ja niitä täytyy tuoda myös esiin.

 

 

Otan välillä yhteen läheistenkin ihmisten kanssa naisen asemasta ja oikeuksista. Inhoan nainen ratissa -vitsejä ja on minut istutettu syntymäpäiväjuhlissa sinne naisten pöytäänkin. Naisten pöytään?! Tässä tullaan tähän alussa mainitsemaani eroon. Itseäni vanhemmille miehille tällaiset asiat tuntuvat olevan täysin normaaleja. Äijät grillaa hei tässä bisset kourassa niin kattakaa te pöytä ja hoitakaa tiskit ja laittakaa lapset nukkumaan. Ei jumalauta, nousee karvat pystyyn jo ajatuksestakin. En tiennyt missä miestuttavani ojentamia pesuaineita säilytetään eikä minun todellakaan tarvitse tietää jos en halua. Se ei liity sukupuoleeni millään tavalla ja jos haluan juoda mieluummin bisseä ja grillata kuin kattaa pöytää ja nukuttaa lapsia, minä voin niin tehdä. Niin sinäkin. Jos tykkäät elää vanhanaikaisten sukupuoliroolien mukaan, saat elää myös niin. Kunhan se on sinun valintasi.

 

Luulen, että kirjoitan jatkossa paljon enemmän naisista. On ollut ilo huomata, kuinka nuoremmat miehet ajattelevat asioista jo huomattavasti eri tavalla. Heille siivous, lastenhoitoa ja ruoanlaitto ovat täysin normaaleja asioita, he ymmärtävät että naiset voivat tehdä täysin samoja asioita kuin miehet eikä ihmisen pätevyyttä missään elämän osa-alueilla määrittele sukupuoli. Silti sovinistiläpät ja jopa suoranainen naisviha periytyvät edelleen helposti sieltä isältä pojalle. Siihen me voimme kaikki vaikuttaa tekemällä naisvihasta näkyvää ja puuttumalla siihen ”harmittomaankin” vitsailuun aina, kun se tuntuu epämukavalta. Itse ainakin elin liian kauan vanhanaikaisten sukupuoliroolien täyttämässä ympäristössä enkä oikein osannut edes tuoda koskaan niitä epäkohtia esille. En, vaikka törmäsin niihin lähes päivittäin. Onneksi olen löytänyt sen vahvan, joskus jopa sen vihaisenkin feministin sisältäni ja alkanut tuoda sitä esiin enemmän ja enemmän. Maailma ja tämä maa tarvitsee sitä nyt.

 

”I wanted to live a man’s life in a woman’s body” Diane Von Furstenberg

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Selaimessa oli auki viisi välilehteä. Sähköpostit odottivat vastaustaan ja päätin aloittaa yksi kerrallaan. Aloitin ensimmäisen, kunnes ikävät uutiset keskeyttivät työt. Menetin eilen ensimmäisen läheiseni koronavirukselle. Toivottavasti myös viimeisen. En tule avaamaan asiaa yhtään enempää enkä itse halua ensimmäistäkään surunvalittelua. Täysin lehdissä kuvatulla tavalla edennyt koronavirustauti vei elämäniloisen rakkaamme pois niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt jättää hyvästejä. Koska kirjoittaminen on ollut aina paras ja tärkein keinoni purkaa ja käsitellä ajatuksia, haluan kirjoittaa teille tänään surusta. Olen mielestäni kolmekymmentäkaksivuotiaaksi saanut aivan liian monta suru-uutista. Koskaan niihin ei totu, mutta ainakin olen oppinut kohtaamaan surua.

 

 

Eihän tämä voi olla totta -olo. Se voi jatkua viikkoja. Juuri sen epätodellisen olon takia suru jää helposti käsittelemättä. Kun suru ei tunnu todelta, sen sulkee mielestään ja täyttää tilan muulla tekemisellä. Siivoaa, tekee töitä, tapaa ihmisiä, kaataa viiniä. Suru piiloutuu, jää arjen alle, mutta ei koskaan unohda. Tulee esiin ennemmin tai myöhemmin. Sen takia suru pitäisi surra heti. Antaa sen tulla, antaa sen itkettää, antaa sen sattua, antaa sen tuntua. Millä tavalla se sitten tuntuukaan. Olen kaksi kertaa elämäni aikana itkenyt niin paljon, että kyyneleet ovat loppuneet. Ihan oikeasti, kyyneleet loppuneet. Tutkimusten mukaan kyyneleet eivät voi loppua vaan kyynelnestettä tulee aina vain tarpeeksi mutta en vain millään usko että kukaan on niin suuren surun keskellä pystynyt osallistumaan yhteenkään tutkimukseen että ehkä tämä on jäänyt vain yksinkertaisesti huomaamatta. Mutta kyyneleiden kannattaa antaa vain tulla. Vaikka sitten loppumiseen asti. Surevaa ei tarvitse sen kummemmin sanoilla lohduttaa. Ei tarvitse olla oikeita sanoja, ei kai surun hetkellä sellaisia olekaan. Tieto siitä, että on läsnä on tärkeintä. Että mä olen kyllä täällä, jos ja kun tarvitset. Halauksella hiljaisuudessa on paljon suurempi voima kuin millään maailman lauseilla.

 

Surun kanssa oppii elämään. Vielä tulee päiviä jolloin naurattaa. Siitä ettei surua ajattele jatkuvasti, ei pidä potea huonoa omaatuntoa. Jos surua on vain muistanut käsitellä, on ihan tervettäkin välillä ajatella muuta. Joskus vähän nauraakin. Ensimmäiset ilonaiheet voivat tuntua vääriltä, mutta mitään väärää niissä ei ole. Kun isäni kuoli äkillisesti ja huomasin muutaman shokkipäivän jälkeen ajattelevani muitakin asioita, ajattelin etten sure tarpeeksi ja olen huono tytär. Mutta eihän se niin mene. Isäni kuoleman jälkeen itkin vuoden jokaisena päivänä. Silti samaan vuoteen mahtui paljon naurua, suuria ilonaiheita, kuplivia juhlia ja huolettomia öitä. Kun oma elämä pysähtyy, ulkopuolella se jatkaa kulkuaan. Hoidin vuosia sitten saattohoidossa olevaa vastasyntynyttä. Hänen vanhempansa sanoittivat tilannetta hyvin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkona lehdet jatkoivat tippumistaan ja pilvet liikkuivat. Bussipysäkillä jäätiin pois, hypättiin kyytiin, kiirehdittiin kotiin, kouluun, töihin ja takaisin kotiin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkopuolella elämä jatkui. Surun keskellä se tuntuu helposti pahalta. Että mitä helvettiä sä siellä somessa jaat kampausvinkkejä kun mun läheinen on kuollut. Siltä se tuntuu ja siltä se saa tuntuakin. Ja jossain vaiheessa, kun on siihen valmis, voi hypätä taas siihen kyytiin mukaan. Jäädä pois, kun siltä tuntuu ja astua uudestaan sisään. Käydä töissä, käydä koulussa, ja mennä taas kotiin pilvien jatkaessa liikkumistaan.

 

Se, josta kuolema muistuttaa joka ikinen kerta. Oli kyseessä sitten odottamaton tai vähitellen saapunut suru, elämän päättyminen iskee vasten kasvoja sen faktan, että se tapahtuu meille jokaiselle vielä joskus. Miksi jätämme arvokkaita päiviä elämättä? Varaudumme tulevaan usein liikaakin. Ajattelemme muuttavamme ulkomaille sitten eläkkeellä. Miksemme osta loma-asuntoa jo nyt? Voihan sinne sitten muuttaa pysyvästi myöhemmin. Miksi jätämme nauttimatta hetkistä perheemme kanssa arkena ja odotamme viikonloppua, kun silloin on sitä aikaa? Elämästäsi yli 70% on arkipäiviä. En usko, että haluat käyttää ne kaikki tiskikonetta täyttäen ja puhelinta tuijottaen. Emme tietenkään voi irtisanoutua ja elää kuin viimeistä päivää kolmekymppisenä jo ihan senkin takia, että on todennäköistä elää huomattavasti pidempään. Olisi ihana ajatus juhlia vaikka joka päivä, mutta tiedämmehän että silloin juhlat eivät tuntuisi miltään. On hieno ja tärkeä ajatus esimerkiksi säästää lapsille rahaa ja opettaa heitäkin säästäväisiksi, mutta sen kustannuksella ei kannata tinkiä elämän laadusta.

 

Mikään ikä, elämäntilanne tai kiire ei saisi kuitenkaan estää elämästä nauttimista. Kaiken tämän surumme keskellä saamme olla kiitollisia paitsi tietysti kaikista yhteisistä vuosista ja arvokkaista opetuksista, myös siitä että hän jos joku osasi elää täysillä loppuun asti. Ja omien sanojensa mukaan nautti joka kilometristä.


 

Seuraava lause kuulostaa hassulta. Kesällä tuntee olevansa elossa. Ihan kuin ei tuntisi sitä sitten syksyllä tai talvella tai keväällä vai? Mutta tietäähän jokainen mitä se tarkoittaa. Kun aurinko polttaa ihoa ennennäkemättömällä tavalla ja hankolaisen sikakalliin laiturin puheensorina sekoittuu tuulessa mastoon hakkaavien narujen ääneen ja vähän hassusti sidotut köydet kiristyvät liikaa veneiden liikkuessa laiturissa ja se narina tavallaan ärsyttää mutta sitten ei kuitenkaan, onhan kesä ja tuulesta huolimatta lämmin ja iho tuoksuukin ihan ruskettuneelta. Mutta siinä ylihintaisessa pellavamekossa, joka muuten oli vain pakko ostaa koska sitä myytiin söpössä kojussa rannassa ja siinä kesävaatehuumassa unohti että niitä on jo kaksi eri väristä kaapissa käyttämättömänä, on tosiaan helpompaa tuntea oikein elävänsä pitkästä aikaa. Tätä samaa kaavaa ovat kesäni noudattaneet jo jonkin aikaa. Silloin on kivaa kun on lämmintä ja valoisaa.

 

Siitä huolimatta että kesällä olen suurimman osan tavoin kepein ja huolettomin, olen kuitenkin niitä kevään lapsia. Syntynyt kauheimman mahdollisen räntäsään aikana aikaisin aamulla, mutta kuitenkin keväällä. En tiedä johtuuko tästä se, että lähes joka vuosi elämäni tuntuu kaikkein jännittävimmältä juuri keväisin ja kaikki suuret muutokset ovat tapahtuneet nimenomaan keväällä. Kaikesta kurasta ja vaihtelevuudesta ja takatalvista ja vähän jopa ärsyttävän matalasta auringosta huolimatta keväässä on jotain taianomaista. Uusia alkuja, vaikka sanaparina uusi alku on vähän jopa ärsyttävä sekin. Mutta että vaikka rakastan talvea ja lunta ja välillä onnenkyynelehdin hiihtoladulla, tuo kevät esiin taas yhden valoisan ajan. Helpotuksen selätetystä pimeydestä ja toivon siitä, että kaikki on kohta taas kaunista ja vähän ihanampaa kuin minään muuna vuodenaikana.

 

Koska silloin kun kirsikkapuiden jälkeen kukkivat syreenit Kaivopuistossa, ei huonokaan päivä ole ihan niin huono.

 

 

Tänään alkoi uusi viikko ja uusi kuu. Juttelin kuusivuotiaani kanssa juuri siitä, että jos vuosi jaetaan neljään yhtä suureen osaan, on kevään osuus maalis-, huhti-, ja toukokuu. Voi onni, nyt on kevään ensimmäinen kuu. Helmikuu olikin tänä vuonna sellainen kuu, jonka olisi voinut jättää väliin koko kuun. Jos en olisi ollut siitä kolmea viikkoa pois kotoa, en tiedä missä nyt olisin. Nyt on kuitenkin aika kääntää taas uutta aukeamaa elämän kirjassa ja siirtyä vuodenajoista jännittävimpään. Tällaista tekstiä voi tuntua oudolta lukea juuri tänään kun kotimaahan on asetettu poikkeusolot, mutta on ehkä suurta viisautta ymmärtää, että elämä voi olla jännittävän kuplivaa ja uuden alun odottelua silloinkin, kun ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään yhtään missään. Kun lakkasi miettimästä että kyllä tämä nyt on mun vuosi ja mun elämäni kevät ja paras kesä ikinä ja uudistunein syksy koskaan saati maagisin talvi ever, voi tulla vastaan ihan mitä tahansa.

 

Ehkä elämäni kevät, ehkä jotain muuta. Mutta jokatapauksessa kevät. Ihan pian.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ