Takaisin kotiin. Takaisin Helsinkiin. Takaisin töihin. Takaisin kiireeseen. Takaisin treeneihin. Takaisin arkeen. Ensimmäinen ajatus oli luonnollisesti en halua(!!) koska kesä oli aivan ihana. Niin ihana, ettei näin ihanaa kesää ole vielä ollutkaan. Kahden paskan vuoden jälkeen koen itsekin jo ansainneeni sen. Koska yksikään kesä ei jatku ikuisesti ja olen tätä siirtymistä Helsinkiin tehnyt mielessäni jo pitkään, meni se suhteellisen kivuttomasti. Vielä kun joku purkaisi kaikki ne olohuoneen lattialla lojuvat kassit.

 

Arki alkoi, mutta eihän kesä vielä ole ohi. Me suomalaiset saamme viettää puoli vuotta talvitakissa, joten elokuun kutsuminen syksyksi on ehdoton ei. Meillä on kaksitoista kuukautta ja neljä vuodenaikaa, joten kolme jokaista. Kesä-, heinä-, elokuu kuuluvat kesään ja nyt eletään loppukesää, joten pitäkää syksyintoilijat vielä kuukauden verran mölyt mahassanne. Sandaalit ja paljaat sääret ovat täällä vielä kolme viikkoa.

 

 

Toukokuussa katselin Hangossa pesiviä lintuja. Ilma oli vielä viileää, mutta siinä oli odottava sävy. Pian pieni kylpyläkaupunki täyttyisi kesäturisteista, kesähankolaisista ja aurinko herättäisi kaiken eloon. Kesäkuussa pienet poikaset opettelivat kävelemään, vaappuivat pörröisinä emonsa perässä veteen. Katselin ihastuneena emojen hoivaamia poikasia ja samalla kauhistelin, kuinka haurasta elämä alussa on.

 

Eilen kävelin koirien kanssa kallioilla ennen lähtöä. Pienet pörröiset poikaset olivat kasvaneet jo vahvoiksi nuoriksi linnuiksi. Tuplanneet, elleivät triplanneet kokonsa ja vähintään tuhatkertaistaneet itsevarmuutensa ja rohkeutensa. Ne seurasivat emoaan etäältä, hyppäsivät ketterästi uimaan ja aivan kuten mekin, suuntasivat nokkansa Hangosta pois päin. Haikeana näin kesäkotini jäävän taakse, mutta samalla tiesin että palaan taas aina uudelleen ja uudelleen.

 

Kuin nuo pienet linnunpoikasetkin. Käyvät välillä muualla, tulevat taas takaisin. Tällaisen kesän aikana, jonka viettää kaukana siitä varsinaisesta kodista ja arjesta, kasvaa ihmisenä suunnilleen saman verran kuin nuo linnunpoikasetkin. Joku ehkä tuplaa kokonsa, joku rohkeutensa ja itsevarmuutensa. Olen tästä Hangossa vietetystä kesästä niin kiitollinen. Kotona päivät eivät olisi olleet yhtä seikkailua. En olisi koskaan tavannut niin paljon ihmisiä, en olisi koskaan kuullut niin paljon tarinoita, enkä olisi koskaan osannut nauttia hetkistä sillä tavalla kuin kesäkodissani.

 

Jo tämänkin takia toivon maailman aukeavan. Kotona ei kasva, tai jos kasvaakin, niin ainakin jää vähän pienemmäksi.

 

 

Minä en kuulu heihin, jotka fiilistelevät elokuussa villakangastakkeja ja odottavat (edes salaa) pipokelejä. Mutta en nyt pidä kynsin hampain kiinni kesästäkään. Vähitellen irrotan otteen, mutta vielä tilaan rosééta terassilla jos kelejä vain riittää ja pukeudun mekkoihin ja sandaaleihin ainakin kuun loppuun asti. Herättelen somekanaviani henkiin Hankokuplan jäljiltä ja haluan täällä fiilistellä vielä loppukesää. Sillä nyt jos koskaan on mainio aika alkaa huolehtia itsestään. Pitää huolta kauneudesta hoitaen kesän ehkä kaltoin kohtelemaa ihoa. Laittaa auringonpolttamiin hiuksiin uutta sävyä, alkaa taas meikata ihoa arkena. Kuoria kesämuistot iholta, mutta painaa ne mieleen sitäkin tiukemmin.

 

Loppukesällä poimitaan auringonkukkia, fiilistellään pitkiä mekkoja ja stadin ravintoloita, mutta ennen kaikkea, palataan kiinni rakkaisiin rutiineihin. Treenikassi on pakattu ja joogamatto pesty. Henkisellä tasolla olen vahvempi kuin koskaan, fyysiset maksimit odottavat nostajaansa sitten syksyllä. Tiesin motivaation kasvavan rennon kesän jälkeen, mutta en arvannut, että ihan tällä tavalla. Kun kesä lopulta vaihtuu syksyyn, on arkeenkin taas tottunut ja se alkaa sujua omalla painollaan.

 

Ainakin, jos on siirtynyt sopeutua siihen kevyesti, sandaalit jalassa. Tai vielä parempaa, kokonaan ilman.

 

 

Kippistelkäämme siis vielä roséélla, syyskuu on jo punaviinin kuu. Ja ehkä vähän palautusjuomien, detoxsmoothieiden ja sitruunavedenkin kuu.

Tästä se taas lähtee. Onpa muuten ihanaa kirjoittaa, että palataan huomenna.

PS. Arjen aloituksen kunniaksi KAIKKI ravintovalmennukset (verkossa) ovat -30% alessa tämän viikon! Nappaa omasi NYT täältä!


 

Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Introvertit ja vapaaehtoiset erakot, hekin kuuluvat tarvitsijoihin. Koko kesän olen elänyt kovin tiiviissä symbioosissa perheeni ja ystäväperheeni kanssa. Normaalisti kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, tänä kesänä en ole uhrannut näille juuri ajatustakaan. Kolmesta alle kouluikäisestä lapsesta huolimatta..

 

Ensimmäistä kertaa koskaan olen ollut melko paljon veneellä myös yksin (yllämainittuja lapsia ei lasketa). En ole kaivannut lainkaan Helsinkiin, vaan viihtynyt Hangon hitaassa elämänmenossa ilman aikatauluja ja herätyskelloja. Tarvitsin tätä. Hitautta, Hankoa ja tietynlaista itsenäistä tekemistä. Aina pidempään yksin ollessani tajuan, kuinka tarvitsen ihmistä vierelleni lopulta aivan erilaisista syistä kuin arjessa kuvittelen. On helpottavaa huomata, kuinka pärjää ihan yksikseen ja ennen kaikkea, kuinka ei tarvitse ketään niistä käytännön syistä, joista ehkä aiemmin on kuvitellut tarvitsevansa.

 

Yhtäkkiä tarvitsee seuraa. Läheisyyttä, arkisten asioiden tai pikemminkin kokemusten jakamista. En tarvitsekaan toista aikuista seurakseni ravintolaan. Läheisten ystävien ja tuttavien merkitys korostuu ollessa yksikseen. Muiden ihmisten tärkeyden näkee uusin silmin vasta silloin, kun se kaikkein läheisin ei olekaan jatkuvasti läsnä. Uskon, että jokaiselle suhteelle tekisi hyvää ottaa aina aika ajoin tilaa ja etäisyyttä. Omien menojen ja joskus ihan vain itsekkäästi oman ajan ottamisen tärkeys unohtuu niin kovin helposti.

 

 

Tätä aion ja haluan viedä mukanani kesän jälkeen arkeen. Ei ole lainkaan katastrofi olla yksin. Joskus apua voi pyytää myös heiltä, jotka eivät ole samaa perhettä. Arvostus kaikkien aikaa ja läsnäoloa kohtaan kasvaa yllättävästi juuri näin. Kahdeksan vuoden parisuhteen jälkeen on unohtanut, kuinka pyysi naapuria vetämään lakanat, kaverin poikaystävää kiinnittämään taulun tai puolituttua lainaamaan autoa.

 

Vastavuoroisesti haluan itse panostaa siihen, että myös minä olen perheestäni ja elämäntilanteestani huolimatta saatavilla myös muille. Sanotaan, ettei mistään tule lopulta niin hyvä mieli kuin muiden auttamisesta. Allekirjoitan, mutta muistutan siinäkin rajoista. Mitään, ei sitäkään, saa tehdä oman hyvinvoinnin ja jaksamisen kustannuksella.

 

 

Rakkaani palaa takaisin Suomeen pian, mutta en kiirehdi heti kotiin häntä hakemaan. Teen niitä asioita joita vielä voin, vielä ennen yhteisen arjen aloittamista. Yksikseen on tullut ajateltua monista asioista eri tavalla. Vastuun, ikävän ja läsnäolon merkitys tuntuu erilaiselta. Itsevarmuus tuntuu erilaiselta. Tieto siitä, että pärjää, vahvistuu hetki hetkeltä. Samalla ymmärtää, että toista voi rakastaa aivan muista syistä kuin tavasta ja tottumuksesta, saati yksinkertaisesta tarpeesta rakastaa.

 

 

Luulen, tai ainakin olen niin päätellyt, ettei yksikään suhde ei ole hyvällä pohjalla silloin, jos toinen ei osaa olla yksin.

Siitäkin huolimatta, että itse ihmisenä tarvitsemme toista ihmistä. Yksikseen tai yhdessä, nyt ja aina.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kesän viimeiset hellepäivät ovat kuulemma tässä. Tuntuu hullulta puhua loppukesästä. Onhan sitä vielä jäljellä, mutta vähitellen pimenevät illat ja kauppoihin ilmestyvät kanttarellit muistuttavat tosiasioista nimeltään arki, syksy ja koulun alku. Aurinko paistaa eri lailla kuin kesäkuussa, värit ovat lämpimämpiä, sunnuntaina heinäkuu on ohi. Pikkuhiljaa on palattava kaikkeen siihen, mistä nyt pidetään lomaa.

 

En todellakaan tiedä kuinka aion yhdistää yliopiston, työt ja lapsen alkavan koulutien.  Mutta auringon maalatessa lämpimiä sävyjään loppukesän tyyneen iltaan, on paljon helpompi uskoa asioiden taas järjestyvän.

Jollain ihmeellisellä tavalla ne yleensä aina järjestyvät.

 

 

Arjen aloituksessa pahinta on rutiineihin tottumattomuus. Vuosien kokemuksella tosin tiedän, että jo parissa viikossa tapahtuu ihmeitä. Tästä kesästä toivon kuitenkin jäävän jotain viemisiä myös sinne arkeen. Ainakin sopivaa huolettomuutta ja heittäytymistä. Auringonsäteitä silloinkin, kun valoja täytyy pitää päällä lounasaikaan. Kesä saisi puolestani kestää ikuisesti, mutta koska se ei toiveistani huolimatta koskaan kestä, onneksi kotona on paljon asioita joista nauttia kesän kurottaessa pikkuhiljaa kohti syksyä.

Välihuomiona: En välitä p*skaakaan villapaidoista, viltin alle käpertymisestä ja kynttilöistä. Pitäkää sweaterweatherinne. 

 

 

Arki pakottaa huolehtimaan itsestään. Muuten ei jaksa. Yhtäkkiä huomaan taas käveleväni joogastudiolle, tuijottavani sen ikkunasta avautuvaa sateista maisemaa kesken warriorkakkosen. Aikataulutan treenejä järkevästi, yleensä joka toiselle päivälle voimaharjoittelua. Alan syödä taas jotain aivan muuta kuin jokapäiväistä skagenia ja sommar saladia. Napsautan laventelidiffuuserin päälle kömpiessäni ajoissa sänkyyn. Teen sunnuntaina valmiiksi viikon kurkuma-inkiväärishotit, pakkaan illalla lapsen repun ja pesen harrastuskamoja urheiluvaatepesuaineella.

En avaa maanantai-iltana roseeta siksi, että on lämmin ja koska sunnuntai-iltanakin avasin. En avaa roseeta luultavasti useampaan viikkoon. 

 

 

Ja kun stressin merkit vähitellen hiipivät syksyn lehtien mukana sisään, voi arjesta ottaa hyvällä omallatunnolla pienen breikin. Toivottavasti maailma aukeaa meille kaikille ja pääsemme suunnittelemaan syys-, ja talvilomia. Sellaisia, jotka muistuttavat kesästä, huolettomuudesta ja heittäytymisestä. Onneksi sitä on kuitenkin vielä jäljellä. Vaikka hellepäivät olisivat ohi, muista imeä itseesi joka ikinen valonsäde, kello yhdentoista auringonlasku ja tunne paljaista sääristä kesäkengissä.

Kiitos aivan uskomattomasta kesästä. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ