Aamulla sähköpostiini kilahti erään alusvaatebrändin mainosviesti ”It’s BLACK FRIDAY!”. Ai tänään se nyt vihdoin on? Ensimmäiset mustan viikon tarjousmeilit tulivat jo viime viikon alkupuolella ja voin vannoa, ettei sähköpostini ole koskaan ollut näin täynnä mainoksia kuin se nyt on.

Black Fridayn ideahan on alunperin ihan kiva, superalennuksia juuri siinä joulumyynnin kynnyksellä, kun muutenkin pitäisi ostaa yhtä sun toista. Ajatella, alle puoleen hintaan joululahjat ja vielä ajoissa. Joulukuussa saa juoda vain glögiä ja ottaa iisisti.

Uskon, että näin ajattelivat amerikkalaiset kun he 60 vuotta sitten aloittivat mustat perjantait.

 

Black Friday tunnetaan nykyään joidenkin keskuudessa myös älä osta mitään -päivänä. Kapinoinnin tarkoituksena on tietysti vastustaa ylikulutusta ja sitä kannatan tietysti itsekin. Valtava määrä tavaraa vain ahdistaa. Lopulta ei tunnukaan enää miltään.

Ja se ahdistaa taas.

 

 

Siinä missä äänekkäästi huudetaan, että tänään en osta yhtään mitään ja kritisoidaan alennuskampanjoihin lähtijöitä, olisi ihanaa kun kaikki muistaisivat, että joillekin musta perjantai voi olla ainoa mahdollisuus saada se talvitakki tai uusi sohva tai se alusvaatesetti – koska se on kerrankin vähän edullisempi. Joku perhe saa tänä vuonna joululahjoja koska nyt leluja on mahdollista ostaa puoleen hintaan.

Tämä luonnollisesti tarkoittaa myös sitä, että joku ostaa sitä turhaa paskaa vaikkei todellakaan sitä tarvitse, mutta uskon Black Fridayn olevan joka vuosi meille kaikille mahdollisuus. Jos ei alehintaisiin ostoksiin, niin ainakin oman kulutuksen tarkasteluun.

 

Enkä nyt ala jeesustella, olen ostanut paljon sitä turhaa paskaa ja sittemmin hankkiutunut siitä eroon ja pyrin ostamaan nykyään pelkkää viisasta ei-paskaa, mutta silti tilasin hyvästä alesta jotain mitä ilmankin olisin voinut elää, mutta joka tekee kuitenkin elämästä vähän mukavampaa. Otan sen pois kategoriasta turhaa paskaa, sillä joskus tietyt pienet ostokset tuovat kuitenkin hyvää mieltä. Varsinkin jos ne ovat järkeviä ostoksia.

Toisaalta mietin myös näin vuoden suurimpana alennusmyyntipäivänä, ovatko esimerkiksi tietyt meikit tai kosmetiikkatuotteet lopussa (kaikki meikkaajat tietävät, että niillä on tapana loppua aina samaan aikaan..) sillä nyt niitä olisi järkevämpää ostaa kerralla kuin ensi kuussa kun ne eivät todellakaan ole alennuksessa ja silloin niitä viimeistään on ihan pakko ostaa.

 

Ihan pakko ei kuitenkaan ole lähettää viittäsataa sähköpostia Black Weekin tarjouksista kahta viikkoa ennen the Black Fridayta. Kuka enää tänään mitään ostaa, kun parhaat on viety päältä jo viime viikon maanantaina ja varsinaisesta alennuspäivästä jää vain paha maku? Stockan Hullaritkin pilattiin sillä, että ne kestävät nykyään ainakin viikon ja verkosta voi vielä ostaa varmaan seuraavallakin.

 

Loppuun vielä yksi ilmainen Black Friday vinkki – nimittäin kokeilepa shoppailla omalla vaatekaapilla. Kaiva esiin niitä vaatteita, mitä et oo käyttänyt pitkään aikaan. Vedä päälle vaikka väkisin. Jos tuntuu ihanalta ja uudelta, tadaa! Säästit hirveästi rahaa ja taas on uutta päällepantavaa. Jos taas sinulle tunkkaiselta ja vanhalta, nappaa kuva vaatteesta päälläsi, klikkaa johonkin lukuisista vaatteiden kierrätyssovelluksista (itse käytän Zadaata ja pidän siitä) ja pistä vanha hyvä kiertämään. Joku voi Black Friday -shoppailla sen kaapistasi ja maailma on taas vähän parempi paikka.

 

Seuraa vielä kysymys: Ostitko jotain Black Friday aleista?! Mä ostin, Lykolla (mainoslinkki!) oli nimittäin superaleissa kaikki mun loppuvat kosmetiikkatuotteet!

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT (alennuksessa) TÄÄLTÄ

 


 

Olen elellyt tyytyväisenä joulunaluskuplassani jo hetken aikaa. Päätin heittää kodin kerralla täyteen joulua, ettei tarvitse sitten vähitellen lisätä ja lisätä kaikkea ja lopulta tajuta, ettei niistä viimeisistä jutuista ehtinytkään oikeastaan nauttia ollenkaan kun oli jo mentävä sen oikean joulun viettoon. Kaikki kuvat ovat viime joululta, mutta aika samanlaiselta meillä tälläkin hetkellä näyttää. Ajatus ajattomasta joulukodista, sellaisesta joka toistuu samanlaisena vuodesta toiseen, on aika ihana.

 

Ja koska ajattelen aina vähän pidemmälle, ajatus siitä että lapseni tai hänen lapsensa voisi joskus koristella omaa kotiaan niillä koristeilla, joita meillä nyt kotona on, on aika tosi ihana.

 

 

Tämän vuoden joulun odotuksen teemaan kuuluu vahvasti myös sellainen kaiken turhan jättäminen pois. Sen tilalle tuon kaikkea oikeasti kivaa. Ei tehty piparkakkutaloa tänä vuonna, mutta en ole sitä millään lailla kaivannutkaan. Perjantaina leivottiin ystävän kanssa joulutorttuja ja pipareita, lauantaina vietettiin tyttöjen iltaa, vähän kuplia ja glitteriä keskelle marraskuun pimeyttä. Vähän huomaamatta olen treenannut enemmän kuin ehkä yhdenkään marraskuun aikana. Oikeastaan olen voinut ihan hemmetin hyvin. Luulen sen johtuvan tästä edellisestä lauseesta. Ja siitä että päätin jättää kaikki side hustlet sivuun ja keskittyä hetken aikaa vain duuniin ja yliopistoon. Eli vink vink, jos ruokavaliojutut kiinnostavat, edulliset verkkovalmennukset ovat myynnissä enää viikon (täällä!)

 

Olen juonut vasta yhdet glögit, leiponut hädin tuskin yhtään mitään. Sen sijaan olen istunut jouluvalojen loisteessa lukemassa kirjaa, katsonut vähän sarjoja ja jouluisia hömppäleffoja jo nyt (yleensä en katso niitä koskaan). Kuunnellut suosikkejani, vain pianolla soitettuja joululauluja, lähes taukoamatta. Hankkinut joululahjoja hyvissä ajoin ja hymähdellyt sille tyypille joka joskus juoksi vielä aattonakin etsimässä viimeisiä paketteja kuusen alle. Funtsinut ihan hirveästi mennyttä elämää ja sitä, millainen olen joskus ollut. Ehkä loppuvuotta vain leimaa sellainen itsetutkiskelun aika ja joka vuosi on tullut pohdiskeltua paljon enemmän näitä aiheita.

 

Vuosi on ollut tavallaan ihan uskomattoman raskas ja vaikea, tavallaan taas todella ihana, sillä ihmisenä on otettu jättimäisiä askelia eteenpäin. Joskus ne paskat jutut vaan vetävät niin nöyräksi, että väkisinkin joutuu tarkastella yhtä sun toista vähän erilaisesta vinkkelistä.

 

 

Tänä vuonna jouluporukastamme yksi on poissa. En olisi osannut kuvitella viime jouluna, että se jäisi viimeiseksi yhteiseksi. Keväällä koronavirus vei rakkaamme hetkessä. Vuoden aikana on tapahtunut muutenkin paljon elämää mullistavia asioita, niin hyvässä kuin pahassakin. Sellainen hullu noitamuija kun olen, luin uudenvuodenaattona tarot-korteista oikeastaan juuri tämän kaltaisia juttuja. Voi kuulostaa aivan seuraavan tason hörhöilyltä, mutta siksi olen osannut suhtautua paskajuttuihinkin paljon inhimillisemmin kuin aiemmin. Oikein ällöttää kirjoittaa tätä, mutta ne ovat ihan totta muokanneet minusta paljon parempaa versiota. Pehmentäneet reunoja, auttaneet näkemään muuallekin kuin sinne omaan napaan.

 

Älkää ymmärtäkö väärin, en kehota harjoittamaan loputtoman positiivista kiitollisuusskeidaa silloin, kun elämän mattoa vedetään jalkojen alta. Oikeasti vakavat vastoinkäymiset eivät ikävä kyllä kasvata, ne lähinnä rikkovat. Mutta kun jaksaa aina vain kävellä eteenpäin, vaikka hetkeksi pysähtyisikin, myöhemmin voi huomata, että hei näistä saattoi seurata lopulta kuitenkin jotain ihan hyvää. Ei aina, mutta yleensä kuitenkin. Joskus ainoa tapa jaksaa ottaa se seuraava askel, on vain tarttua siihen ajatukseen, että tästä suunta on vain ylöspäin. Joskus ei vaan jaksa, silloin riittää kun keskittyy edes siihen yhteen hengenvetoon kerrallaan. Näistä syistä olisi ihan valtavan tärkeää saada ympärilleen läheisten, tärkeiden ihmisten verkko. Se voi koostua kenestä tahansa, eikä se aina ole edes oma perhe. Ystävyyssuhteiden vaaliminen on ollut itselleni tänä vuonna aivan erityisen isossa roolissa. Pidä omistasi huolta, oikeat ystävät kun pysyvät elämässäsi aina.

 

 

Tänä jouluna aion oikein rauhassa rauhoittua. Toisin kuin yleensä, en todellakaan tee yhtään töitä. En pysty, en jaksa, en edes halua. Haaveilen aidosta joulukuusesta mökillä, muutenkin kaikesta kovin pelkistetystä mitä itse jouluun tulee. Kotona rakastan tätä överiä jenkkiläisvivahdetta, mutta mökille kuuluvat ihan ne perusjutut. Voisin tehdä itse mieluummin vaikka leipää (anteeks mitä mä juuri kirjoitin..) sen sijaan, että väkertäisin loputtomien valojen kimpussa jotka kuitenkin korjaan heti joulun jälkeen pois. Lähden jo ensi viikolla Lappiin hidastamaan tahtia. Hämärät kaamospäivät, loputon hiljaisuus ja ladulla suhisevat sukset ovat tähän loppuvuoden fiilikseen ja jatkuvaan menemiseen parasta lääkettä.

Meillä on nykyään asunto myös Dubaissa, mutta joululomalla en vaihtaisi hiihtolatujani hiekkaan en mistään hinnasta. Olen ollut poikkeuksellisen pitkän pätkän pois mökiltä ja sen huomaa. On jo iso ikävä hiihtoladulla saatuja ideoita, mykistävää hiljaisuutta ja sen rikkovan, narskuvan lumen taikaa.

 

Joulukuussa nollaillaan siis ihan kunnolla ajatuksia ja kerätään voimia taas uuteen alkuun. On ihan uskomattoman vapauttavaa aloittaa uusi vuosi täysin puhtaalta pöydältä, tarkoitan siis että tätä kirjoittamista lukuunottamatta jätän kaikki sivutyöni kokonaan pois. Enkä tätäkään tee enää työkseni, vaan ilokseni, mikä tuntuu aivan mahtavalta. Elämäntyylini on sen verran muuttunut, etten jaksa enää jatkuvasti tehdä vähän kaikkea ja kaikki someen liittyvät työt tuntuvat nykyään niin luonnottomilta ja pinnallisilta, etten koe sitä enää omaksi kentäkseni. En pidä mainostamisesta enkä markkinoinnista millään tavalla, oikeasti jopa kammoan sitä, ja vaikka rakastan auttaa ihmisiä mitä ravintoasioihin tulee, en halua tehdä sitä vasemmalla kädellä, kaupallistaen hyvinvointia ja laihtumista.

Toivon silti edelleen pystyväni kirjoitusteni kautta innostamaan edes jotakuta elämään paremmin ja huolehtimaan itsestään. Hyvä elämä on hyvää oloa, fiksuja valintoja ja kehonsa kunnioittamista liikunnalla ja puhtaalla ravinnolla. Ja minulle ainakin sitä, että tunnistaa omat rajansa ja valitsee mieluummin sisäisen rauhan ja sen mikä tuntuu oikealta, kuin ne pikkuisen isommat vuositulot. Ja kun jostain päästää irti, tulee tilaa uudelle. Mitähän ensi vuosi tuo tullessaan?

 

 

Sille me ei uhrata kovinkaan montaa ajatusta, tulee mitä tulee ja sen kanssa eletään. Aiempina vuosina asetin vuosille aina niitä kuuluisia tavoitteita ja teemoja. Höh höh, mitä ajanhukkaa. Elämälle olen asettanut montakin tavoitetta ja pyrin määrätietoisesti niitä kohti, mutta muuten antaa vain elämän viedä. Kun kohtelen muita hyvin ja uskon hyvään, uskon myös sen tulevan vielä takaisin. Hyvä tulee, yleensä hyvän luo.

PS. RAVINTOVALMENNUKSET LÖYDÄT TÄÄLTÄ

Huom. MYYNNISSÄ VAIN MARRASKUUN AJAN!

 


 

Parempaa kuin joulu, on jo pitkään tuntunut olevan joulun odotus. Sama koskee oikeastaan monia muitakin kivoja asioita. Aika ennen onnistuneita juhlia on aina ihan erityisen kivaa. On ollut ihana odottaa isoja juhlia, valmistautua ja nauttia siitä ajasta ennen, se on myös sitä josta jää niitä hyviä muistoja. Yleensä toukokuut ja kesäkuun alut ovat sitä parasta mahdollista vuodenaikaa. Se kauan odotettu kesä on vasta edessä. Koska elämä on muutenkin yhtä odotusta, miksei arjessa osaa nauttia siitä? Tai ehkä pikemminkin, miksei edes yritä?

Odotamme koko ajan jotain. Ratikkaa, vihreää valoa, parempaa elämää, hyviä uutisia, tilipäivää, rakkautta, tuloksia, ihmettä. 

 

 

On ihan silkka fakta, ettei elämä ole aina ihanaa. Eivät kaikki joulut, juhlat ja viikonloputkaan ole ihania vaikka kuinka olisimme muuta odottaneet. Jos kuitenkin lataamme kaikki pohjattomat odotuksemme vain niihin ja keskitymme pelkkiin päämääriin, jää paljon kallisarvoista aikaa käyttämättä siihen, että olisi nauttinut juuri siitä ajasta. On tottakai ihan hirveän lohdullista ajatella, että huomenna on uusi päivä, aina tulee seuraava maanantai, mutta on myös valitettavan karu fakta, ettei tätä aikaa saa enää koskaan takaisin.

En halua kuulostaa self help-oppaalta, mutta yritä nyt edes keksiä jotain hyvää siitä, että odotat tälläkin hetkellä jotain.

 

Lenkeillä muistututan itseäni aina siitä, kuinka yli kymmenen vuotta sitten pikkuveljeni totesi kun en millään olisi jaksanut enää juosta ja lähes rukoilin olevani pian perillä maalissa – keskity siihen matkaan, älä siihen päämäärään. Aika viisaita sanoja silloin ehkä 18-vuotiaalta pojalta. No joo, lähden edelleen lähes aina lenkille jokin kilometritavoite mielessäni ja jo ensimmäisen askeleen jälkeen odotan kun se loppuu, mutta silloin kun oikein keskittyy, saattaa matkasta tullakin jotain paljon parempaa kuin siitä päämäärästä. Kaikkihan tietävät ne urbaanilegendaa muistuttavat lenkit, joiden aikana juoksee tuplasti pidempään kuin suunnitteli, ei katso kertaakaan kelloa ja ”askel vain rullaa eteenpäin” (yök, mikä sanonta).

 

Ehkä nyt odottaessani viikonloppua yritän keskittyä samanlaiselle intensiteetillä sitä edeltävien arkipäivien ihanuuteen. Ja ehkä kun ei liikaa keskity ihmeiden, rakkauden tai paremman elämän odotukseen, huomaa että nykyisessäkin on paljon hyvää. Ja kuten on moni kantapään kautta oppinut.. Hyväksyessään lempeästi nykyisen ja löytäessään tästä hetkestä sen pienenkin hyvän, tapahtuu niitä ihmeitä.

Valoa, kimalletta ja vähän kanelin tuoksua tiistaihin.