Yhtenä iltana, unohtaa pelkonsa vois

Yhtenä iltana, kuoleman pyörteestä pois

Yhtenä iltana vannoisi rakkauttaan

Yhtenä iltana maailma ois kohdallaan

Yhtenä iltana aikuiset lapsia ois

 

Laulaa ja leikkiä maailma vieläkin vois

Yhtenä iltana ihmiset jäis tanssimaan

Yhtenä iltana kauniita liikkeitä vaan

Yhtenä iltana mentäisi ei nukkumaan..

Helle pysäytti elämäni hetkeksi. Toi eteen lasillisen jääkylmää limoncelloa ja heitti perjantai-iltapäivän terassireissulle. Yöllä löysimme itsemme istumasta valoisassa kesäyössä purjeveneen kannella, miettimässä, että kesä ja elämä on just tässä, just nyt. Vaikka arki ja rutiinit tekevät tietysti elämästä elämisen arvoisen, tulee onneksi eteen aina silloin tällöin niitä hetkiä, joihin on pakko tarttua ja pysähtyä. Tai pikemminkin hetkiä, jotka pysäyttävät. Lauantaina ystäväni hakivat minut kotoa saareen ja kuten kuvista näkyy, kesästadi tarjosi parastaan. Oltiin taas just tässä, just nyt. Nähtiin auringonlaskut (ja krhm, -nousut..), mihinkään ei ollut kiire.

 

Monellakin tavalla poikkeukselliset olosuhteet ovat iskeneet kohdalleni paitsi valtavan työtaakan, paljon epävarmuutta, huolta ja ihan uudenlaista stressiä. Näitä ei ole päässyt maailmalle pakoon kuten aiemmin. Ja kun palaset sitten vihdoin alkavat loksahdella taas kohdalleen ja elämä ja maailma tarjoavat parastaan, tuntuvat taakatkin kevyemmiltä kantaa.

 

Maailma ei ole koskaan valmis. Kun oli yli kaksikymmentä vuotta jahdannut onnellisuutta, ei kertaakaan todennut että on onnellinen. Mietin aikanaan pitkään, että vielä joskus kotonani on se päivä, jolloin kaikki on kohdallaan. Ei ole yhtään viikattavaa pyykkiä, ei yhtään repsottavaa listaa, ei sormenjälkiä peileissä. Ei vietäviä roskapusseja eikä korjattavia vaatteita. Sitä päivää en ole nähnyt, sitä päivää en tule koskaan näkemään. Sen sijaan yhtenä iltana voi vain tuntua siltä, että maailma se vain on yhtäkkiä kohdallaan.

Yleensä tunne tulee trooppisena kesäyönä ja asiaan saattaa vaikuttaa punaviini.

 

 

Mutta kokee sitä arjessakin. Joskus, jos on oikein kivaa ja sattuu olemaan oikein hyvällä tuulella. Tämä on yksi syy, miksi harrastan intohimoisesti liikuntaa. On ainakin useammin kivaa ja on useammin hyvällä tuulella.

 

Kuitenkin joskus, etenkin trooppisena kesäyönä, on enemmän kuin paikallaan unohtaa ne rutiinit. Laiturilla punaviinilasi kädessä tanssiessa ei tunne sitä ihmistä, joka kiirehtii treenin jälkeen sykemittari ranteessa juomaan palkkarin, ja lukee kymmeneltä kirjaa sängyssä eteerisen laventeliöljyn tuoksuisessa makuuhuoneessa. Nämä eivät sulje toisiaan pois, mutta elävät tällä hetkellä täydellisessä tasapainossa.

Onneksi trooppiset kesäyöt ovat kuitenkin Suomessa melko harvinaista herkkua.

 

Kesä ja elämä, kaikessa yllätyksellisyydessään, rakastan teitä. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Muistan lakkiaispäiväni kuin eilisen. Kuinka kaikki meni yli odotusteni, sää oli totta vie kaunis kuin kesämorsian ja koko päivä oli aamusta oikeastaan seuraavaan aamuun aivan ihana. Minä ja rakkaat ystäväni saimme painaa valkolakit päähämme ja koulutie, jota olimme toisten kanssa kulkeneet jopa ensimmäisistä luokista saakka yhdessä, tuli vihdoin päätökseen. Päivä oli yhtä juhlaa.

 

Sunnuntaina nukuin pienessä dagen efterissä äidin takapihalla aurinkotuolissa, kunnes pikkuveljeni heitti päälleni kylmälaukullisen jääpaloja. Että siitäs sait juhlija, palaa todellisuuteen. Heti tämän jälkeen sain vielä sähköiskun pistorasiasta ja siinä puolitajuttomana itseäni keräillessä tajusin, että tässä sitä nyt jumalauta ollaan, menossa huomenna uuteen kesätyöpaikkaan eikä mistään muusta ole aavistustakaan. En palaa tuttuun ja turvalliseen kouluun enää koskaan, ystävät lähtevät kaikki eri suuntiin eikä kukaan oikein tunnu tietävän minne. Meistä ei oikein kukaan hakenut lukion jälkeen opiskelemaan, sillä olimme kaikki aivan totaalisen hukassa. Itse olin sähköiskun saanut ja hukassa.

 

Ja samassa hukassa olin vielä vuosia tuon lakkiaisviikonloppuni jälkeenkin.

 

 

Koko parikymppisyyteni voisi tiivistää kahteen sanaan. Nopeita päätöksiä. Saatoin muuttaa hetken mielijohteesta. Tämä on toisaalta hyvä asia, sillä tiedän nyt missä ja miten haluan asua ja missä ja miten en halua asua.

Hain ja pääsin aikanaan ihan ex tempore kahteen eri korkeakouluun, joista toisessa jaksoin opiskella kokonaiset puoli vuotta, toisessa sentään käytännössä valmistumiseen asti (jonka jätin ihan omasta halustani tekemättä, sillä olin kerrankin viisas). Opiskelu kannattaa aina, mutta sanoisin nuoremmalle itselleni että mieti nyt hyvänen aika vielä mihin oikein haet ja kuten yläkouluikäisille aina lämpimästi suosittelen, mene lukioon jotta saat miettimisaikaa ja silti samalla sivistät itseäsi. Suoraan tiettyyn ammattiin valmistava koulutus, oli kyseessä sitten ammattikoulu, ammattikorkeakoulu tai yliopisto, rajaa tuollainen suora koulutus paljon vaihtoehtoja pois. Nyt lähtisin ennemmin haahuilemaan, etsimään ja sivistämään itseäni, mutta kuitenkin kouluun suoraan lukiosta.

Toki tienasin rahaa töissä enkä ole koskaan joutunut asumaan opiskelija-asunnoissa enkä kimppakämpissä enkä muutenkaan joutunut tinkimään asumismukavuudesta ja muustakaan, mutta.. Neuvo yksi: Menkää ihmiset kouluun. Moni asia on huomattavasti miellyttävämpää oppia kirjasta kuin kantapäästä.

 

 

Tätä seuraa neuvo kaksi: Älä elä elämääsi minkään kaavan mukaan. Ei ole olemassa oikeaa aikaa millekään. Koskaan ei ole oikea aika hankkia lapsia, vakiintua, erota, muuttaa, hankkia autoa ja koiria ja pihaa. Et koskaan ole sen enempää valmis. Joku, joka kokee olevansa täysin valmis miettii luultavasti nyt, että no toi ei kyllä tosiaan ole ollut koskaan valmis mihinkään jos se noin ajattelee. Sanotaanko vaikka niin, että ainoa asia johon olen kuvitellut olevani elämässäni valmis on ollut parisuhde, ja se on ollut myös asia johon en lopulta olisi ollut silloin valmis.

Neuvo kolme: Ole helvetin tarkka ihmissuhteistasi ja siitä, kenen kanssa aikaasi vietät.

 

 

Niin, niitä nopeita päätöksiä. Minun elämäni kaavassa tuli ensin lapsi, sitten kaikki muu kiva. Nyt kun se on monen mittapuulla valmis, olen sinänsä löytänyt itseni, mutta aivan eri tavalla kuin kuvittelin. Kun peruspalikat ovat ainakin näennäisesti kunnossa, tuntuu että tästähän elämä vasta alkaa. Lakkiaisviikonlopustani ja sähköiskustani on kolmetoista vuotta ja vasta nyt olen sitä mieltä, että tiedän edes suurinpiirtein, mitä haluan tehdä. On myös ihan kivaa että olen nyt kesällä seitsemän vuotta täyttävän lapsen äiti. Kumpikohan meistä on kasvanut näiden vuosien aikana enemmän, minä vai lapsi? Jos pystyt, hanki lapsia mieluummin nuorena. Ymmärrät sitten miksi.

 

Neuvo neljä: On siis ihan ok ettet tiedä mitä haluat tehdä. Ei tarvitse tietää. Silloin, etenkin silloin, kannattaa matkustaa mahdollisimman paljon. Maailmaa näkemällä oppii ymmärtämään itseään. Tajuaa, ettei maailma pyöri siinä omassa pienessä kuplassa etkä koskaan voi valloittaa sitä kokonaan. Maailmalla oppii eniten. Jos sinusta tuntuu ettet ole ollenkaan matkustaja, nimenomaan silloin. Matkusta.

 

 

Saa olla keskeneräinen, saa olla erilainen, saa kulkea ihan omia polkujaan. Seikkaile ja hyppää välillä rohkeasti tuntemattomaan. Nykyään mietin jos en oikein uskalla, mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Jos se on jotain oikeasti pahaa, jätän väliin. Neuvo viisi: Mieti aina, mikä on pahinta mitä voi tapahtua. Toimi sitten sen mukaan. Jos pahin skenaario on yhdenkin ihmissuhteen vaarantaminen, suosittelen harkitsemaan. Jos kysymyksessä on huonon ihmissuhteen vaarantaminen, suosittelen toimimaan.

Pääsin aikanaan huonosta parisuhteesta eroon siten, että entinen poikaystäväni kysyi minulta lähtiessäni viettämään iltaa ystävieni kanssa, että meinaanko ihan tosissani lähteä noin huoran näköisenä ulos. Vedin vielä korkeammat korot jalkaan ja vastasin kyllä. Seuraava keskustelumme oli, miten järjestelemme asuntokaupat. Neuvo kuusi: Elämälle kannattaa usein sanoa kyllä.

 

Valtavasti onnea kaikille valmistuneille ja koulutiensä päättäneille sekä heidän vanhemmilleen. Edessä on maailman suurin ja hienoin seikkailu ja loputon oppimisen matka, nimeltään Elämä.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 


 

 

Alkukesässä parasta: Yllätyksellisyys. En olisi osannut lainkaan arvata, että saisin tulla tällä viikolla töihin kesämekossa. Kävelyillä huomaa yhtäkkiä ensin kirsikkapuiden kukkivan. Yhdessä yössä saapuvat omenapuiden valkoiset kukat. Missä vaiheessa alppiruusukin ehti tehdä niin isoja nuppuja? Kaikkein eniten odotan kuitenkin aina sitä päivää, kun huomaan syreenien auenneen. Vaikka asuin seitsemän vuotta Eirassa asunnossa, jossa oli piha, ja jonka pihalla oli omenapuu ja syreenejä jotka näin joka ikisestä ikkunasta, ne yllättivät joka vuosi. Tunnustan kyllä olevani sen verran valveutunut kukkamuija, että tiedän aina noin suurin piirtein milloin nämä alkavat kukkia, mutta en halua kytätä, sillä se vie ilon siitä yllätyksestä kun ne sitten yhtenä yönä oikeasti puhkeavat täyteen kukkaansa.

 

Maailman kaunein vuodenaika, ei epäilystäkään.

 

 

Vaikka olen tuoksutellut niitä luultavasti tuhansia kertoja, aina ne vievät aikamatkalle lapsuuteen. Vetäessäni keuhkot täyteen syreenintuoksuista kesäiltaa, pääsen muutamaksi sekunniksi mummolan puutarhaan. Siinä hetkessä tunnen paljaan maan jalkojen alla, hieman pistelevät kivet, näen marjapensaat ja kuusiaidan, mummon astiat ja kesäloman.

 

Nautin nykyään syreeneistä kuitenkin eniten kaupungissa. Vaikka haluan aina keskikesäksi pois Helsingistä, tätä aikaa vuodesta en näin mielelläni viettäisi missään muualla. Mietin tänään saisiko syreenin tuoksua pulloon. Frederic Malle on sitä yrittänyt ja vaikka jo pitkään olen halunnut hänen tuoksuaan kokeilla, olen onnistunut jättämään sen joka kerta ostoskoriin.

 

Syreenini eivät mahdu pulloon. En uskalla menettää niiden taikaa.

 

 

Niiden aika on nyt. Liikun päivittäin akselilla Kulosaari-Eira-Ullanlinna, eli olen siis ympäröity syreeneillä. Lilat, valkoiset, tummanlilat, vaaleanpunaiset.. Huumaavat tuoksullaan ohikulkiessa. Joskus kun ajatuksissaan kipittää pitkin Merikatua, havahtuu syreenin tuoksuun. Pysähtyy vetämään keuhkot täyteen ilmaa, joka saa suupielet ylöspäin vaikka olisi vähän huonompikin päivä.

 

Ehkä hienointa tässä pysähtyneessä ja odottavassa alkukesässä on nimenomaan itsekin pysähtyä – näiden luonnon tarjoamien, ilmaisten ilojen äärelle. Näitä kukkia ei ole kuukauden päästä, eikä varsinkaan syksyllä, eikä tammikuussa osaa kuvitellakaan niiden tuoksua. Mutta nyt.

 

 

Teemme piharemonttia tämän kesän ajan ja totesin, että minulla ei ole kyllä mitään toiveita pihan suhteen. Paitsi syreenin, omenapuun ja kirsikkapuun haluaisin. Mutta Mirva, nehän kukkivat vain jonkun viikon vuodesta?!

 

Ehkä juuri siksi. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ