Latasin sunnuntaina Instagram-tililleni kuvan itsestäni yöpuvussa. Instagram on minulle sellainen kevyen hömpän, ruokaohjeiden ja visuaalisen inspiraation kanava enkä analysoi tai mieti sitä kovinkaan tarkasti. Engagement ratea enemmän minua kiinnostaa vaikka se, kuinka kommunikoin siellä muiden käyttäjien kanssa.

 

No, latasin tämän yöpukukuvani josta pidin sen huolettoman sunnuntaimeiningin ansiosta ja olen ylpeä siitä että voin julkaista kuvan jossa näkyy sotkuinen tukka ja lattialle unohtuneet jouluvalot. No, kirjoitin kuvatekstiksi yöpukuun mätsäävän lauseen ”Create a life you can’t wait to wake up to.” Näin karkeasti suomennettuna Luo itsellesi elämä, jossa et malta odottaa heräämistä tai vaikka vähän fiksummin että Luo itsellesi elämä, josta et tarvitse lomaa. No palaute oli sitten kohtuullisen suoraa. Että helppohan minun on tällaista taas kirjoittaa kun selän takaa avautuu merimaisema ja voi vain keimailla vähissä vaatteissa ökytalossa. Harmitti, ihan suoraan jos sanon. Tuli olo, etten voi enää julkaista tällaista kuvaa tai kuvatekstiä, sillä vastaanotto on tuollainen. Ettei minulla olisi oikeutta kehottaa ketään luomaan elämästä sellaista, että siitä ei tarvitse sitä lomaa. Minulla on. Sinullakin on. Ja kaikkien pitäisi edes yrittää tehdä elämästään sellaista ettei siitä tarvitsisi lomaa ja varsinkin sellaista, ettei tulisi vahingossakaan laittaneeksi kenellekään noin ilkeää viestiä Instagramissa.

 

 

Olen nimittäin ollut aina sitä mieltä, että me teemme elämästämme sitä, mitä se on. On paljon asioita joihin emme pysty vaikuttamaan, mutta on paljon asioita joihin pystymme vaikuttamaan mutta emme vain saa sitä aikaiseksi. Toiset syyt ovat painavampia kuin toiset. Olen ihan valtavan onnekas, elämäni on ollut monta kertaa sellaista, etten ole kaivannut siitä minkäänlaista lomaa. Siihen eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet taloudelliset seikat. Kun uskalsin lähteä parisuhteesta jossa en voinut hyvin, itkin onnenkyyneleitä raahatessani isoa mattoa kympin ratikassa Kaisaniemestä Ullanlinnaan. Siitä huolimatta, että tasainen elämäni Espoossa omistusasunnossa ja taloudellinen varmuuteni oli keikahtanut kertaheitolla Ulliksen yksiöön ja opiskelijan kolmeen eri osa-aikaduuniin, olin onnellisempi kuin ikinä. Riitti aurinkoinen talvipäivä, uusi villamatto, illalla kaapissa odottava punaviini ja ystävä joka oli tulossa kylään.

 

Aikanaan perustaessani ensimmäisen yritykseni, olin ihan valtavan onnellinen. Olin vapaa, vapaa päättämään itsestäni ja työajoistani ja vaikka en tiennyt ollenkaan, saanko edes asiakkaita ja pystynkö maksamaan asumistani enää seuraavassa kuussa, olin siitä huolimatta aivan sairaan onnellinen. En halunnut tehdä mitään muuta. Minusta oli ihan hurjan ihanaa herätä aamulla töihin. On edelleenkin. Ja jos ei olisi, pitäisi tehdä jotain muuta. Pitää tehdä jotain muuta. Se on sinun ainoa elämäsi, muista se. Toista kertaa ei tule.

 

Elämä on liian lyhyt sen miettimiseen, kenellä on oikeus tehdä sitä ja tätä. Elämä on liian lyhyt varsinkin ilkeiden viestien lähettämiseen. Ja aivan liian lyhyt se on siihen, että eläisimme elämää, joka ei olisi meidän näköistä. En kannusta nyt lopettamaan päivätyötä ja säntäämään ulkomaille, tai miksei.. Mutta siitä nykyhetkestäkin saa ihanan ihan pienillä muutoksilla. Mieti mikä arjessa ärsyttää. Jos puhutaan pikkuasioista, niin kuin nyt puhutaan, mua ärsytti sotkuinen ja pölyinen pyykkihuone. Se ärsytti noin kolme ja puoli kuukautta. Kunnes joululomalla olin saanut jostain ihmeellisiä voimia ja yks kaks raivasin sen tyhjäksi, pesin, ostin pienen maton ja kauniit korit pesuaineille sekä toin pesukoneen päälle yläkerrasta huonetuoksun. Aloin viihtyä siellä. Arkiset pyykkihetket alkoivat tuntua ihanilta. Niitä oikein odotti. Kun arkeni suurin stressitekijä oli kiireiset aamut ja niiden mukanaan tuoma kiukku, oli pakko kohdata itsensä ja myöntää ongelma. Menen liian myöhään nukkumaan, en saa itseäni aikaisin ylös ja aamun ärsytyscocktail on valmis. Opettelin nukahtamaan aiemmin. Ta-daa! 

 

Kun taas elämässäni oli pielessä aivan väärä asuinpaikka, aivan väärä elämänkumppani ja minulle sopimaton työ, lähtivät vuodessa vaihtoon niistä joka ikinen. Tuo työ on muuten erään läheiseni mielestä paras duuni, mitä hän voi kuvitella. Varmasti exäni on myös jonkun toisen unelmamies (ehkä) ja haaveileehan moni asuvansa Espoossa. Niissä ei siis ole mitään pahaa, ei missään nimessä, mutta ne eivät olleet sitä mitä minä elämältäni halusin.

Kuinka ironista, että koko sen ajan kun elin sitä elämää josta joku toinen ei tarvitsisi lomaa, seinälläni oli teksti Carpe Diem. Voi kyllä. Carpe Diem.

 

Vaihda työpaikkaa. Uskalla erota. Muuta pieniä tapojasi. Tee se juttu, mitä et ole saanut aikaiseksi. Lopeta valittaminen. Kuvaa itseäsi vaikka sitten yöpuvussa sinne Instagramiin ja liitä sekaan ihan mitä tahansa ihania mietelauseita elämästä. Elämästä, joka on nyt. Sitä toista kertaa ei tosiaan tule.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

Sisustustilini löydät sieltä @ourhometour

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

 

 


 

Erosin ex-miehestäni vajaat kymmenen vuotta sitten. Viimeisen kerran näin pankissa myydessäni asunnon puolikasta hänelle ja sen koommin ei olla nähty (uskomatonta, ehkä nyt kun kirjoitan tämän niin tietysti törmään häneen kaupungilla) eikä edes puhuttu. Katosimme toistemme elämistä täysin. Se oli elämäni helpoin ihmissuhteen päättäminen. Huonot fiilikset ja energiat jäivät edelliseen elämään ja jatkoin elämääni onnellisena yksin.

 

Erot ovat yleisimpiä ihmissuhteiden loppuja, sen jälkeen luultavasti kuolemat. En tiedä, mutta arvaan. Nimittäin muita ihmissuhteita tuntuu olevan jotenkin pirun hankala päättää. Tähän en nyt laske niitä hiipuneita ystävyyssuhteita, niitä tapahtuu kaikille kokoajan. Mikä saa ihmisen edes päättämään esimerkiksi ystävyyssuhteen ja miten siitä pääsee yli? Tämä postaus on muuten lukijani pyytämä toivepostaus, kiitos mielenkiintoisesta ideasta.

 

 

Jos ystävä tekee jotain petollista, on välien katkaiseminen helpompaa usein juuri sillä hetkellä. Toki jos teko tulee ihan puskista, jää siitä jäljet ja pohdittavaa myöhemmäksi. Jos sattuu käymään terapiassa, voi hyvällä onnella jo yhdellä keskustelulla päästä niiden yli siinä kaikkien muiden asioiden ohella höpötellessä. Ei aina, mutta joskus. Joskus ei vain halua, ei millään, katkaista niitä välejä. Joskus sitä venyy sietokykynsä kanssa äärimmilleen, koska pitää kiinni niistä ihanista yhteisistä muistoista ja mielikuvasta tasapainoisesta, toisia täydentävästä ystävyydestä täynnä luottamusta ja loputonta naurua.

 

 

Niin tein silloinkin, kun skoolasin kuplivalla samassa pöydässä muutaman kaverin kanssa, jotka samaan aikaan puhuivat pienellä porukalla pahaa minusta selkäni takana. Samassa tilassa. Hieman aiemmin olin saanut yhtäkkiä aamulenkillä järkytyksekseni kuulla, kuinka yksi parhaista ystävistäni, tai no, jota pidin itse parhaimpina ystävinäni, oli puhunut minusta todella pahasti, osittain hyvinkin perättömästi ja mustamaalannut minua muutamalle muulle ihmiselle. Siis ihan oikeasti, puhutaan aikuisista, järkevistä ihmisistä. Miksi? Tiedän kyllä syyt, yleensähän siellä on taustalla oma paha olo ja itsensä nostaminen jalustalle. Mutta silti se tuntui pahalta, eikä tuollaista pitäisi koskaan hyväksyä. Yritin kynsin ja hampain pitää kuitenkin tästä ihmissuhteesta kiinni, aloin jopa ymmärtää tätä ystävääni, mutta luottamusta meidän välille ei enää koskaan syntynyt. Kerran yritinkin palauttaa vanhoja hyviä aikoja välillemme uskottelemalla, että ihmiset voivat muuttua. He nimittäin oikeasti voivat muuttua. Tässä tapauksessa epäonnistuin kuitenkin heti.

 

Kärsin itse tuon ystävyyssuhteen kariutumisesta pitkään. Itse en voisi koskaan loukata ystävää. En keksi läheisimmistä ihmisistäni mitään pahaa sanottavaa, en mitään. Tiedättekö miksi? He ovat minulle niin tärkeitä ja läheisiä, että ymmärrän heitä ja heidän valintojaan, aina. Emme läheskään aina ole samaa mieltä ystävieni kanssa, ei pidäkään olla, ja meillä on monilla esimerkiksi hyvin erilaiset moraalikäsitykset. Vaikka ystäväni tekisi mitä väärää omassa elämässään, en tuomitsisi häntä koskaan. Se on ainakin itselleni sen tosiystävyyden merkki. Ymmärrän ja yritän aina asettua hänen asemaansa.

 

 

Ystävyyssuhteita voi päättyä myös ilman dramatiikkaa. Ihmisten arvomaailma muuttuu vuosien myötä. Entä jos käykin niin, että molempien arvot muuttuvat, mutta ne tiet lähtevätkin aivan eri suuntiin. On vaikea jakaa elämänsä parisuhteessa ihmisen kanssa jolla on aivan erilaiset arvot, mutta on se vaikeaa myös ystävyydellekin. Siinä missä toinen jää kiinni loputtomaan ikuiseen nuoruuteen bailaamalla viikonloppu toisensa perään ja myy sielunsa luksukselle ja kolmatta päivää jatkuvalle päihteidenkäytölle, on vaikea jakaa tasapuolinen ystävyys ihmisen kanssa, joka arvottaa perheen, urheilun ja hyvinvoinnin hyvin korkealle. Nämä ovat nyt vain pieniä esimerkkejä, erilaisia arvojahan on paljon enemmän.

 

Ystävyyssuhteiden päättyminen muuttaa elämää. Yhtäkkiä ei olekaan sitä viestittelykaveria ja kun tekee mieli jakaa hauska juttu tai jokin juoru, tajuaa kuinka ei voikaan naputella enää puhelimesta tuon ystävän numeroa. Kun isäni kuoli, meinasin usein koiralenkeiltä soittaa hänelle ja kertoa jonkin hauskan jutun. Ainiin, en voikaan. Vähän sama fiilis, ei nyt ihan yhtä dramaattinen.

 

 

Tähän väliin on ehkä hyvä mainita, että kannattaa myös kääntää katse itseensä. Mitä itse tuo ystävyyssuhteeseen tai omiin ihmissuhteisiin yleensäkin? Uupuneena, kiireisenä tai jopa loppuunpalaneena tai masentuneena saattaa vaatia itse ihmisiltä ympärillään paljon, mutta niin inhimillistä kuin se onkin, voi unohtaa itse olla yhtä hyvä ystävä. Pohtimisen arvoinen juttu sekin.

 

Ystävyys voi päättyä ja vaikka se olisi oma valintamme, se tuntuu pahalta. Ystävyyssuhteen päättäminen omasta halusta vaatii valtavasti rohkeutta ja voimia, mutta uskon että jos on edes syy pohtia kannattaisiko ystävyyssuhteesta päästää irti ja jos ihmissuhde vie energiaa etkä voi olla aidosti oma itsesi, vastaus on ehdottomasti kyllä – kannattaa. Jos pystyy, kannattaa toki puhua ystävän kanssa. Asia voi selvitä, tai sitten se ei selviä. Et tiedä koskaan, jos et yritä. Hankalia ovat tilanteet, joissa on yhteinen laaja kaveripiiri. Silloin on ehkä parempi, että välit vain hiipuvat itsekseen. Jos lakkaa itse pitämästä yhteyttä, huomaa aika pian, kiinnostaako sitä toistakaan enää pitää. Yleensä ei. Sitten eräänä päivänä sitä huomaa vain moikkaavansa nopeasti sitä kaveria, jonka kanssa ennen valmistautui tuntitolkulla kaveriporukan illanviettoihin ja jakoi elämästään kaiken.

 

Miten siitä kaikesta sitten selviää? Suruhan lähtee yleensä suremalla, ikävä ikävöimällä. Tunteille on annettava mahdollisuus tulla, olla mutta sen jälkeen myös mennä. Keskustele asioista muiden ystäviesi kanssa ja ympäröi itsesi hyvillä tyypeillä. Elämä muuttuu ja ihmissuhteet muuttuvat sen mukana. Näille ajatuksille on oltava avoin. Luultavasti pian myös huomaa, kuinka negatiivista energiaa tuonut ystävä vei lähtönsä myötä elämästäsi myös niitä harmaan sävyjä. Tulee tilaa ilolle, vapautuneelle ololle ja huolettomuudelle.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

OSTA 14 DAYS DETOX TÄSTÄ HINTAAN 17,90!

 

Oletko jo tutustunut detoxvalmennukseeni? Saat kahdeksi viikoksi ruokavalion jossa syödään puhtaasti, mutta kunnolla, eikä nähdä nälkää. Olo kevenee, saatat pudottaa jopa muutaman kilon. 14 DAYS DETOX antaa täydellisen startin uusille elämäntavoille ja lopulliselle elämänmuutokselle. Se on enemmän kuin pelkkä puhdistuskuuri, se antaa sinulle mahdollisuuden kokeilla millaista on syödä juuri oikea määrä hiilihydraatteja, rasvaa ja proteiineja. Takaan, että voit sen aikana hyvin.


 

Instagramissa kirjoitinkin kiireentäyteisestä marraskuun puolikkaasta. Siinä missä remonttikiireet hellittivät, luojan kiitos, toi marraskuun aloitus mukanaan yllättäen hirveän kasan töitä ja paljon uusien asioiden opettelua. Omalta mukavuusalueelta, tai ainakin niistä levollisista rutiininomaisista arkipäivistä, poistumista, jonka jälkeen on kyllä aina ihan mahtava fiilis, mutta hetken aikaa vain niin kovin väsynyt. Halusin laittaa kerralla koko joulukodin kuntoon, että saan nyt vain nauttia siihen asti, kunnes on aika lähteä joulunviettoon juuri ennen pyhiä. Ja voi kuinka onnellinen olen, että sen vaivan näin. Tämän kaikin puolin raskaan vuoden jälkeen vihdoin lähes joka ikinen tavara, myös ne jouluiset tavarat, ja muutenkin elämän palaset ovat taas paikoillaan. On aika alkaa hidastaa tahtia, pysähtyä loppuvuodeksi ja olla läsnä.

 

 

Välillä se pessimistipeikko yrittää kiivetä olkapäälle ja sanoa, että älä nyt sano että voit vain tyytyväisenä olla – et tiedä vielä mitä on edessä. Sen vuosi 2020 on todella opettanut. Mitä vain voi tapahtua koska vain. Siksi on tärkeää harjoitella sitä läsnäolon taitoa. Olla läsnä siinä hetkessä, juuri nyt. Uskoa, että elämä kantaa.

 

Illalla talon hiljentyessä siivoilin vielä keittiötä. Helpotan arkeani laittamalla aina illalla valmiiksi aamiaisjutut ja seuraavan päivän vaatteet. Se ei ole missään nimessä suorittamista, se on stressin minimointia. Eilen katselin jouluista kotia, pöydällä paloi vielä yksi joululta tuoksuva kynttilä. Näettekö nuo ikkunasta loistavat valot? Siellä on Suomenlinnan kirkkomajakka. Se vilkuttaa viestiä H, eli Helsinki. On hyvä olla kotona. Tähän hetkeen pysähtyessäni summaan mielessäni kulunutta vuotta. Aikamoinen aloitus uudelle vuosikymmenelle. Nyt on aika kerätä hetken aikaa voimia tulevaan. Toivon kovasti, että tuleva vuosi on kaikin puolin parempi.

 

 

Joulun alla moni on stressaantuneempi kuin tavallisesti. Eikä siihen vaikuta pelkkä joulu ja sen valmistelut, vaan vuoden vaihtuminen heti joulunpyhien jälkeen tuo usein monta muutakin deadlinea. Pimeys väsyttää, kaamos jopa masentaa. Kiire ja yleinen hälinä ympärillä rasittavat erityisesti herkkiä. Tänä vuonna vuosi on ollut lähes kaikille poikkeuksellisen raskas. Ensi viikolle kirjoitin postauksen stressin tärkeästä hoidosta joulun alla. Se on samalla myös muistutus itselleni – tälläkin viikolla huomasin monta kertaa kuinka päässä vain suhisi. Tuntui, että tekemistä oli enemmän kuin ehdin tehdä mutta listatessani asioita ylös, ei niitä ollutkaan. Stressi on ainakin itselleni usein myös mielentila, johon helposti jämähtää.

 

Vaikka tiedostan nämä asiat ja olen osannut parin vuoden takaisen oman ylirasitustilani jälkeen hoitaa itseäni hyvin, tarvitsen kuitenkin välillä itsekin pientä muistutusta pysähtymisestä. Joskus siihen riittää jouluinen kynttilänvalo ja kanelin tuoksu, joskus se vaatii vähän enemmän.

 

 

Muistathan pitää huolta omasta jaksamisestasi ja pysähtyä säännöllisesti. Se on palvelus sinulle ja läheisillesi. Oikein rentouttavaa ja tunnelmallista viikonloppua <3

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

Sisustustilini löydät sieltä @ourhometour