Minut tunsi kaikki naiset kaupungin, ja minä kaikki naiset tietenkin.

Charmia riitti, vaikka jakaa muillekin. 

En tiedä minkälainen oli Casanova aikoinaan, mut sanon teille vaan.

Että jotain kyllä tiesin minäkin. 

 

Mä vannoin, etten koskaan mene naimisiin.

En rahojani tuhlaa sormuksiin.

En koskaan helly naisen kyyneliin. 

Mut surullinen on laulun loppu, arvaatko sen?

Mä ostin sormuksen.

Lopun laululleni silloin sanoin: ”Tahdon”.

 

Matti Johannes Koivu (Irwin Goodmanin lauluja – En kerro Kuinka Jouduin Naimisiin)

 

 

Lyhyestä virsi kaunis: Olen ollut noin kuukauden verran kihloissa. Kihloissa. Kyllä. Vähän kuin ranskalaiseen tyyliin, aluksi salaa muilta ja ilman jättimäisiä timantteja. Koska halusimme itseasiassa nimenomaan ranskalaiset sormukset, päätimme kertoa kihlauksesta muille vasta Ranskassa  kun saimme läheiset ystävät saman pöydän ääreen ja sitä ennen kävimme salaa hakemassa itse valitsemamme sormukset. Kun yli kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen kihlautuu, ovat reaktiot olleet lähinnä väliltä ”Mitä helv…” ja ”Vihdoinkin!” Oma reaktioni yllätyskosintaan oli jotain aivan saman suuntaista. En olisi koskaan osannut odottaa tätä.

Ja eikö ole jopa aika hauskaa, että aina kun vannoo ja olettaa, elämä päättää vähän sekoittaa pakkaa. Todistettavasti tätä tapahtuu sekä hyvässä että pahassa.

 

Kun yhteisiä vuosia on näinkin paljon, on yhteinen lapsi ja tuhat muuta yhteistä asiaa, ei kihlaus tai naimisiinmeno enää tässä vaiheessa muuta oikeastaan mitään. Tietysti, tietyllä tavalla, sillä on minulle suuri merkitys ja se, että kositaan vielä yli kahdeksan yhteisen vuoden jälkeenkin, on jo merkityksellistä sekin. Etenkin, kun on aina puhuttu ettei mennä naimisiin. Yhteinen lapsi tai pikemminkin yhteinen vanhemmuus on lopulta se todellinen yhteen lopullisesti sitova tekijä ja muun muassa tästä(kin) syystä olen ajatellut, ettei minun ”tarvitse” koskaan mennä naimisiin. Aiemmin ajattelin näin siksi, etten ole lapsuuden prinsessaleikkien jälkeen koskaan halunnut häitä.

Enkä halua vieläkään.

 

Mutta rakastan häitä. Sitä iloista, rakkaudentäyteistä juhlatunnelmaa. Kuplivaa juotavaa, vieraiden värikkäitä asuja ja sanoja rakkaudesta. Kukkia, kakkua, yön pikkutunneille tanssimista ja aina sen yhden vieraan itsensä nolaamista. Polttareita, kaasojen pukuja, morsiamen puvun odotusta.. Juhlapaikan koristeluja, ruusunterälehtiä ja saippuakuplia. 

 

Niin kauan, kun ne eivät ole omat. Jos pitäisin häät, menisin naimisiin kahdestaan New Yorkissa tai Pariisissa. Tai jos olisi kutsuttava vieraita, niin Etelä-Ranskassa. Tästä saisin muuten kivan postauksenkin ”jos pitäisin häät, ne olisivat..” Mutta jossittelu, mitä ajanhaaskausta. Eletään tässä, nyt ja juuri omannäköistä elämää.

 

Me emme pidä häitä. Onneksi kihlattuni (onpa ihana kirjoittaa näin!) on asiasta samaa mieltä, emme kumpikaan pidä huomion keskipisteenä olemisesta enkä itse ole koskaan ollut se, joka laittaisi järjettömän summan rahaa kiinni juhliin. Kaikkeen muuhun turhaan sitä olen kyllä liiankin hyvä tuhlaamaan.. Olemme saaneet kymmeniä kysymyksiä tulevista häistä ja olen vastannut kaikille avoimesti, että emme pidä häitä. Menemme jossain välissä sitten naimisiin maistraatissa ja meille sopivin tyyli olisi ”hoitaa asia alta pois” esimerkiksi arkena silloin lounasaikaan hyvin vähäeleisesti ja kaikessa hiljaisuudessa.

 

Jopa osa läheisistämme on ollut tästä kovin hämmästyneitä. Meiltä odotettiin hulppeita ja isoja juhlia, joka tuntuu itseasiassa aivan hullulta, sillä emme kumpikaan osaisi kuvitella meille sellaisia. Koko kosinta oli itselleni täysi yllätys, Hangossa juuri sellaisena maanantaina, kun en ollut käynyt melkein kahteen päivään suihkussa, olin pukeutunut Lidlin huppariin ja likaisiin shortseihin ja näytin kerrassaan karmealta. Ei ollut punaisia ruusuja, kynttiläillallisia, huvijahteja ja viulisteja. Ja se on just hyvä niin.

 

Osaan helposti kuvitella elämäni ilman sinua, mutta niin kauan kuin saan valita, en halua sitä elää.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


 

Perisuomalainen ajattelutapa ”kun tarpeeksi hyvin menee, tapahtuu varmasti jotain pahaa” on jostain syystä ollut läsnä elämässäni jo varhain. Vaikka lapsuuteni näennäisesti onnellista olikin, olen elänyt epävarmuuden, pettymysten ja surujen varjossa pitkälle aikuisuuteen. Ja kun vähän vaikeampiin aikoihin, ihmissuhteisiin ja elämäntilanteisiin tottuu, on ollut hirveän helppoa uskotella itselleen että nyt kyllä ansaitsee pelkkää hyvää.

Kahden paskan vuoden jälkeen ajattelin edelleen, että ansaitsen kyllä hyvän kesän. Ja kun kesä sitten oli hyvä, ajattelin lähes päivittäin, että mä todella ansaitsen tämän.

 

Kun sitten yhtäkkiä menee hyvin ja elämä täyttyy pikemmin ihanista asioista, havahtuu todellisuuteen. Tää ei jatku ikuisesti, nyt varmasti tapahtuu jotain pahaa. Tää reissu menee pieleen, se peruuntuu, tuun varmaan kipeeksi, ainakin vähintään sataa.. Saati mitä ajatteleekaan rakkaudesta, menestyksestä tai terveydestä.

 

 

Näiden itseään ruoskivien ajatusten ympäröimänä ei tunnu lainkaan näkevän, kuinka tekee päivittäin aivan valtavasti töitä hyvän elämänsä eteen. Ajatus onnen hauraudesta ja äkillisestä särkymisestä on niin vahvasti läsnä, ettei ymmärrä millaisen perustan, ja sen myötä millaisen todennäköisyyden, on itse hyvälle elämälleen luonut.

 

Ja niin seuraa paradoksi: vaikkei olisi luonut yhtään mitään, voi silti tapahtua aivan ihania asioita. Vaikka olisi elänyt kuinka hyvin, voi silti saada paljon pahaa. Uskon rakkauteen, uskon ihmeisiin ja uskon silkkaan sattumaan.

 

Tottakai saat itsellesi todennäköisemmin enemmän menestystä, jos teet kovasti töitä. Saat enemmän hyvää mieltä, kun olet itse kiltti ja ystävällinen. Saat todennäköisemmin terveyttä, kun elät terveellisesti. Mutta lopulta kaiken päättää kuitenkin sattuma. Ja sen ymmärtäminen, lopulta hyväksyminen, on ehkä avain hyvän elämän ymmärtämiseen.

 

On helppo sanoa onnellisessa parisuhteessa, että kaksi toisilleen kuuluvaa sielua eivät päädy sattumalta yhteen. Mutta entä he, jotka jäävät yksin? 

 

koh yao yai

 

Me kaikki ansaitsemme hyvää. Uskon, ettei kukaan (psykopaatteja ei lasketa, mutta sekään ei lopulta ole heidän vikansa) ole syntyessään paha. Ahdistuneisuushäiriöt ovat nykypäivänä yleisiä ja taudinkuvaan kuuluu ajattelutapa siitä, ettei ansaitse mitään hyvää. Ei lahjoja, ei rakkautta, ei huomiota, ei mitään. Myös stressi lisää näitä ajatuksia, vaikkei ahdistuksesta kärsisikään. Tiedän tämän ja olen kamppaillut näiden ajatusten kanssa lapsuudesta asti.

 

Silti, nyt kun arki taas alkoi ja selvisin yllättävän vähällä stressillä takaisin rutiineihin, tunsin sen saman kuristavan tunteen yhtenä iltana suihkussa. Nyt varmaan tapahtuu jotain pahaa. 

Olen lähdössä huomenna varsinaiselle unelmalomalle. Varmaan se menee jotenkin pieleen. 

Vuosi vuodelta muistan kuitenkin kirkkaammin. Tulee mitä tulee, kaikki on otettava vastaan ja sen mukaan eletään. 

 

Se, että asia X menee pieleen ei johdu siitä, että asia Y on liian pitkään mennyt hyvin. Itku pitkästä ilosta -sanonnan voisi polttaa puolestani helvetissä.

 

 

Tottakai voit asenteella vaikuttaa päiväsi kulkuun, mutta aina se oman onnensa seppäkään ei onnistu. Väkinäistä onnellisuutta ja positiivisuutta tuputetaan kaikkialta. Tervetulleempaa olisi tällä hetkellä realismi, armollisuus ja hyväksyntä. Kun nämä peruspalikat ovat alla oikeilla paikoillaan, voi vähitellen alkaa rakentaa erikoistekniikoilla jotain spesiaalimpaa. Kun ei hyväksy elämän negatiivisia puolia, on positiivisuus aina valheellista. ”Vittu jipii lenkille sateeseen tuntuu muuten aivan ihanalta ja murheet unohtuu” ei oikein toimi silloin, kun elämä todella potkii päähän.

 

Kun elämä on oikein potkinut päähän, voisi uhrin kuvitella helposti katkeroituvan. Itsekin sitä ehkä joskus olin, mutta onneksi aloin opetella realistisesti hyväksymään negatiivisetkin asiat. It is what it is. Vasta sen jälkeen aloin olla vilpittömästi iloinen muiden puolesta. Ehjistä perheistä, isovanhempien jatkuvasta läsnäolosta, onnistuneista matkoista ja menestyksestä eri osa-alueilla. Samalla löysin kiitollisuuden aiheita omasta elämästäni paljon enemmän.

 

Elän ahdistuneisuushäiriön kanssa luultavasti aina. Välillä se muistuttelee kuolemanpelolla, välillä ansaitsemisen ajatuksilla. Ja välillä muistuttelen sitä, että tässä me nyt eletään yhdessä eikä kumpikaan ansaitse kumpaakaan. Me vain satuttiin osumaan yhteen.

PS. Arjen aloituksen kunniaksi KAIKKI ravintovalmennukset (verkossa) ovat -30% alessa tämän viikon! Nappaa omasi NYT täältä!


 

Seitsemän vuotta sitten laskin päiviä tunteja.. Olisin raskaana enää viisitoista päivää.  Valmistauduin loputtomaan vauva- ja pikkulapsielämään, äitiyteen ja maailmaan, josta en tiennyt yhtään mitään. Elämänvaiheeseen, joka lopulta hujahti ohi silmissä. Kun tänään kirjauduin ensimmäistä kertaa Wilmaan, tuntuivat päiväkodin varavaatepussit ja koon 24 kumisaappaat kovin kaukaisilta.

Miksu aloitti tänään ensimmäisellä luokalla koulussa. 

 

Pieni, iso poika, joka ei osannut jännittää. Paitsi illalla nukkumaan mennessä kysyi, että voiko se opettaja vielä perua sen koulupaikan, että pääsenkö mä nyt varmasti sinne kouluun. Aamulla koulun pihalla ei näkynyt vielä tuttuja kavereita ja pikkuinen piileskeli aidan reunalla. Kun rakas ystävä käveli pihaan, jännitys unohtui saman tien ja luokkaan asteli reipas ja niin kovin rakas koulutiensä aloittaja.

 

Olen halunnut jo pitkään pitää perheeni pois täältä blogista ja keskittyä kevyempiin aiheisiin, mutta ensimmäinen koulupäivä saa tehdä tähän poikkeuksen. En voisi kirjoittaa ensimmäisenä koulupäivänä mistään muusta, kuin ensimmäisestä koulupäivästä. 

 

 

Miksun koulu on Helsingin Normaalilyseon ala-aste, joka on aivan ihana, pieni kyläkoulu keskellä kaupunkia. Luokkia on vain yksi per luokka-aste ja oppilaita maksimissaan 20 kullakin luokalla. Vanhan, historiallisen rakennuksen tunnelma yhdistettynä kovin sydämelliseen ja lämminhenkiseen henkilökuntaan toi heti mieleeni maailman ihanimman päiväkodin ja esikoulun, Engelin, jossa Miksu sai viettää varhaislapsuutensa leikintäyteiset arkipäivät. Olisinpa itsekin saanut kasvaa ja oppia tuollaisessa ympäristössä.

 

Siirtymä koulumaailmaan on lapselle iso, mutta sopeutuminen koulumaailmaan tuntuu olevan äidille vielä isompi askel. Samalla kasvoin yhdessä aamussa muka ihmisenäkin. En ole enää pikkulapsen äiti, olen nyt koululaisen äiti. Pienelle koululaiselleni toivon loputtomasti uteliaisuutta uusiin asioihin, kiinnostusta oppia, kärsivällisyyttä ottaa askelia välillä eteen ja välillä taakse, malttia keskittyä, sisua nousta aina uudelleen ylös ja suurta rohkeutta hypätä tuntemattomaan. Tuo matka päättyy vasta aikuisena, joten sen tukeminen on jo senkin puolesta niin valtavan tärkeää.

 

Odotan innolla läksyjä ja toki vähän myös sitä, kuinka äiti ei yhtäkkiä enää osaakaan mitään. Lukujärjestyksiä, iltapäiväkerhoa, ensimmäisiä kokeita. Uusia kavereita ja tarinoita oppitunneista. En ehkä ihan vielä edes ymmärrä miten isosta muutoksesta on kyse, mutta onneksi mieltä lämmitti ensimmäisenä aamuna innoissaan luokkaan juossut pieni pojankoltiainen. Vauvastani kasvoi pieni hulivili, joka naapurinpojan kanssa irrottaa salaa heiluvia hampaita solmimalla narun ovenkahvaan, tuo hämähäkkejä sisälle ja vie salaa äidin lompakosta jätskirahaa. Päivä päivältä koulun aloituksen myötä lapsi on itsenäisempi ja tälle täytyy antaa myös mahdollisuus. Onneksi koko kesä on harjoiteltu itsekseen olemista ja sitä, ettei äidin valvova silmä olekaan aina selässä. Uimataito on aika tärkeä juttu myös niissä elämän syvissä vesissä.

 

Tänään palaan kahden kuukauden tauon jälkeen salille. Sen jälkeen haen pikkuiseni koulusta ja menemme syömään hänen lempiravintolaansa.

Tästähän me on puhuttu jo vuosi. Että sit ekana koulupäivänä..

 

”Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää.

Välillä kolttosii tehdään mut kyl äiti ymmärtää..”