Nämä postauksen kuvat on ottanut rakas veljeni puhelimella äidin syntymäpäivillä. Mulle tulee niistä niin hyvä mieli, vietinhän tuon päivän perheeni kanssa mummon luona maalla, juhlien rakasta äitiä. Mietin pitkään, minkä postauksen yhteydessä julkaisisin ne, kunnes katselin kuvia vähän tarkemmin. Bloggaajaklisee, viljapellossa (tänä vuonna tosin kaikki taitavat olla auringonkukkapellossa) kesän viimeisinä päivinä tuulessa hulmuavassa mekossa. Taustalla voi kuitenkin nähdä synkkiä pilviä. Loppuunpalaminen on niin 2010-lukua, loppuunpalaminen bloggaajana niin vuotta 2018.

Sosiaalinen media muutti ihmisten elämän. Se loi valtavasti uusia työpaikkoja, kokonaan uusia aloja. Se loi kauneutta ja visuaalisuutta, antoi ihmiselle mahdollisuuden toteuttaa itseään ja luovuuttaan. Loi uusia intohimoja, kiinnostuksen valokuvaukseen ja kuvankäsittelyyn. Mutta se loi paineita. Facebookin tykkää-nappulasta kaikki alkoi. Tuli paineita tykkäysten määrästä, seuraajista, sitoutuneista seuraajista. Google Analytics on monille paitsi jokapäiväinen työkalu, myös kirosana. Instagram ja Pinterest saavat taitavimmankin tekijän tuntemaan itsensä huonoksi kuvaajaksi ja surkeaksi kuvankäsittelijäksi. Blogiportaalien etusivut ja räikeästi arvostelevat keskustelupalstat taas ehkä huonoksi kirjoittajaksi. Kun elämänsä täyttää näillä sovelluksilla ja lisäksi lukee suosittuja, ammatikseen bloggaavien ihmisten blogeja upeine sisustuskuvineen, asuineen ja matkoineen, todennäköisesti tuntee oman elämänsä ainakin hetkellisesti vähän tylsäksi ja alempiarvoiseksi. Tänä vuonna ennätysmäärä bloggaajia on kertonut avoimesti uupumuksestaan. Nostan hattua heille, aina ei ole helppoa myöntää olevansa väsynyt, saati heikko. Suorastaan uupunut ja loppuunpalanut. Tarinat loppuunpalamisesta omassa intohimoammatissaan kertovat usein suorittajaluonteesta, kilpailuhenkisyydestä ja siitä, kuinka loputtoman paljon töitä on tehnyt oman unelmansa eteen ja antanut itsestään kaiken, enemmänkin. Kiiltokuvamaisen blogin tai Instagramin takana on kuitenkin inhimillisiä ihmisiä. Sosiaalinen media on monille siunaus, mutta niin se on myös kirous. Annika Pellavaa&Pastellia -blogista kirjoitti hyvin osuvasti tästä aiheesta, hänen postauksensa ja tarinansa voit lukea täältä.

Vaikka kaikki varmasti tietävät somen olevan kiiltokuvapintaa ja kaunisteltua, silti sitä jotenkin unohtaa sen kun paljon esillä olevat vaikuttajat eivät näytä sitä todellista puolta itsestään. Tiedän monta valheellista tarinaa blogien ja Instagramin takaa. Ymmärrän kyllä, että negatiivisuus ja arki sotkuineen siivotaan kuvien tieltä pois, mutta että valehdellaan? No, nämä ovat tietysti ääripäitä, mutta jo pienemmälläkin kaunistelulla luodaan paineita ihan tavallisille ihmisille. Itsekin mietin tuossa epätoivoisesti lastenhuonetta järjestellessäni, että miten ihmeessä eräskin somevaikuttaja ehtii kolmen lapsen kanssa parempaan lopputulokseen kuin minä, vaikka minulla on vain yksi ja olen mielestäni kuitenkin kovin tehokas. Vaikka minä jos joku tiedän, mitä kaiken kauniin pinnan alla voi olla. Silti aina aika ajoin kyllästyminen kiillotettuun blogimaailmaan, kaksi työtä, 4-vuotias poika, parisuhde, 4-8 treeniä viikossa ja sosiaalisen elämän ylläpito vievät suorittajaluonteen omaavaa introverttia vähän turhan kovaa, niin ettei perässä jaksa pysyä.

Onneksi tiedostan itse kun ne synkät pilvet tuntuvat varjostavan omaa elämääni. Silloin on pakko priorisoida tekemisiä ja ottaa aikaa sille tärkeimmälle, omalle hyvinvoinnille. Aiemmin yritin lisätä sitä aivan väärin keinoin. Yritin olla rennompi ja jättää kodin siivoamatta. Silloin sain aikaan vain enemmän ahdistusta. Lisäksi se aiheutti muita ongelmia. Sotkuisessa ympäristössä on kovin vaikeaa olla luova ja tehokas. En saa aikaiseksi mitään. Muistan eräänkin illan viime talvena, kun olin yksin kotona. Vein koirat ulos ja olin menossa nukkumaan hyvin stressaantuneena, miettien seuraavan aamun postausta, jota ei ollut edes luonnoksissa. Koti oli kuin pommin jäljiltä, sillä yritin olla boheemi ja keskittyä rentoon hauskanpitoon sen sijaan, että kiillottaisin jo kiillotettuja tasoja. Ennen sänkyyn menoa nappasin kuitenkin rätin käteen, siistin ja järjestelin koko asunnon, kuuntelin meditointisoittolistaani Spotifysta ja pian koti oli taas se rauhan ja luovuuden tyyssija. Istuin alas sohvalle, kaadoin lasin punaviiniä ja taisin tuona myöhäisenä iltana kirjoittaa koko viikon blogipostaukset etukäteen ja tehdä vielä kuviakin. Ennätysajassa. Suorittaminen ajaa minut helposti loppuunpalamisen partaalle, mutta toisaalta kun mukailen suorittajaluonteeni vaatimuksia sopivasti – esimerkiksi tuolloin siivoamalla kodin, sainkin aikaan paljon enemmän ja voin oikeasti hyvin kun mikään ei kummitellut mielessäni. Voisin vannoa, että monilla muillakin on tämän kanssa tekemistä ja tasapainoilua.

Mieheni mainitsi yhtenä iltana, että olen ollut koko päivän pahalla tuulella. Myönsin sen itsekin ja onneksi tiesin, mistä kaikki johtui. Koko päivän oli ollut kiire ja koti oli taas sotkuinen. Kiire on asia, joka stressaa minua valtavasti. Silloin on pakko päästä ottamaan happea ja olemaan yksin hiljaisuudessa. Vaikka se vie hetkellisesti aikaa silloinkin, kun sitä ei olisi yhtään käytettävissä, se on lopulta tie kaikkein tehokkaimpaan työskentelyyn.

Olen suorittaja ja poltan itseni herkästi loppuun. Minulla on suuri tarve olla hyvä, hyväksytty ja suoriutua kaikesta kiitettävästi. Tämä oli osa minua jo koulussa. Nykyajan elämäntyyli ruokkii suorittamisen tarvetta ja usein löydän itseni siitä oravanpyörästä, häilymästä jaksamisen rajamailla. Saan olla kiitollinen kehosta, joka varoittaa onneksi ajoissa. Jos en saa iltaisin unta heti, kun vedän peiton korviin, tiedän stressitasojen olevan liian korkealla. Rytmihäiriöt alkavat vaivata heti ja huomaan pakenevani kaikkea pakollista esimerkiksi somemaailmaan, joka taas entisestään ruokkii suorittamisen tarvettani. Samoin turha puhelimen näprääminen vie aikaa niiltä tärkeimmiltä asioilta, joille ei muutenkaan sitä ollut. Viimeaikoina olen yhä useammin miettinyt, että loppuunpalaminen alkaa olla oikeasti lähellä jo itsellänikin. Jostain täytyy karsia ja näin ei voi elää loputtomiin. Siksi loppuvuoden tavoitteenani onkin selkeyttää tätä elämää, priorisoida minulle oikeasti tärkeitä asioita ja näiden kautta tietoisesti pyrkiä vähentämään stressiä ja kiirettä. Olen kaikessa rauhassa suunnitellut tätä hyvinvointiprojektiani, joka on paljon muuta kuin treenaamista ja puhdasta ruokaa. Se on kokonaisuus ja elämänmuutos, joka toivottavasti heijastuu oman ja läheisteni elämän lisäksi myös ihmisiin ympärilläni. Ei kukaan voi inspiroitua loppuunpalaneesta tyypistä, joka ei ehdi olemaan läsnä edes itselleen.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Minulta on niin usein kysytty millä kameralla kuvaan, joten ajattelin kirjoittaa tänään toivepostauksen omasta kuvauskalustostani. Kuvaan siis kaikki blogikuvani hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmäkameralla. Omistan kaksi järkkäriä, jotka ovat hyvin erilaisia. Voisinkin suositella jokaiselle ison järkkärin omistajalle myös pienempää minijärkkäriä, jos haluaa taltioida arjen hetkiä ja reissumuistoja silloin, kun kuvaukset eivät ole välttämättä etukäteen suunniteltuja. Suurimman osan blogikuvistani kuvaan Nikon D750:llä. Kamera, jota en kyllä ihan äkkiä vaihtaisi mihinkään. Kannan sitä mukana myös matkoilla, sillä usein reissuissa on aikaa kuvata ajan kanssa ja muutenkin tulee kuvailtua paljon enemmän. Täysikennoinen Nikon objektiiveineen on kuitenkin hyvin raskas kantaa, joten usein käsilaukussani kulkee pieni, mutta hyvin tehokas Olympus PEN E-PL8. Pidän molemmista kameroista hyvin paljon enkä tiedä miten osaisin olla enää ilman toista. Tosin tähän väliin täytyy sanoa, että KAIKKI tämän kesän kuvani on kuvattu Olympuksella, sillä Nikon on ollut huollossa enkä vain muistanut hakea sitä omilta reissukiireiltäni. Olen kuitenkin kaivannut sen kuvausjälkeä, mitä tietysti tuon hintaiselta kameralta voi olettaakin. Olympus on kuitenkin ollut mitä parhain tuuraaja.

Nikonille mulle on kolme objektiivia, Nikkorin 50 mm perusobjektiivi ihan ”jokapäiväisiin kuviin”, 1.8 85 mm asukuvia ja henkilökuvausta varten (se on täydellinen, mutta haaveilen vielä jonain päivänä vaihdosta 1.4 malliin) sekä koska rakastan laajakulmaobjektiiveja mutta pidän varsinaista laajista kovin epäkäytännöllisenä, valitsin sen sijaan Sigman 24-35mm putken, joka on korvannut laajakulman täysin. Tätä settiä voin kyllä lämpimästi suositella. Nikonilla kuvaamisessa pidän erityisesti helppokäyttöisyydestä manuaaliasetuksillakin. Ainakin itselleni kamera on hyvin selkeä ja simppeli käyttää eikä tulisi mieleenkään käyttää enää automaattiasetuksia. Plussaa Nikonille upeasta kuvanlaadusta, helppokäyttöisyydestä, laadukkaista objektiiveista ja supernopeasti wifi-sovelluksesta. Miinusta isosta koosta ja painosta, kamera on todella raskas kantaa. Haluaisitteko lukea postauksen objektiivien eroista? Esimerkiksi esimerkkikuvat jokaisella eri objektiivilla?

Kevyempänä vaihtoehtona minulla on tosiaan tuo Olympus, jonka kanssa käytän joko 45 mm objektiivia asu- ja henkilökuviin (paras ja ehdoton ostos PENin kaveriksi) tai tuota pancake zoomilla varustettua 14-42mm vakkariputkea tai 25 mm objektiivia niihin ”jokapäiväisiin kuviin”. Kevyet ja edulliset objektiivit antavat paljon uusia ulottuvuuksia PENillä kuvaamiseen ja saat edullisesta kamerasta paljon irti niiden avulla. Olen kirjoittanut Olympuksesta kattavamman postauksen aiemmin tänä kesänä, joten jos olet kiinnostunut tästä kamerasta, lue tämä. Ei tule turhaan kirjoiteltua samoja asioita kahteen kertaan.

Kaikki kuvani kuvaan siis raakana, eli RAW-tiedostomuodossa, sillä se antaa niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuvien jälkikäsittelyyn. Kuvat käsittelen Lightroomilla ja toisinaan Photoshopilla, jos siihen vain on aikaa. Rakastan kuvaamista mutta ennen kaikkea kuvankäsittelyä ja toivonkin, että jatkossa pystyisin tehdä sitä paljon enemmän. Mikä kamera on sun suosikki?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Rakas ystäväni totesi joskus muutaman viinilasillisen jälkeen erään hyvin ylimielisesti käyttäytyneen, kauneuskilpailuissakin menestyneen, naisen poistuttua seurueestamme, että ”mitähän tostakin jää jäljelle, kun aika ajaa ohi, ja kun nätti naama ja kroppa ovat enää muistoja nuoruudesta?”. Silloin naureskelin vain mukana hymähdellen sitä ylimielistä käytöstä, mutta ystävän sanat jäivät vahvasti mieleen. Vaikka hän ehkä siinä hetkessä oli jopa vähän ilkeä, sanoissa oli silti viisautta, silkkaa karua totuutta, joka tämän päivän somemaailmassa on tuntunut unohtuneen. Instagramin ja blogikuvien täyttämän kiillotetun maailman takana on kuitenkin päivä päivältä vanhenevia, ihan tavallisia ihmisiä ja joka päivä luo tilin joku uusi, nuorempi ja lahjakkaampi tyyppi, joka tekee sosiaalisesta mediasta ja julkisuudesta itselleen uran.

Somen paineet ovat monille tutut. Ulkonäköä muokataan äärimmäisyyksiin asti, kuvia hiotaan ja ulospäin halutaan näyttää täydelliseltä. On toinen toistaan tärkeämpiä ja hienompia pressitilaisuuksia, -matkoja, -koteja sisustuksineen ja kroppa tikissä seitsemän treenipäivän viikon jälkeen. Sosiaalisen median tileihin panostetaan niin paljon, että unohdetaan elää ja nauttia hetkestä. Kun elämä perustuu seuraajien, tykkäysten ja julkisuuden määrään, oikea hauskuus ja todellisesti merkitykselliset asiat unohtuvat. Mitä sinä olet ilman sosiaalisen median tilejäsi, ilman näkyvyyttäsi tai vaikka ilman upeaa ulkonäköäsi?

Me kaikki vanhenemme päivä päivältä. 20-vuotiaana sitä ei tajua, eikä toisaalta pidäkään. Ehkä silti toivoisin nuorille, ulkonäönsä takia elämässä pärjääville hieman enemmän sitä todellisuudentajua. Sitä ymmärrystä, mikä elämässä lopulta merkitsee. Työ on tietysti tärkeää ja sosiaalinen media on nykyään monille juuri sitä. Minullekin. Työ, oli se mitä tahansa, ei saisi silti määrittää elämää liikaa. Olen itse hyvin työorientoitunut, oli kyseessä mikä työ tahansa, mutta onnekseni olen osannut pitää samalla hauskaa ja unohtaa toisinaan nykypäivän somepaineet ja keskittyä enemmänkin sivistämään itseäni, lukemaan minua kiinnostavista asioista turhanpäiväisen instaselailun sijaan ja asettanut itselleni tavoitteita, jotka eivät koske nimenomaan tätä somepuolta elämässäni.

En usko olevani täysin väärässä, kun sanon, että työ sosiaalisen median parissa asettaa valtavasti enemmän paineita, kuin työ, jota teet täydestä sydämestäsi aiheen parissa, johon julkisuus ei liity pätkääkään. Vaikka itsekin teen tällä alalla töitä, vähän jopa säälin, kun luen kuinka joku on toistamiseen skipannut ystävien tapaamiset, illanvietot, aurinkoiset päivät ja perhepäivälliset kuvien käsittelyn ja blogitekstien hiomisen myötä. Kilpailu alalla on kovaa ja itsekin asetan usein työni etusijalle, mutta pyrin kuitenkin jonkinlaiseen tasapainoon. Tottakai on jopa ihailtavaa tehdä intohimoisesti työtään, mutta suurimmalla osalla on varmasti takana vähän vääränlaiset paineet kuin se oma intohimo. En missään nimessä halua, että sosiaalinen elämäni kärsii bloggaamisesta, saati Instagramin jatkuvasta päivityksestä.

Koska mitä meistä jää jäljelle? Ulkonäkö nyt ei ainakaan. Ura somenkin parissa toki tuo monille leivän pöytään, mutta sen takia ei kannata ihan kaikesta tinkiä. Lopulta se, mitä muistamme elämästämme, on jotain muuta kuin ne tykkäysten määrät, blogiklikkaukset tai kuvankäsittelyyn käytettyjen tuntien määrät. Me muistamme nauruntäyteiset illat, syvälliset keskustelut, maisemat, joita katsotaan ilman välissä olevaa kameran linssiä. Rakkauden, perheen, hyvän olon ja tasapainoisen onnentunteen. Ainakin minusta on vanhana kiva tietää asioita oikeasta elämästä, ei siitä, mikä on vain olemassa siellä virtuaalimaailmassa. Haluan tulla tunnetuksi perheeni, läheisteni ja ystävieni keskuudessa ennemmin hauskana, spontaanina ja avoimena tyyppinä, kuin järjestelmällisenä bloginkirjoittajana ja taitavana kuvankäsittelijänä. Haluan jättää jälkeeni naurua, hauskoja muistoja, viisaita ajatuksia, välittämistä ja muutenkin suuria tunteita. Oletko koskaan miettinyt, mitä susta jää lopulta jäljelle?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria