Kun on ensin taistellut pienen tukkoisen nenän kanssa vähän turhan suuresta määrästä läksyjä, iltapalasta joka ei maistu ja suihkusta jossa on pakko käydä, ja pitäisi laittaa vielä valmiiksi joka ikinen tavara aamuksi ja toistaa tätä kaavaa jo niin monetta kertaa, ettei itsekään enää muista milloin olisi ollut toisin, näkee arjen ja koko joulun odotuksen yhtä mustana kuin ulkona vallitsevan sään.

Missä joulun tunnelma, missä lämpö ja tunne siitä, että arki on ihanaa? Mistä valo loputtomaan sateiseen pimeään?

Kun tietää asioiden olevan kuitenkin hyvin ja tietää itsensä erittäin etuoikeutetuksi monessakin asiassa, ei uskallakaan enää ihan pienestä sanoa ääneen olevansa a) väsynyt b) no ylipäätään ei uskalla valittaa yhtään mistään.

 

 

 

Tiedättehän sen, kun kaikki menee päin persettä, voi helposti sanoa ansaitsevansa sitä ja tätä. Ääneen ihmetellä, että mitä pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tällaista pahaa? Sitten kun kaikki on kuitenkin ihan hyvin, kynnys valittaa siitä, kun kaikki ei olekaan ihan hyvin, kasvaa korkeaksi. Ja kun se kynnys lopulta on tarpeeksi suuri, ei sanokaan enää mitään vaan nielee pettymyksensä, surunsa ja kyyneleensä. Koska enhän mä voi valittaa.

Siinä sitä istuu yksin loputtomassa sateisessa pimeässä ja selviytyy toinen toistaan toistavista arkipäivistä. Arkipäivistä, joissa ei ole mitään vikaa, mutta jotka tuntuvat tässä kohtaa vaan niin helvetin liian turhan pimeiltä ja kiireisiltä. Odotin jotenkin tätä joulukuuta kun viime joulukuu oli niin huono ja nyt yhtäkkiä olenkin joulukuussa jossa joko sataa loputtomasti vettä pimeässä aamussa, liukastuu kaksi kertaa perseelleen ennen kuin pääsee edes autoon ja on niin kiireinen, väsynyt ja yksin ettei jaksa eikä ehdi lähteä edes joulumarkkinoille vaikka tilaisuus olisi. Glögit ovat jääneet keittämättä, joululounaat syömättä ja kuusi näyttää samalta kuin kuukausi sitten.

Tulis jo kesä, oli viimeinen ajatukseni laittaessani pientä tukkoista nenää nukkumaan.

 

 

 

Ja kun sitten keskiyöllä tulee kotiovelle lentokentältä taksi, josta jouluvalojen loisteessa kömpii viereen se ainoa ihminen, jonka haluaa keskellä yötä samaan sänkyyn, ei yksikään kiireaamu, työtaakka tai joululahjapaniikki tunnukaan enää missään. Jos tuntuu, niin korkeintaan mitättömältä. Aamulla joululaulutkin kuulostavat erilaiselta, kesken ruokakauppareissun ja  viime hetken lahjapaniikin pysähtyy kuitenkin glögille. Löytää aikaa pienille asioille. Ja lopulta pimeän pakkasen ja vesisateen  jatkuvan vaihtelun sijaan.. Pilvettömältä taivaalta paistaa aurinko.

Universumin muistutus siitä, kuinka joulu ja joulumieli ei ole lopulta millään lailla kiinni koristeista, kuusesta, lahjoista sen alla tai kimaltavien hankien syvyydestä. Se syntyy rakkaudesta, siitä ettei tarvitse olla yksin. Silloin kiire ja kaikki toissijaiset murheet menettävät merkityksensä. Ei enää väsytä yhtään niin paljon kuin eilen.

 

Rakkautta ihmiset, rakkautta. Sitä kun ei voi olla koskaan liikaa. Ja samalla kun kirjoitan rakkauden merkityksestä jouluna, käännän kuitenkin asian vielä toisellekin kantille. Jos ei rakasta itseään ja elämää ensin yksin, ei se rakkaus lopulta muidenkaan kanssa kestä.

Nimittäin ehkä juuri se rakkaus, jota jouluksi ja ihan joka ikiseksi päiväksi tarvitsee, onkin rakkaus ja lempeys itseään kohtaan. Kun sen löytää, vasta sitten voi rakastaa ja vastaanottaa rakkautta muualtakin. Ja uskotte tai ette, minä tiedän, mistä puhun. Tunnelmallista joulun odotusta ystävät.

 

”Sitähän se kaikki on..” ♥

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Jos katson blogikirjoituksiani taaksepäin, taidan olla jokaisena vuonna tähän aikaan kirjoittanut siitä, kuinka lopussa olen ollut. Nyt tekisi lähinnä mieli napata noiden tekstien kirjoittajaa olkapäistä kiinni, ravistella vähän ja sanoa että et kyllä tiennyt mistä puhuit.

Ja taas toisaalta, vaikka elämä on kuormittanut tänä vuonna paljon enemmän kuin aikoihin, olen myös ottanut enemmän vastuuta siitä, että karsin kaiken ylimääräisen p*skan pois. 2020 kasvoin, 2021 muutuin.

 

Nyt sentään jo ymmärrän kuten aikuisen kai kuuluisi ymmärtää (mutta jota kukaan ei silti tunnu ymmärtävän), ettei sitä vuotta koskaan saa valmiiksi joulukuun loppuun mennessä. Vuodenvaihde on kuin loman alku, ennen sitä vetää täysillä kaiken nippuun, ja siinä samassa itsensä loppuun. Nauti siinä sitten lomasta kun voimat menevät palautumiseen, jonka jälkeen kaikki voi taas alkaa alusta.

Tärkeä muistutus: Keskity arjen kuormituksen vähentämiseen, älä jatkuvaan selviytymiseen. Kun arki tuntuu jatkuvalta selviytymiseltä, aletaan olla vaarallisilla vesillä.

 

 

Kirjoittaessani tätä olen itsekin kuitenkin aika lailla lopussa. Reagoin joka vuosi pimeyteen melko voimakkaasti ja vaivun johonkin sellaiseen melankoliaan, jonka olemassaoloa en osaa auringontäyteisenä toukokuun aamuna kuvitellakaan. Syksystä asti olen tehnyt hirveän määrän töitä poikkeuksellisesta tilanteesta johtuen sekä samalla rämpinyt läpi ylimääräisten yliopiston kurssien. Tiedän, että olen ottanut liikaa taakkaa harteilleni, mutta päätin selviytyä siitä nyt, kun olen voinut tehdä mahdollisimman paljon koronarajoitusten takia vielä etänä. Saatan olla kahdessa palaverissa yhtä aikaa, joka ei tietenkään missään nimessä ole tavoiteltava tila ja se on aina toisesta pois, mutta tällä mahdollistan sen, että teen kerralla ”pois alta” hommia, jotka olisivat edessä myöhemmin. En tiedä teistä, mutta itse ainakin kannan mieluummin kerralla sen isomman taakan maaliin asti ja lepään sen jälkeen, kuin jatkuvasti vähän jolloin tuntuu, ettei homma lopu koskaan.

Meinasin itkeä onnesta, kun tajusin että yliopistolla on kuukauden talviloma ja neljän kuukauden kesäloma. Olen vuosien myötä totuttanut itseni ikään kuin jatkuvaan stressiin joka ei koskaan lopu, joten ihan konkreettiset pitkät tauot tuntuvat jopa vähän uskomattomilta. Pikkulapsiarjesta, mielen ongelmista ja muista kriiseistä kun ei voinut pitää lomaa.

 

Nyt on kuitenkin joulukiireet hoidettu pois alta, lahjat paketoitu ja viimeinen luento on jo ylihuomenna. Joulukuun ehkä stressaavin asia, Caran vuosittainen sydänkontrolli on takana ja sen jälkeen sainkin joulumieltä ostamalla joululahjoja eläimille, jotka eivät niitä muuten luultavasti saa. Perjantaina näin tyttöjä illanvieton merkeissä ja kun istuimme vielä yöllä baarin jälkeen juttelemassa elämästä (kuin ennen vanhaan, se oli ihanaa), sain jotain sellaista mitä todella tarvitsin. Olkapään, vertaistukea, ajatukset pois kaikista arjen huolista.

 

Pian lähden takaisin Lappiin rauhoittumaan, keräämään niitä kuuluisia voimia. En olisi vuosi sitten arvannutkaan, että lopetan ravintovalmennukset ja vaihdan sosiaalisen median side hustleni yliopistoon. Opin taas vähän kantapään kautta, ettei kannata haalia itselleen liikaa asioita, vaan paras tulos ja olo syntyy keskittymällä mahdollisimman vähään kerrallaan. On päästettävä jostain irti, jotta saa jotain uutta ja parempaa tilalle. Odotan siinäkin mielessä vuoden vaihtumista, sillä konkreettisesti se kääntää elämässäni ajan, jolloin kaikki työni rajoittuu täysin päivätyöhöni ja yliopistoon. En tee enää mitään muuta ja tällä hetkellä se on aivan ihanaa. En aseta uudelle vuodelle yhtään mitään tavoitetta, teemaa tai ajatusta. Kuten sanoin paniikinsekaisin tuntein perjantaina sinne eläinlääkäriin mennessä, tulee mitä tulee, sen kanssa sitten eletään.

Jaksamista loppuvuoteen <3

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

On hämmentävän hiljaista. Epätodellista, kuin ympärillä olisi jotain painavaa, maadoittavaa.

Heti ensimmäisenä päivänä oli päästävä hiihtämään. Siitäkin huolimatta, että lämpömittarin sininen oli pudonnut -26,5 asteeseen. Toppakerrosten alla suksin eteenpäin kyläläisen itse tekemiä latuja. Puhelin sammui samantien, mutta ne kenelle tiedolla oli jotain merkitystä, tiesivät kyllä missä olin. Vähäinen kaamosajan auringonpilkahdus laski nopeasti lumisten puiden taakse, kun etenin jääkylmällä ladulla. Ei saa pysähtyä, tai tulee liian kylmä.

Onneksi paikalliset hiihtävät täällä niin paljon, heidän ansiostaan 15 kilometrin matkalla on valot. Turistit eivät juuri näille laduille eksy, itsekin löysin ne muutama vuosi sitten vähän vahingossa.

Vesi jäätyi pulloon, ladun yli hyppivät metsän asukkaat. Lumivalkoiset, pupu, lumikko sekä hauskaa ääntä pitävät riekot. Tuntuu niin taianomaiselta, että metsän eläinten kadotessa takaisin hankeen, en voi olla ihmettelemättä ääneen. Olivatko ne tuossa, ihan oikeasti?

 

Kun katson harvaan pystytettyjen latuvalojen loisteessa taivaalle, huomaan ilman kimaltavan. Kuin hengittäisin tähtipölyä keskellä korvia huumaavaa hiljaisuutta.

Tällaista rauhaa ei ole missään muualla.

 

 

Lapin taiasta voisi kirjoittaa loputtomiin. Ennen kaikki oli toisin. Lappiin tultiin ryminällä viikoksi. Laukkuun pakattiin diskoon sopivia vaatteita, laskut päättyivät Tuikkuun ja Vinkkariin, kaupastakaan ei päässyt ulos ilman kaljaa. After skin venyessä aamuun saattoi seuraavan päivän valoisa aika mennä sängyssä. Illat olivat yhtä pizzaperjantaita tai tacotiistaita.

Enkä sano, että tämä on huono tapa elää Lappia. Se on vain erilainen kuin omani.

 

Mökillä aika pysähtyy. Kuin taikaiskusta kiire jää etelään jo laskutelineiden noustessa ylös. Kirpeän pakkaspäivän hyvänä puolena on pastellisävyissä näyttäytyvä taivas. Aamulla istun takkatulen ääressä odottamassa valoisaa hetkeä. Vielä se kestää noin neljä tuntia, kohta ei enää sitäkään. Vaikka jalat ovat hieman raskaat eilisestä lenkistä, innostus hiihdosta vie silti ladulle. Maailman puhtaimman ilman (tutkitusti, kyllä) hengittäminen tekee ihmeitä. Syntyy tilaa luovuudelle. Sille ominaisuudelle, jota on meissä kaikissa, mutta joka (tutkitusti, kyllä) katoaa stressin ja kiireen alle.

Tulee tilaa uudelle. Mielenrauhaa metri metriltä. 

 

 

Kaikki suurimmat oivallukseni, tärkeimmät ajatukseni ja ideani olen saanut Lapissa. Uskon, että kuka tahansa voi löytää täältä rauhaa ja inspiraatiota.

Olin nimittäin joskus juuri se turhamainen kaupunkilainen suorittaja. Kun sitten juon posket punaisina nokipannukahvia laavulla, en tunnista tuosta kuvailusta itseäni ollenkaan. Tämä on yksi niistä monista syistä, miksi haluan vuosi toisensa jälkeen päättää ja aloittaa uuden vuoden Lapissa. Olisin voinut lähteä Dubaihin katsomaan parvekkeelta, kuinka maailman korkeimmasta rakennuksesta ammutaan maailman isoimpia ilotulitusraketteja.

Halusin jäädä hiihtämään. Rauhoittua pohjoisen karussa luonnossa, pysähtyä ja hiljentyä. Levätä vuoden kiireet pois, ladata akkuja uuteen. Hengittää jokaisen soluni täyteen Lapin taikaa.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian