OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Let them miss you. Sometimes when you’re always  available, they take you for granted because they think you’ll always stay.”

Unohdan tämän kovin usein. Minulle on tärkeää esimerkiksi vastata viesteihin niin pian kuin pystyn, sillä minusta on äärimmäisen epäkohteliasta jättää vastaamatta. Soitan aina takaisin mahdollisimman pian ja jos olen jossain ilman puhelinta, minua ahdistaa eniten ajatus siitä, ettei joku saa minua kiinni niin halutessaan. Eikä tämä koske pelkkää puhelinkäyttäytymistä. Minä ja minun apuni on yleensä aina saatavilla. Vastaavasti taas huomaan todella usein, että minua pidetään itsestäänselvyytenä.

Siispä, kannattaa opetella olemaan vähän itsekkäämpi. Hänelle, joka ei itsekään vastaa aina heti yhteydenottoihisi, ei tarvitse vastata seuraavalla kerralla ihan samantien. Opettele sanomaan myös ei ja ajattele silloin tällöin ensin itseäsi. Saatat yllättyä seurauksista.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


pinkshoe

”My life didn’t please me, so I created my life.”

Kuulostaako itsestäänselvyydeltä? Loppujen lopuksi kuitenkin melko harva meistä tekee elämästään täysin sellaista kuin haluaisi sen olevan. En ole itsekään aina tehnyt, syystä tai toisesta. Mutta aina, kun olen muuttanut elämässäni asioita haluamaani suuntaan, olen tullut paljon onnellisemmaksi kuin olin kuvitellutkaan. Pienestäkin. Elämä on niin kovin lyhyt, että kannattaa yrittää tehdä siitä päivä päivältä omannäköinen. Kaikkeen ei voi vaikuttaa. Mutta kaikki mikä tuo sinulle enemmän huonoa kuin hyvää fiilistä, kannattaa vaikka vähitellen jättää siitä elämästä pois. Ja hankkia lisää sitä, mikä tekee elämästäsi sellaisen, kuin haluat sen olevan.

Rohkeutta, luopumista, heittäytymistä. Sitä se vaatii. Paljon kaikkea sitä tähän joulukuuhun! 


Oli aivan älyttömän kylmä. Heräsin perjantain ja lauantain välisenä yönä, mittari näytti -34 pakkasastetta. En oikeastaan koskaan herännyt kesken unien, enkä varsinkaan vienyt koiraa ulos keskellä yötä. En ennen sitä yötä, enkä sen jälkeen. Mietin siinä lasketteluvaatteitani aamukolmelta pukiessa, että tässä yössä on jotain outoa. Seisoin Lilan kanssa ulkona ja tuijotin vain tähtitaivasta. Oli outo olo.

Siitä on kohta seitsemän vuotta. Silti, muistan seuraavan aamun aamiaiseni. Muistan biisit, joita kuuntelin aamupäivällä salilla. Muistan purevan pakkasen ulkoillessa, puhelut iltapäivällä äidiltä. Puhelut, joihin jätin vastaamatta, koska oli niin kylmä, etten voinut ottaa hanskoja pois kädestä. Olin tankkaamassa autoa, kun äiti soitti uudestaan. Ainiin, unohdin soittaa takaisin. En muista mitään matkasta huoltoasemalta kotiin. Muistan vain äidin sanat. ”Iskää ei enää oo.” Seuraava muistikuvani on, että itkin hysteerisenä kotipihallani ilman kenkiä. Mikään, ei mikään, ikinä, ole tuntunut niin pahalta.

Mä olin aina iskän tyttö. Ihan pienestä lähtien, me oltiin ihan samannäköisiäkin. Sisältä vielä enemmän yhteistä. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän tunnistan meissä samoja piirteitä. Ensimmäisen vuoden ajan itkin ihan joka ikinen päivä. Isäni asui Maarianhaminassa. Vaikka näimme harvoin, puhuimme puhelimessa oikeastaan päivittäin. Päivä, jolloin iskä ei olisi soittanut, oli outo. Silloin soitin yleensä itse. Iskä sanoi aina rakastavansa. Niin minäkin.

On oikeastaan aika hullua ajatella, ettei isäni tiedä mitä tällä hetkellä teen. Eikä hän tiedä, että hänellä olisi nyt kaksivuotias lapsenlapsi. Koska jotenkin vain tiedän, että iskä tietää. En voi olla itkemättä, kun ajattelenkin, kuinka paljon hän olisi Micaelia rakastanut. Tai rakastaa, tuolla jossain.

Elämä ilman isää on yllättävän erilaista kuin ennen. Isäni kuoli täysin yllättäen, keskellä sitä kylmää pakkasyötä. Meni pitkään, kun mietin usein koiralenkeillä, että soitan. Moni juttu oli sellainen, että ajattelin ensimmäisenä kertovani iskälle. Ensimmäinen kesä, isänpäivä ja joulu olivat haikeita. Etenkin se joulu. 20 yhteistä joulua ja yhtäkkiä en voikaan miettiä lahjaa, en syödä isän tekemää kalaa enkä käydä hänen kanssaan hautausmaalla. Sen sijaan menen sinne hautausmaalle viemään hänelle sen kynttilän. Ensimmäisten vuosien aikana kävin todella usein isäni haudalla. Saatoin istua siellä kesäiltoina vaikka kuinka pitkään ja jutella itsekseni. Pahinta siinä surussa oli se, kun tuntui että jäi niin paljon sanomatta. Ei ehtinyt hyvästellä, ei ehtinyt kertoa ihan kaikkea. Mutta mä luulen, että iskä tiesi kaiken. Ainahan se tiesi, mitä vain kerroin omasta elämästäni, ”No mä arvasin.”

Olen oppinut elämään surun kanssa nyt jo ihan hyvin. Kultaiset muistot ovat vahvempia kuin paha olo. Isänpäivänä käyn viemässä sen kynttilän haudalle, sytytän varmasti kotonakin yhden. Minulla ei ole vuosiin ollut isoisiäkään, ketä muistaa isänpäivänä. Siksi isänpäivä on tavallaan joka päivä. Sillä muistan isäni aivan joka ikinen päivä. Minulla on edelleen hänen numeronsa puhelimessani, tavaroita ja vaatteita. Vahvimpia ovat silti ne muistot. Muistan isän tuoksun, ne aina lämpöiset kädet. Äänen ja tietyt sanat, joita hän usein käytti.

Sunnuntaina on seitsemäs isänpäiväni ilman isää ja edelleen on aivan älyttömän kova ikävä. ♥

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian