01 huhtikuun 2023 Eteenpäin
Hei ystäväni. On tullut aika sanoa kiitokset.
Heipat ja hyvästit.
Ennen kaikkea kuitenkin ne kiitokset.
Kun aloin kirjoittaa blogia 25-vuotiaana vuoden ikäisen lapsen äitinä, en olisi uskonut, että seitsemän ja puolen vuoden vuoden jälkeen kirjoitan blogin viimeistä kirjoitusta. Aluksi en uskonut, että jaksaisin kauaa. Tunnen itseni, tai tunsin silloisen itseni. Täysillä jotain, kunnes kyllästyn ja lopetan seinään. All in ja never again.
Hyvin pian bloggaamiseni alun jälkeen minulle tarjottiin ”töitä” Lilyn blogiportaalista bloggaajana. Ihan oikeasti minulle maksettiin siitä, että kirjoitin joskus hyvinkin mustavalkoisia mielipiteitäni ja ajatuksiani ja lätkin sekaan kuvia, joita nyt katson lähinnä järkyttyneenä. Miten olen voinut julkaista jotain tuollaista? Kuten moneen muuhunkin asiaan pätee, se oli sitä aikaa.
Lilyn vuodet ovat jääneet ikuisesti mieleeni lämpimänä blogien kulta-aikana. Sain kuitenkin toisen työtarjouksen bloggaajana ja minut ja blogini pyydettiin Indiedaysille. Lähdin uusiin haasteisiin Indiedaysin tiimiin ja opin paljon blogimaailmasta aikana, jolloin blogit ja bloggaajat olivat se juttu. Silloinhan alettiin vasta varovasti puhua vaikuttajista.
Tässä kohtaa on hyvä tuoda esiin hatunnostoni heille, jotka todella pystyvät toimimaan vaikuttajina ja luomaan uran sosiaalisen median ympärille. Minä en siihen pystynyt, enkä pysty. Rakastan edelleen kirjoittamista, mutta..
Arvomaailmani tasapainotteli pitkään sen kanssa, mitä haluan jakaa. Toisaalta tiedän, että moni teistä ja heistä, jotka blogiani ovat matkan varrella lukeneet, on saanut esimerkiksi avun raudanpuutteeseen tai vertaistukea äidiksi kasvamiseen silloin, kun se ei ole tuntunut luontevalta. Ollaan pudotettu yhdessä kesäksi kiloja ja pohdittu elämää jos jonkinlaiselta kantilta.
Yksityisyydellä on kuitenkin hintansa. Enää en halua, että ihmiset tietävät missä ja miten asun, mitä treeniohjelmaa noudatan tai mitä farkkuja käytän. Käännekohta omalla someurallani oli, kun kaksi vuotta sitten aloitin opinnot yliopistolla ja oli priorisoitava ajankäyttöä. En missään nimessä vähättele sosiaalisen median merkitystä enkä alalla työskentelyä, mutta kun oli tehtävä valinta kaupallisten yhteistöiden haalimisen ja neurotieteen luentojen ja kasvatustieteiden esseiden välillä, minulle valinta oli täysin selvä.
Olen toki etuoikeutetussa asemassa siinä, että pystyin lopettamaan sivutyöni ja keskittymään sen sijaan opiskeluun josta ei makseta euron euroa, onhan minulla päivätyö.
Vähitellen lopetin kaikki yhteistyöt. Instagraminikin taitaa olla tällä hetkellä yksityinen, ainakin välillä se on sitä ollut, ja tämä on MirvaAnnaMarian viimeinen blogikirjoitus.
Kiitos joka ikiselle siellä, jotka olette kommentoineet. Lähettäneet dm:iä, moikanneet kaupungilla, jakaneet tekstejäni tai olleet jollakin tavalla osallisena tällä matkalla. Kiitos. Ette ehkä uskokaan, kuinka paljon vuorovaikutus lukijoiden kanssa avartaa omaa mustavalkoista maailmankuvaa. Kirjoittamisella, kuvaamisella ja näiden yhdistämisellä on ollut myös valtava, jopa terapeuttinen vaikutus, jos näin voi sanoa. Olen pystynyt purkamaan tunteitani ja ajatuksiani tänne, mutta saanut samalla myös niin paljon teiltä. Väittelyä, keskustelua ja molemminpuolista näkökulmien avaamista. Ihan mieletöntä. Kuten elämässäni yleensä, kaikki saavat olla just mitä haluavat. Läheskään aina ei mielipiteet mene yksiin, mutta hitto että on hienoa keskustella näistä asioista ja ymmärtää, miksi se toinen ajattelee niin tai näin.
Sillä ilman teitä, en olisi jatkanut tätä näinkään pitkälle. Jotta tästä viimeisestä tekstistä tulisi edes jollain lailla mielenkiintoinen, kerron, että oikeastaan koko tämän blogiurani ajan olen ollut hukassa. Etsinyt hyväksyntää, josta olen joskus jäänyt paitsi. Etsinyt rakkautta luullen, että joku toisi sen luokseni.
Ja tässä viimeistä kirjoitusta naputellessani voin vain hymyillä, sillä lopulta löysin sen kaiken. Sanotaan, ettei kukaan tuo sitä hyväksyntää ja rakkautta, vaan ne tulee löytää itsestä. Täysin totta, mutta aina siihen ei kuitenkaan pysty ihan yksin.
Oma elämäni muuttui vähitellen, kun aloin karsia siitä vääriä ihmisiä pois. Sitä mukaa tilalle tuli uusia ja lopulta olen ympäröinyt itseni oikeastaan vain heillä, jotka ovat palauttaneet vähitellen uskoni itseeni, hyvyyteen ja siihen rakkauteen. Yksin en olisi tässä, enkä olisi tasapainoani löytänyt. Tähän onkin ironista todeta, että tämä on ensimmäinen vuosi koskaan, kun vihdoin osaan myös olla yksin. Aikamoinen matka, sanoisin. Jos olisin bloggaamisesta aloittaessani ollut sama tyyppi kuin nyt olen, en tiedä mihin tämä olisi johtanut. Luultavasti en olisi edes aloittanut.
Kaikkien näiden vuosien aikana olen toipunut tekstieni takana muun muassa syömishäiriöstä, läheisriippuvuudesta, ahdistuksesta ja synkistä ajatuksista. Esittänyt, että kaikki on hyvin silloinkin, kun ei ole ollut. Kyyneleiden takaa on julkaistu monta somepäivitystä. Kirjoitettu vielä enemmän luonnoksia, pyyhitty pois ja osa jätetty arkistoon vain itselleni. Ja kaikki oli muka aina hyvin. Ehkä rivien välistä saattoi lukea jotain muuta, tai ehkä ei.
MirvaAnnaMarian oli nuoren äidin 7,5 vuoden päiväkirja, jota en pysty avata enää uudelleen. Elämäni kasvukivut, ilot ja surut, poistuvat täältä jonkin ajan kuluttua. Ne jäävät elämään kuitenkin muistoissani ja muistelen lämmöllä kaikkia näitä vuorovaikutuksen vuosia lukijoiden, yhteistyökumppaneiden ja kanssabloggaajieni seurassa.
Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu usein uusi. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on oikeita tavoitteita ja suuria suunnitelmia. Ehkä joskus blogit ovat taas in ja innostun kirjoittamaan rakkaudesta jonkun taiteellisen bloginimen alla. Ehkä, ehkä en. Luultavasti en.
Tämä tarina oli kuitenkin tässä. Kiitos lukijani, kiitos. Suurimmaksi osaksi, tämä oli ilo.
