Minä olen se en mistään kotoisin oleva tyyppi, joka lopulta löysi kotinsa Helsingistä (se oli jo lapsuudessa minulle ainoa paikka, joka tuntui kodilta). Tätä ei ehkä ymmärrä, jos ei itse ole vastaavanlainen juureton, mutta jos on tai jos on vain elänyt täysin itselleen väärässä maassa tai väärällä paikkakunnalla, voin lohdutuksena kertoa, että ne juuret saa kyllä kasvatettua myöhemminkin aivan uuteen paikkaan. Voisin hyvin kuvitella asuvani tulevaisuudessa ulkomailla, mutta Helsinkiä pidän nyt ja varmasti aina kotikaupunkinani. Se on edelleen ainoa paikka maailmassa, joka on koskaan tuntunut kodilta ja ainoa paikka jonka voisin kuvitella sitten viimeiseksi leposijakseni.

 

Ei nyt mennä kuitenkaan vielä asioiden edelle, toivottavasti saan ilahduttaa läsnäolollani kanssaihmisiä vielä monet vuosikymmenet. Välillä sitä kuitenkin kolmekymppisenä elämää jatkuvasti pohtivana tyyppinä miettii sen kulkua ja kaavoja ja arkikiireen sumentamana muistuttaa itseään, että tässä ilmiössä nimeltä elämä on niin paljon muutakin kuin se yksi totuttu kaava ja sana ruuhkavuodet. Vihaan sanaa ruuhkavuodet ihan yhtä paljon kuin kiirettä ja toinen toistaan samanlaisina seuraavia kopioituja arkipäiviä, niitä joista ei muista kuukauden kuluttua mitään.

 

 

 

Rakastan nimenomaan rutiineja enkä missään nimessä valita samanlaisista itseään toistavista päivistä, mutta niiden on oltava kuitenkin kivoja päiviä. Ja kivoja päiviä saa todennäköisemmin, kun tekee elämästään mielekästä. 

Rakastuu ihmiseen, jonka kanssa ei tarvitse olla varpaillaan ja miettiä joka ikistä liikettä ja että mitähän tapahtuu seuraavaksi. Seuraa huomio. Se ihminen voit olla myös sinä itse.

Oppii nauttimaan elämästä yksin. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olen vasta nyt yli kahdeksan vuoden parisuhteen jälkeen oppinut olemaan onnellinen myös yksin. Ja oppinut ymmärtämään, että ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen yksin ennen kuin voi olla tasapainoisessa parisuhteessa. Hyvähän se on näin kahdeksan vuoden jälkeen oivaltaa, mutta aina on joku jolla siihen menee kahdeksantoista tai kahdeksankymmentä vuotta. Joku ei oivalla koskaan.

Tarttuu arjen pieniin, kauniisiin asioihin. Eikä valita. Asiastahan saa ja pitää sanoa, mutta negatiivisuus on ihan perseestä.

Rikkoo kaavaa, saa itsensä kapinoimaan. Yliopistoon meno kolmekymppisenä oli itselleni iso tällainen kaava breaker ja voi luoja, miten paljon muutosta ja hyvää se on elämääni tuonut jo nyt.

 

Kokeilee rohkeasti. Muutin keskustasta Kulosaareen, vaikka vannoin etten koskaan ikinä muuta keskustasta mihinkään. Asun kyllä lapseni kanssa virallisesti Kaartinkaupungissa (tuon tämän esiin koska saan niin usein kysymyksiä miksi vietän niin paljon aikaa keskustassa ja miksi lapseni käy koulua keskustassa – että nyt sitten tiedätte kaikki, enkä ole huijannut ketään asukaspysäköintilupaa varten) mutta kuitenkin asumme Kuliksessa. Parasta (oikeasti toisinaan myös pahinta) Kuliksessa asumisessa on sen järjettömän kaunis ja upea luonto (lue: villieläimet) ja se miljöö, jossa toinen toistaan tunnelmallisemmat, itseasiassa juuri ne ei-mitään-kaavaa noudattavat rakennukset, joiden välistä näkee Katajanokan ja Suomenlinnan, vuorottelevat kapeilla kujilla yhdessä syreenien, vaahteroiden ja postilaatikkojen kanssa.

Vaikeinta Kuliksessa asumisessa on ihmisten ennakko-odotukset siitä, että nyt kun on talo niin siellä sitten asutaan ja asutaan ihan aina. Että talokauppa on sitten se viimeinen naula arkkuun, tänne sinä tulit ja tänne sinä jäät, niinkö? Ensimmäisen Kulisvuoden jälkeen kukaan ei sentään enää odota, että tekisimme lisää lapsia tai että perheenlisäys olisi ollut syynä muuttamiseen isompaan asuntoon.

Luulen, että jos ihmiset oivaltaisivat että asunnon pysyvyyden ei tarvitse olla kiinni sen muodosta, koosta tai sijainnista, talojen myynti lähtisi vielä nykyistäkin suurempaan kasvuun. Kiinny ihmisiin ja kiinny paikkoihin, älä tavaroihin ja asuntoihin. Toistan, kokeilee rohkeasti.

 

Ihminen kasvaa, ihminen muuttuu. Samalla kasvavat ja muuttuvat ajatukset, arvot ja kaikki niiden mukanaan tuomat asiat ja ilmiöt. Elämän normatiivinen kaava on niin vahva, ettei sitä meinaa uskaltaa 2020-luvullakaan rikkoa. Ne aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani roolit, stereotypiat ja odotukset siitä, miten pitäisi olla, millainen pitäisi olla ja milloin pitäisi olla.. 

 

 

 

Siellä, missä minä kasvoin, piti kaikkien olla samanlaisia. Aluksi se tuntui todella vaikealta, en oikein koskaan sopeutunut joukkoon. Ensimmäisillä luokilla olin vielä oma itseni, luin paljon, rakastin runoja, olin enemmän kuin mielelläni yksin ja hiljaa omassa haavemaailmassani. Kirjoitin paljon, muun muassa omia lehtiä, paljon erilaisia näytelmiä, suunnittelin suuruudenhulluna jopa kirjaakin. Ja muistan vieläkin ihan sanatarkasti, mitä sen ensimmäiset luvut sisälsivät. Kun sitten lamaantuneena aloin vähitellen, aivan huomaamattani, olla samanlainen kuin muut ja elää paikkakunnan kaavan mukaan noudattaen niitä kirjoittamattomia sääntöjä, kadotin itseni johonkin. Noin kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

 

Onneksi melko pian löysin sinne, minne koin kuuluvani. Paikkaan, jossa minulla on nykyään aivan kaikki, koko elämäni, perheeni, ystäväni, työni, verkostoni, niin niin, aivan kaikki. Silti, olin kadottanut itseni odotusten, kaavojen, trendien, miellyttämisentarpeen ja hyväksynnän hakemisen alle. Halusin olla kuin muut, ja kun sitten lopulta olin, jotain puuttui aina. Olen pyöritellyt näitä asioita ja sitä, kuka minä olen, jo vuosia itsekseni ja niin psykoterapeutin, psykologin kuin psykiatrinkin kanssa. Moni asia on kääntynyt elämässä aivan päälaelleen ja vähitellen se epävarmuuden, ahdistuksen ja sekavien ajatusten verho on jäänyt yhä usein sivuun. Päästänyt sisään sen valon, minkä se oli noin kaksikymmentä vuotta peittänyt. Elämästä on kuoriutunut paljon pois, mutta paljon on kasvanut tilalle.

 

Muutokset eivät tapahdu itsestään, eivätkä lyhyessä ajassa ja ne huomaakin usein vasta jälkikäteen. Että nyt ei oo muuten pitkään aikaan ahdistanut (ahdistuksen syitä olivat milloin mikäkin, suurista raha- ja terveyshuolista aina epäsopiviin vaatteisiin) ja moni ikävä, ennen muka toistuva asia, on jäänyt huomaamatta taakse. Moni katsoo vanhoja valokuvia haaveillen, että voisipa nämä päivät elää uudestaan. Itse katson vanhoja valokuvia lähinnä helpottuneena, että nuo päivät ovat nyt takanapäin. Oikeastaan vasta tämän vuoden ajan olen saattanut haikailla jotain tiettyjä ihania päiviä ja hetkiä takaisin. Se tuntuu kivalta. Ja se tuntuu normaalilta. 

 

 

Mikään valinta ei ole kiinni naulattu valinta. Naulan saa aina irti, niiden irrottaminen on itseasiassa paljon hauskempaa kuin naulaaminen. Lapsena hakkasin vasaralla nauloja lautoihin vain siksi, että sain sitten kääntää ne irti. Niistä jää jälki, mutta mitäs sitten. Tulipahan kokeiltua ja lopulta se irrottamisen ilo peittosi kaiken muun.

 

 


 

Sekava otsikkoni kuvaa oikeastaan just eikä melkein sitä, mitä kaikki trendaavat elämänhallintavinkit tällä hetkellä tyrkyttävät. Että tee just sitä mikä hyvältä tuntuu! 

Kas, kun hyvältä tuntuu usein sillä omalla mukavuusalueella pysyminen. Kun on ollut kolme päivää liikkumatta, on ihan hirveän mielellään neljännenkin päivän liikkumatta. Pian päivistä tulee viikkoja ja kyllähän kaikki ihan varmasti tietävät olon joka valloittaa koko kehon kun istuu ja tuijottaa ruutuja päivät pitkät. Kun on jatkuvasti valppaana, stressaa, nukkuu huonosti, juoksee paikasta toiseen, liikkuu muka hyötyliikuntana työpäivien tai kotona vietettyjen äitiyslomapäivien aikana. En vähättele ruumiillisen työn merkitystä liikuntana enkä varsinkaan äitiyslomapäivien merkitystä liikuntana, mutta liikunta on niin paljon muutakin kuin kehoa rasittavaa treeniä jossa kohotetaan joko kestävyyttä tai kasvatetaan lihasmassaa. Lopulta liikunnassa on aina eniten kyse jostain psyykkisestä hyvästä.

 

 

Silloin kun väsyttää ja ärsyttää ja särkee päätä, on liikunta juuri se keino millä se olo myös lähtee pois. Ennen odotin aina otollista hetkeä juoksulenkille tai salitreenille. Sitä energiaa, tasaisen iloista ja tsemppaavaa mieltä ja tunnetta, että pystyy mihin vaan. Kas, satun kuitenkin olemaan ihminen eikä tuollaisia otollisia hetkiä ole todellakaan niin usein kuin haluaisin harrastaa liikuntaa. Etsin tekosyitä väsymyksestä, huonosta olosta, kiireestä, huonosta palautumisesta. Tuntui houkuttelevimmalta ajatukselta jäädä kotiin. Syödä lohtusuklaata ja rentoutua lasillisella viiniä.

On niillekin hetkensä, mutta kuitenkin tiedämme mitä ne pidemmällä tähtäimellä tekevät. Vievät pois sitä hyvää oloa.

 

 

Kun sitten aloin pakottaa itseäni liikkumaan säännöllisesti, tuli noita voittamattomia hyvän olon hetkiä paljon enemmän. Aivan, liittyvät jotenkin liikuntaan.

 

Aloin liikkua yhtäkkiä sen takia, että tajusin rakastavani sitä liikuntaa. Voimakkaasti sanottua, mutta totta. Tuli myös sekin hetki, että jäin niin koukkuun siihen rakastamaani liikuntaan että a) itkin kun salit suljettiin koronapandemian takia ja b) liikuin liikaa ja rasitin itseäni liikaa jolloin liikunnasta katosi ilo. Silloin se tauko olikin taas tarpeen, ja vaikeuksien kautta päästiin taas voittoon. Aloin löytää itselleni sen oikean tavan liikkua ja taas haluan tehdä sitä yhtä intohimoisesti kuin aiemmin. Oikein odotan, että pääsen tänään juoksemaan pimeässä marraskuun illassa. Tähän kuitenkin kuuluu, että päätän etukäteen mitä tänään teen. Kun olen päättänyt, että lähden sinne lenkille, lähden huomattavasti todennäköisemmin sinne lenkille kuin jos tekisin sitä, mikä hyvältä tuntuu. Koska lopulta se on juuri se tehty lenkki, mikä hyvältä tuntuu. Tuntuu muuten niin paljon paremmalta kuin lenkki, joka jäi tekemättä. Tekemättömälle lenkille häviävät sohvat, suklaat ja ensimmäiset glögit. Miettikää, miltä ne ensimmäiset glögit maistuvat tehdyn juoksulenkin jälkeen.

 

 

Summa summarum, taas kerran, hyvinvoinnin ja hyvän olon eteen täytyy tehdä töitä. Tasapainoilua se onkin, mutta tätä työtä tekee mielellään. Välillä motivaatiota saa aivan ihmeellisistä asioista. Saatan lukea surullisia kohtalokkaita lehtiartikkeleja nuorena sairauskohtauksen saaneista henkilöistä ja saada hullun kipinän pitää itsestäni parempaa huolta. Vaikka kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa, voin ainakin tehdä kaikkeni sen eteen, että eläisin mahdollisimman terveen ja hyvinvoivan elämän ja olisin täällä läheisteni ilona (heh heh) mahdollisimman pitkään. Tai joskus vain katson kuvia ”vanhasta” väsyneestä itsestäni joka näyttää 5 vuotta vanhemmalta kuin minä tällä hetkellä ja jonka kasvoilta ja kehosta näkee kuinka keho ja mieli eivät ole saaneet tiedostamattaan kaipaamaansa rasitusta lähellekään tarpeeksi.

 

Tänään motivaation lähteenäni toimii päätökseni lähteä ja harmaan, liikkumattoman työpäivän aikaansaama vetämätön olo. Siitä ei ole sen lenkin jälkeen tietoakaan ja sillä ajatuksella jaksan juosta tylsemmälläkin säällä. Motivaatiota marraskuuhun kohtalotoverit <3

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

Huom. MYYNNISSÄ ENÄÄ VAIN MARRASKUUN AJAN!


 

Vietinpä kerrassaan ihanan viikonlopun Rivieralla. Ja vielä marraskuussa! Rivieran marraskuu, no koko talvi, on monille se mitä lähdetään juosten pakoon. Viimeistään syyskuussa kesäasukkaat pakkaavat tavaransa ja hyvästelevät kylät talvikaudeksi. Sillä välin kun nämä ihmiset odottavat huhtikuun jasmiinintuoksuisia aamukävelyjä, ravintolat sulkevat ovensa, rantatuolit nostetaan talviteloille ja syysmyrskyt pyyhkivät Etelä-Ranskan yli. Monien pelkkien kesäranskalaisten mukaan Rivieralla on aivan mahdotonta olla talvikaudella. Koska tulevaisuudensuunnitelmissani on se kakkosasunto Etelä-Ranskasta, halusin nähdä myös Rivieran talven. Ympärivuotiset suorat lennot ovat alkaneet ja lyhyt lentoaika mahdollistaa hyvin pelkät nopeat viikonloppureissut Ranskassa.

 

Ja vaikkei olisi asuntoa edes haaveissa, viikonloppu valossa, alle kolmen tunnin lentomatkan päässä palmujen alla keskellä synkintä vuodenaikaa, tekee niitä kuuluisia ihmeitä. Kuin olisi ollut pidempäänkin poissa.

 

 

Vastoin kaikki odotuksiani, kylissä oli kuitenkin elämää. Ja se siellä näkyvä elämä oli vilkkaaseen kesärivieraan tottuneelle aika ihanaa vaihtelua. Osa ravintoloista ja kesäputiikeista on luonnollisesti kiinni, pimeä tulee kuudelta ja päivät ovat viileitä. Mutta kaikkialla on paikallisia, ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä eikä missään näy kiirettä. Lenkkeiltiin niin paljon, että sain itsekin jalat rakoille. Pyörittiin markkinoilla, ajeltiin läpi kylien, istuttiin rauhassa lounailla auringossa, poikettiin aina seuraavaan kylään ja kerran jopa Italiaan asti iltapäiväkahville. Herättiin kukonlaulun aikaan hyisen kylmälle aamu-uinnille ja istuttiin pitkillä aamiaisilla katsellen auringonnousuja. Vaikka viettäisinkin pääosin kesäkauden Etelä-Ranskassa, voisin hyvin ajatella tekeväni tällaisia viikonloppureissuja sinne tulevaisuudessa useinkin.

 

Pienelläkin tauolla on aivan valtava voima. Miksi sen aina unohtaa? Pienillä asioilla ylipäätään on valtava positiivinen voima. Suuret muutokset ja tunteet ja uutiset vain ahdistavat.

 

Kuva on elokuun helteiltä. Enää ei tarkene mekoilla ja sandaaleilla.

 

Kaduilla ja palmuissa oli jo vähän jouluvaloja. Italiassa oli mielettömiä joulukoristekauppoja, kuin Keski-Euroopan joulukaupungeissa konsanaan, ja harmittelin kun olin viikonloppureissullani pelkillä käsimatkatavaroilla. Sekunnin tai pari tunnustan pohtineeni, voisiko jättimäistä, aivan jumalaisen kaunista valkoista glitterivaloporoa lähettää mihin hintaan DHL:llä Suomeen, mutta tulin sentään kerrankin järkiini. En. Tarvitse. Enää. Yhtään. Joulukoristetta.

Silti ostan joka vuosi aina jotain pientä. No, joskus vähän jotain isoa. Ja aivan jumalaisen kauniille valkoiselle glitterivaloporolle olisi ollut kyllä paikkakin. Mainittakoon nyt vielä, etten ole jouluisin edes kotona.

 

Etelä-Ranskan kylät olivat ihana tuulahdus normaalia elämää, sellaista ei-niin-glitteristä ja upeaa. Kuten vähän jo Instagram-postauksessani sivusinkin, Rivieralla on maine luksuksen näyttämönä, eikä tietenkään ihan syyttä. Jo yli 300 vuoden ajan Etelä-Ranskan kaunis rannikko on kesäisin vetänyt turisteja ja asukkaita puoleensa ja viimeistään Grace Kelly toi sen Hollywood-tähtien suosioon. Rivieralta löytyvät luultavasti maailman upeimmat ja kalliimmat villat, jättimäiset ja tähtitieteellisiä summia maksavat jahdit, pröystäilevät kasinot sekä eurooppalaisten muotitalojen luksusliikkeet, mutta Etelä-Ranskan kylät tarjoavat myös vähän erilaista luksusta.

 

Niitä jasmiinintuoksuisia aamukävelyjä, kalastajien saaliita suoraan veneistä, pastellinsävyistä hemmottelua näköaistille, ehkä maailman parasta paikallista ruokaa. Klementiinejä suoraan puusta matkaevääksi. Kristallinkirkasta, turkoosia vettä kaikkialla. Vähän rähjäiset vanhat talot kököttävät vuorenrinteillä, mieluummin valitsee kapean ja hitaan rantatien maisemilla kuin tunneleissa kulkevan moottoritien. Oui. Vastaan ei kävelekään marraskuussa logoja. Ehkä muutama ranskalainen käsilaukku näkyy siellä täällä, mutta kaikki on tasaisen arkista eikä huuda, että olet nyt yhdellä maailman tunnetuimmalla luksusalueella. Se tuntui ylelliseltä ja Dubaissa lomailun jälkeen myös kovin tervetulleelta ja jotenkin, kotoisalta.

 

 

Voisin mennä vaikka heti takaisin, mutta nyt on aika ottaa kaikki irti marraskuusta ennen Etelä-Ranskan unelmien toteuttamista. Alkaa vähitellen pukea kotia jouluun. Juoda ne kuuluisat ensimmäiset glögit. Tunnelmoida Stockan jouluikkunaa, hankkia vähitellen pieniä paketteja kuusen alle. Ja hei ääk! Marraskuu enää aikaa ostaa mun verkkovalmennuksia, nimittäin tämän jälkeen ne poistuvat myynnistä! Klikkaa siis omasi ostoskoriin alehinnalla jo heti tänään niin et jää ilman. Materiaalit ovat käytössäsi 4ever.

 

Nyt lapsi treeneihin ja jouluvalojen ripustukseen. Au revoir!

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

MYYNNISSÄ ENÄÄ VAIN MARRASKUUN AJAN!