Kirjoitettu keskiviikkona: Sateen piiskatessa toukokuisena iltapäivänä asfalttia voivat monen päivän seikkailusuunnitelmat kariutua tuosta noin vaan, yhteen puhelinsoittoon. Tummia pilviä on tuntunut olevan taivaalla monellakin tapaa, mutta jotenkin sitä on jo pelottavan tottunut vastoinkäymisiin.

Valmisteltiin reissuun lähtöä viikkoja. Lähetettiin tavaroita etukäteen Hollantiin, tein hulluna töitä että voisin olla pois toimistolta määrittelemättömän ajan, järjestin lapsen ja koirien hoitopaikat, organisoin eskariin ja harrastuksiin viennit, aivan kaiken. Vedettiin dieettiä, levitettiin itseruskettavaa ja pakattiin kassit valmiiksi kerrankin hyvissä ajoin. No, viimeiset kolme nyt olivat ihan silkkaa turhamaisuuttani. Mutta kerrankos sitä tällaiseen seikkailuun pääsee. Tai piti päästä.

 

Luulen, ettei viime hetken peruuntuminen ärsytä ollenkaan niin paljon silloin, kun ei ole uhrannut reissulle oikein ajatustakaan ennen lähtöpäivää ja tajuaa vasta silloin, että joutuu pakkaamaan mukaan lähinnä likaisia vaatteita.

 

Heitin matkakokoiset minigrippiin pakatut kosmetiikkani seinään. Mieli on yhtä aurinkoinen kuin ulkona vallitseva sää. Jos asut Helsingissä, tiedät mistä puhun. On ollut jo pitkään sellainen tunne, että alkaa riittää. Saati vielä tämä. Pää on niin täynnä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, että positiivisinkin alkaa menettää otettaan elämän pienistä auringonsäteistä. En tiedä, tuntuuko se nyt jotenkin tavallista kurjemmalta, kun kivoja asioita on muutenkin ollut vähemmän koronavuoden aikana? Ja sen kerran kun on jotain, mitä odottaa ja jotain mitä on odottanut, viedään se viimeisenä päivänä pois.

 

Eihän tämä ole mikään todellinen kiukuttelun syy ja elämässäni on miljoona asiaa paremmin kuin monella muulla, mutta ärsyttää. Ja silloin kun ärsyttää, alkavat myös muut vastoinkäymiset tuntua entistäkin suuremmilta. Silti annan itselleni luvan kiukutella, hetken, koska kiukuttelemattomat kiukut jäävät monien (humpuuki)tutkimusten mukaan varastoon kehoon ja tulevat esiin myöhemmin aina jollain tavalla. Näkyvät ainakin naamasta.

Ehkä kaatosadepäivä pehmentää hieman harmitukseni reunoja ja kohta osaan jo nauraa tälle(kin) asialle. Ehkä.

 

 

Kirjoitettu torstaina: Hyvin nukutun yön ihme. Löysin aamukävelyltä kesän ensimmäisen neliapilan. Sanoin ääneen, että nyt se huono onni kääntyi. Ylitin itseni eräässä jumalatonta keskittymiskykyä vaativassa hommassa ja olen ollut kaikin puolin tasapainossa. Ajatus siitä, että minun piti istua tällä hetkellä lentokoneessa kuplivaa kilistellen eikä suinkaan kotona imuroimassa hiekkaa jo neljättä kertaa viikon aikana valkoiselta kivilattialta, ei tunnu enää yhtään niin pahalta. Elämäähän se.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Olen ollut kiireinen. Sen verran kiireinen, että muistin hyvin taas millaista on olla kesällä kiireinen. Lue: Kesällä ei ole kivaa olla kiireinen. Viime vuonna muutto ajoittui kesä-heinäkuun vaihteeseen, samaan aikaan alkoi myös remontti ja asuimme koko kesän veneessä tavaroidemme ollessa pitkin poikin pääkaupunkiseutua. Varastossa, remppakohteessa, väliaikaisessa kodissa, veneellä ja toimistolla. En halua enää koskaan muuttaa kesällä.

Sanoin kyllä etten halua remontoidakaan enää koskaan, mutta niin sitä on koko piha ja terassi käännetty ympäri ja valmista on sitten kun on. Kai siitä valmiista pihasta ehtii nauttia sitten loppukesästä.

 

Kiirettä on pitänyt paitsi töissä, myös valmistautuessa pieneen, tai ehkä kuitenkin suureen(?), seikkailuun. Avaan tätä lisää loppuviikosta, mutta vitsi, onpa jännää. En ole koskaan aiemmin ostanut pelkkää menolentoa Suomesta, nyt ostin. Mutta palataan siihen sitten kun on uuden seikkailun aika. Kaikki Kupariketun lasten meditaatioita kuuntelevat voivat samaistua siihen fiilikseen, mikä tulee kun kirjoittaa edelliseen lauseen neljä viimeistä sanaa.

 

 

Myimme veneen pari viikkoa sitten ja aamulla se lähtee Hangosta kohti uutta kotisatamaa. Perjantaina hihkuin ilosta Hangon tiellä, olipa ihana käydä haistelemassa meri-ilmaa kesäkotikaupungissa. Hanko rauhoittaa, antaa paremman yhteyden luontoon, mereen ja johonkin suurempaan, tarjoten levottomalle helsinkiläiselle samalla kuitenkin tarpeeksi tekemistä. Takaisin tullessa kiljuin sitten kauhusta, hirvikolari oli kymmenen sentin päässä ikkunastani. En tiedä uskonko suojelusenkeleihin vai mihin, mutta kiitos sinne johonkin tärkeästä muistutuksesta. Elämä on tässä ja nyt ja hirvet voivat hyppiä tosiaan eteen kirjaimellisesti ihan puskista.

 

 

Aamulla fiilistelin kukkivia tuomia Johanneksenkirkolla. Voisipa tuoksua tallentaa instagram-tarinaan. Nyt kun vihdoin on aikaa istua alas, ajattelin kuitenkin hilpaista vielä nopean lenkin. Kiireessä ja hälinässä paras keino iskeä ajatukset takaisin kasaan on ainakin itselleni liikunta, jossa ei tarvitse ajatella muuta kuin edessä siintävää tietä. Jatkuvasti ajattelevalle ajattelemattomuus on aivan ihanaa. Salilla tulee laskettua taukoja, toistoja ja sarjoja. Lenkillä, uidessa ja pyöräillessä vaan on ja elää siinä hetkessä. Tätä yritän tuoda lisää tähän kesäänkin.

 

Olla ja elää tässä. Ei ensi viikossa, ei huomisessa, ei lähestyvissä deadlineissa tai seuraavan kuun juhlissa. Tässä, nyt. Pienten hetkien hienous on sitä paitsi paljon helpompaa löytää kuin suuren juhlan tuntu. Paitsi helpompaa, yleensä myös runsaampaa, yllätyksellisempää ja mieleenpainuvampaa. Että tämä tässä ja nyt on niitä hetkiä, joita muistamme ensi kesänä. Kuinka kiireisen maanantain päätteeksi katselin auringon värjäävän ikkunasta avautuvaa maisemaa kullan eri sävyillä, kuinka lukemattomat purjeveneet kilpailevat toistensa kanssa horisontissa ja lasten riemu kuuluu sisään asti.

Kaikki näyttää ihanalta, ainakin niin kauan kuin katse osaa suodattaa työkoneet, laudat ja kivisäkit pois kaiken sen kauniin edestä.

 

 

Eikä tähän hetkestä nauttimiseen tarvita yhtään sen enempää, no ehkä raparperipaistoksen voisin vielä iltapalaksi tehdä, mutta.. Kunhan vain painaisi mieleensä sen hetken ja sen tunteen. Erilaiset kiitollisuus- ja positiivisuusharjoitukset ovat ihania, mutta usein riittää kun lakkaa yrittämästä ja keskittyy siihen hetkeen.

Juuri tähän. Ja vähän raparperipaistokseen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Toimisto tuntui yhtäkkiä pimenevän. Jo loppuviikosta luvatut pilvet ilmestyivät nopeasti horisontista. Sääennuste tuntui aivan kuin käsikirjoitukselta ja vettä tuli taivaalta niin paljon, että kadut tulvivat hetkellisesti vaaleanvihreinä. Hymyilin niin leveästi, että leukoja kipristi.

 

Tiistaina aloin aivastella ulkona. Silmiä olin raapinut jo pidempään. Jo kauan sitten raskausaikana kadonneet siitepölyallergiat taitavat tulla takaisin tänä vuonna, taisin sanoa useampaan otteeseen. Keskiviikkona olin jo kunnolla nuhainen. Hävetti, koska koronavirusaikana minkäänlaiset hengitystieoireet eivät tunnu olevan sallittuja edes omassa mielessäni. Lääkitsin itseäni kotona olevilla allergialääkkeillä, joita lääkäri määräsi minulle joskus nukahdettuani Kestinen jälkeen kuin taikaiskusta työpaikalleni. Torstaista suurimman osan istuimme ystävien veneellä merellä. Onneksi, nimittäin rantaan tullessa olin kuin pahimmassa mahdollisessa flunssassa. En tiedä mikä vaikutus allergiaan on sillä, jos juo koko päivän kevyesti kaljaa, mutta torstaina olin kuitenkin vielä jonkinlaisessa iskussa, vaikka olo olikin surkea. Ainakin sillä, että juo koko päivän kevyesti kaljaa, on vaikutusta siihen ettei sillä hetkellä tunne oloaan niin surkeaksi. Muistutus: Säännöllisellä käytöllä on taas ihan päinvastainen vaikutus.

 

Perjantaina riitti vartti ulkona. Pystyin hädin tuskin napata Meripuiston kirsikkapuista pari kuvaa, oli kiirehdittävä takaisin sisälle. Yleensä pyrin välttämään viimeiseen asti lääkkeitä, mutta nyt heitin kaikki periaatteeni romukoppaan ja pyysin lääkäriltä apua. Vaikka olen aiemminkin kärsinyt erilaisista allergiaoireista, tämä oli jotain aivan uutta. Aivastelua ja silmien vuotamista vielä sietäisin, mutta vinkuvaa hengitystä, umpeen muurautuvia silmiä ja totaalista tukkoisuutta en. Sain tehokkaat lääkkeet, jotka eivät kaiken sen hyvän vaikutuksen lisäksi edes väsytä ja sunnuntaihin mennessä olo tokeni jo huomattavasti. Silti pysyin käytännössä sisällä koko viikonlopun. Piknikit, terassilounaat, tyttöjen illat ja veneretket olivat tällä kertaa muiden herkkua. Itse opettelin käyttämään inhalaattoria ja vaihdoin ripsivärin silmätippoihin.

 

 

Olo oli kuin kahleissa. Välillä ulkoilutin koiria ja pian kahleeni vetivät takaisin sisälle. Istuin ulko-ovella auringossa, jotta olisi lyhyt matka sisälle jos olo menee huonoksi. Vartti taisi olla kahleilleni maksimi, oli taas luovutettava. Toivottava sadetta. Ja nyt sitä saatiin.

 

En uskalla luultavasti kovinkaan pian lopettaa lääkitystä, mutta vihdoin olen vapaa kahleistani. Sateen ihme on suuri kiitollisuudenaiheeni tänään. En saanut viikonloppuna edes postattua someen mitään järkevää, niin sumea olo oli. Saati, että olisin ollut mukana menossa kotona. Huonossa olossa on ikävintä se tunne, että tuntee olevansa paikalla, muttei kuitenkaan läsnä. Sateen lisäksi suurta onnea on ymmärtävä perhe ja naapurit, joiden pihalla saa vapaasti kulkea ja leikkiä. Onneksi allergia on minulla eikä lapsellani.

Kesäisen sadepäivän myötä toivotan kaikille kanssa-allergikoilleni tsemppiä ja ennen kaikkea aivan ihanaa sadepäivää. Voin vain kuvitella miten upealta luonto näyttää tämän jälkeen. Nyt lähden varovasti vielä tuoksuttelemaan sateenjälkeistä Kaivaria ja katselemaan kirsikankukkia. Mikä ihmeen taika kirsikankukissa muuten on? Ne näyttävät kauniilta kuvissa, kyllä, mutta sen sijaan että menisin aamuseitsemältä ottamaan itsestäni kuvia niiden alla, tyydyn taas kerran vain kuvaamaan itse puita. Yksikään kuva ei silti vangitse sitä tunnetta, joka kirsikkapuiden alla on. Niiden uskomatonta kauneutta, kun auringonvalo yrittää tunkeutua vaaleanpunaisten kukkien alta ja olo on kuin satumetsässä.

Onneksi olen sentään allerginen koivulle enkä kirsikankukille. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ