Alkukesässä parasta: Yllätyksellisyys. En olisi osannut lainkaan arvata, että saisin tulla tällä viikolla töihin kesämekossa. Kävelyillä huomaa yhtäkkiä ensin kirsikkapuiden kukkivan. Yhdessä yössä saapuvat omenapuiden valkoiset kukat. Missä vaiheessa alppiruusukin ehti tehdä niin isoja nuppuja? Kaikkein eniten odotan kuitenkin aina sitä päivää, kun huomaan syreenien auenneen. Vaikka asuin seitsemän vuotta Eirassa asunnossa, jossa oli piha, ja jonka pihalla oli omenapuu ja syreenejä jotka näin joka ikisestä ikkunasta, ne yllättivät joka vuosi. Tunnustan kyllä olevani sen verran valveutunut kukkamuija, että tiedän aina noin suurin piirtein milloin nämä alkavat kukkia, mutta en halua kytätä, sillä se vie ilon siitä yllätyksestä kun ne sitten yhtenä yönä oikeasti puhkeavat täyteen kukkaansa.

 

Maailman kaunein vuodenaika, ei epäilystäkään.

 

 

Vaikka olen tuoksutellut niitä luultavasti tuhansia kertoja, aina ne vievät aikamatkalle lapsuuteen. Vetäessäni keuhkot täyteen syreenintuoksuista kesäiltaa, pääsen muutamaksi sekunniksi mummolan puutarhaan. Siinä hetkessä tunnen paljaan maan jalkojen alla, hieman pistelevät kivet, näen marjapensaat ja kuusiaidan, mummon astiat ja kesäloman.

 

Nautin nykyään syreeneistä kuitenkin eniten kaupungissa. Vaikka haluan aina keskikesäksi pois Helsingistä, tätä aikaa vuodesta en näin mielelläni viettäisi missään muualla. Mietin tänään saisiko syreenin tuoksua pulloon. Frederic Malle on sitä yrittänyt ja vaikka jo pitkään olen halunnut hänen tuoksuaan kokeilla, olen onnistunut jättämään sen joka kerta ostoskoriin.

 

Syreenini eivät mahdu pulloon. En uskalla menettää niiden taikaa.

 

 

Niiden aika on nyt. Liikun päivittäin akselilla Kulosaari-Eira-Ullanlinna, eli olen siis ympäröity syreeneillä. Lilat, valkoiset, tummanlilat, vaaleanpunaiset.. Huumaavat tuoksullaan ohikulkiessa. Joskus kun ajatuksissaan kipittää pitkin Merikatua, havahtuu syreenin tuoksuun. Pysähtyy vetämään keuhkot täyteen ilmaa, joka saa suupielet ylöspäin vaikka olisi vähän huonompikin päivä.

 

Ehkä hienointa tässä pysähtyneessä ja odottavassa alkukesässä on nimenomaan itsekin pysähtyä – näiden luonnon tarjoamien, ilmaisten ilojen äärelle. Näitä kukkia ei ole kuukauden päästä, eikä varsinkaan syksyllä, eikä tammikuussa osaa kuvitellakaan niiden tuoksua. Mutta nyt.

 

 

Teemme piharemonttia tämän kesän ajan ja totesin, että minulla ei ole kyllä mitään toiveita pihan suhteen. Paitsi syreenin, omenapuun ja kirsikkapuun haluaisin. Mutta Mirva, nehän kukkivat vain jonkun viikon vuodesta?!

 

Ehkä juuri siksi. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kirjoitettu keskiviikkona: Sateen piiskatessa toukokuisena iltapäivänä asfalttia voivat monen päivän seikkailusuunnitelmat kariutua tuosta noin vaan, yhteen puhelinsoittoon. Tummia pilviä on tuntunut olevan taivaalla monellakin tapaa, mutta jotenkin sitä on jo pelottavan tottunut vastoinkäymisiin.

Valmisteltiin reissuun lähtöä viikkoja. Lähetettiin tavaroita etukäteen Hollantiin, tein hulluna töitä että voisin olla pois toimistolta määrittelemättömän ajan, järjestin lapsen ja koirien hoitopaikat, organisoin eskariin ja harrastuksiin viennit, aivan kaiken. Vedettiin dieettiä, levitettiin itseruskettavaa ja pakattiin kassit valmiiksi kerrankin hyvissä ajoin. No, viimeiset kolme nyt olivat ihan silkkaa turhamaisuuttani. Mutta kerrankos sitä tällaiseen seikkailuun pääsee. Tai piti päästä.

 

Luulen, ettei viime hetken peruuntuminen ärsytä ollenkaan niin paljon silloin, kun ei ole uhrannut reissulle oikein ajatustakaan ennen lähtöpäivää ja tajuaa vasta silloin, että joutuu pakkaamaan mukaan lähinnä likaisia vaatteita.

 

Heitin matkakokoiset minigrippiin pakatut kosmetiikkani seinään. Mieli on yhtä aurinkoinen kuin ulkona vallitseva sää. Jos asut Helsingissä, tiedät mistä puhun. On ollut jo pitkään sellainen tunne, että alkaa riittää. Saati vielä tämä. Pää on niin täynnä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, että positiivisinkin alkaa menettää otettaan elämän pienistä auringonsäteistä. En tiedä, tuntuuko se nyt jotenkin tavallista kurjemmalta, kun kivoja asioita on muutenkin ollut vähemmän koronavuoden aikana? Ja sen kerran kun on jotain, mitä odottaa ja jotain mitä on odottanut, viedään se viimeisenä päivänä pois.

 

Eihän tämä ole mikään todellinen kiukuttelun syy ja elämässäni on miljoona asiaa paremmin kuin monella muulla, mutta ärsyttää. Ja silloin kun ärsyttää, alkavat myös muut vastoinkäymiset tuntua entistäkin suuremmilta. Silti annan itselleni luvan kiukutella, hetken, koska kiukuttelemattomat kiukut jäävät monien (humpuuki)tutkimusten mukaan varastoon kehoon ja tulevat esiin myöhemmin aina jollain tavalla. Näkyvät ainakin naamasta.

Ehkä kaatosadepäivä pehmentää hieman harmitukseni reunoja ja kohta osaan jo nauraa tälle(kin) asialle. Ehkä.

 

 

Kirjoitettu torstaina: Hyvin nukutun yön ihme. Löysin aamukävelyltä kesän ensimmäisen neliapilan. Sanoin ääneen, että nyt se huono onni kääntyi. Ylitin itseni eräässä jumalatonta keskittymiskykyä vaativassa hommassa ja olen ollut kaikin puolin tasapainossa. Ajatus siitä, että minun piti istua tällä hetkellä lentokoneessa kuplivaa kilistellen eikä suinkaan kotona imuroimassa hiekkaa jo neljättä kertaa viikon aikana valkoiselta kivilattialta, ei tunnu enää yhtään niin pahalta. Elämäähän se.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Olen ollut kiireinen. Sen verran kiireinen, että muistin hyvin taas millaista on olla kesällä kiireinen. Lue: Kesällä ei ole kivaa olla kiireinen. Viime vuonna muutto ajoittui kesä-heinäkuun vaihteeseen, samaan aikaan alkoi myös remontti ja asuimme koko kesän veneessä tavaroidemme ollessa pitkin poikin pääkaupunkiseutua. Varastossa, remppakohteessa, väliaikaisessa kodissa, veneellä ja toimistolla. En halua enää koskaan muuttaa kesällä.

Sanoin kyllä etten halua remontoidakaan enää koskaan, mutta niin sitä on koko piha ja terassi käännetty ympäri ja valmista on sitten kun on. Kai siitä valmiista pihasta ehtii nauttia sitten loppukesästä.

 

Kiirettä on pitänyt paitsi töissä, myös valmistautuessa pieneen, tai ehkä kuitenkin suureen(?), seikkailuun. Avaan tätä lisää loppuviikosta, mutta vitsi, onpa jännää. En ole koskaan aiemmin ostanut pelkkää menolentoa Suomesta, nyt ostin. Mutta palataan siihen sitten kun on uuden seikkailun aika. Kaikki Kupariketun lasten meditaatioita kuuntelevat voivat samaistua siihen fiilikseen, mikä tulee kun kirjoittaa edelliseen lauseen neljä viimeistä sanaa.

 

 

Myimme veneen pari viikkoa sitten ja aamulla se lähtee Hangosta kohti uutta kotisatamaa. Perjantaina hihkuin ilosta Hangon tiellä, olipa ihana käydä haistelemassa meri-ilmaa kesäkotikaupungissa. Hanko rauhoittaa, antaa paremman yhteyden luontoon, mereen ja johonkin suurempaan, tarjoten levottomalle helsinkiläiselle samalla kuitenkin tarpeeksi tekemistä. Takaisin tullessa kiljuin sitten kauhusta, hirvikolari oli kymmenen sentin päässä ikkunastani. En tiedä uskonko suojelusenkeleihin vai mihin, mutta kiitos sinne johonkin tärkeästä muistutuksesta. Elämä on tässä ja nyt ja hirvet voivat hyppiä tosiaan eteen kirjaimellisesti ihan puskista.

 

 

Aamulla fiilistelin kukkivia tuomia Johanneksenkirkolla. Voisipa tuoksua tallentaa instagram-tarinaan. Nyt kun vihdoin on aikaa istua alas, ajattelin kuitenkin hilpaista vielä nopean lenkin. Kiireessä ja hälinässä paras keino iskeä ajatukset takaisin kasaan on ainakin itselleni liikunta, jossa ei tarvitse ajatella muuta kuin edessä siintävää tietä. Jatkuvasti ajattelevalle ajattelemattomuus on aivan ihanaa. Salilla tulee laskettua taukoja, toistoja ja sarjoja. Lenkillä, uidessa ja pyöräillessä vaan on ja elää siinä hetkessä. Tätä yritän tuoda lisää tähän kesäänkin.

 

Olla ja elää tässä. Ei ensi viikossa, ei huomisessa, ei lähestyvissä deadlineissa tai seuraavan kuun juhlissa. Tässä, nyt. Pienten hetkien hienous on sitä paitsi paljon helpompaa löytää kuin suuren juhlan tuntu. Paitsi helpompaa, yleensä myös runsaampaa, yllätyksellisempää ja mieleenpainuvampaa. Että tämä tässä ja nyt on niitä hetkiä, joita muistamme ensi kesänä. Kuinka kiireisen maanantain päätteeksi katselin auringon värjäävän ikkunasta avautuvaa maisemaa kullan eri sävyillä, kuinka lukemattomat purjeveneet kilpailevat toistensa kanssa horisontissa ja lasten riemu kuuluu sisään asti.

Kaikki näyttää ihanalta, ainakin niin kauan kuin katse osaa suodattaa työkoneet, laudat ja kivisäkit pois kaiken sen kauniin edestä.

 

 

Eikä tähän hetkestä nauttimiseen tarvita yhtään sen enempää, no ehkä raparperipaistoksen voisin vielä iltapalaksi tehdä, mutta.. Kunhan vain painaisi mieleensä sen hetken ja sen tunteen. Erilaiset kiitollisuus- ja positiivisuusharjoitukset ovat ihania, mutta usein riittää kun lakkaa yrittämästä ja keskittyy siihen hetkeen.

Juuri tähän. Ja vähän raparperipaistokseen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ