Jos kirjoitan raskausajasta, tuntuu että siitä olisi ikuisuus. En oikein osaa enää osallistua vauva- ja odotuskeskusteluihin, kun omasta raskaudesta on seitsemän vuotta ja vaikka tuo maailman luonnollisin ajanjakso onkin ollut samanlainen aina, tuntuu moni asia ja ohjeistus silti muuttuneen näinkin lyhyessä ajassa kuin seitsemässä vuodessa. No, tämä postaus ei liity kyllä millään tavalla raskauteen, mutta jatketaan.

 

Innostuin nimittäin raskausaikana erilaisista superfoodeista, sillä ne olivat ainoa tapa hillitä elämäni pysäyttänyttä pahoinvointia. Samalla aloin innostua hyvinvoinnista muutenkin, koska viimeistään raskausaikana totesin että hyvinvointi on muuten paljon siistimpää kun pahoinvointi ja kun näen vähän vaivaa oman hyvinvointini eteen, oloni on entiseen verrattuna uskomaton. Eikä vain olo, sillä hyvinvointi näkyy koko kehossa, ihossa, mielessä ja sitä kautta heijastuu kaikkiin ihmissuhteisiini.

 

 

Siinä hyvinvointiin vähitellen hurahtaessani löysin myös self help-kirjat, jotka olivat ihana piristävä vaihtoehto paksuille koulukirjoille. Macajauheiden, mehiläisen siitepölyn ja levältä tuoksuvan viherjuoman aikaansaamassa kuplassani tartuin kirjaan. Tartuin toiseen kirjaan. Kolmanteen. Syytin kiirettä siitä, etten saanut luettua kirjoja koskaan loppuun. Ne lojuivat ensin pöydällä, sitten kaapissa ja sitten tv-tasoilla joista ne lopulta viime kesänä muuton yhteydessä heitin roskiin. Silloinkaan en vielä ymmärtänyt, miksi ne jäivät aina lukematta. Vaikka bloggaajat kuinka hehkuttivat niiden loistavuutta ja positiivista vaikutusta elämään. Koko self help -kirjallisuus tähtäsi onnellisuuteen. Onnellisuusprojekti oli ensimmäinen kirja, jonka ostin itselleni. Onnellisuusprojekti.

 

Kirjakaupassa kierrellessäni törmäsin teokseen ”Sadassa päivässä onnelliseksi” – Älä odota onnellisuutta, tee onnellisuussuunnitelma! Kyllähän minäkin olen korostanut että itse olemme vastuussa omasta elämästämme ja siitä, tekeekö se meistä onnellisia – tietyin poikkeuksin tietysti, mutta että onnellisuussuunnitelma. Onko mikään ihme, että sitä vähän uupuu ja väsyy kun onnelliseksi tulemiseen vaaditaan onnellisuussuunnitelma? Niin että nyt kun aloitan niin toukokuun viidentenä olen sitten onnellinen.

 

Ihan kaunis ajatus. Kai.

 

 

Ei se onni sieltä kuitenkaan tule. Ei sadan päivän suunnitelmalla eikä sadan vuodenkaan. Vaikka kirja kauniilta näyttikin ja on jotenkin sympaattista ajatella, että joku ihan oikeasti ostaa sen ja täyttää onnellisuussuunnitelmansa sen sivuille. No, ostinhan itsekin Onnellisuusprojektin.

 

Kaikki tässä elämässä tuntuu tähtäävän nykyään konkreettisiin tavoitteisiin. Että someakaan ei voi tehdä enää ilman tavoitteita. Vai niin. Minulta kysyttiin ravintovalmentajakoulutuksen päätteeksi, mikä tavoitteeni on? No tietysti auttaa muitakin oivaltamaan ruokavalion merkitys hyvinvoinnille ja elämään terveellisempää elämää. Se ei kuulemma ole kovin konkreettinen. En tiedä olenko sitten jotenkin pessimisti vai realisti vai kenties aivan yltiöoptimisti kun en aseta itselleni niitä konkreettisia tavoitteita. No ainakin monen mielestä varmasti tyhmä. Mutta kun kerran on suorittamalla suorittanut itsensä loppuun ja tajunnut, ettei se onni todella ole siellä niiden kaikkien saavutusten päässä, ei sitä jaksa enää olla niin tavoitekeskeinen.

 

 

Tavoitteet ovat toki hyvästä ja ilman niitä on vaikea päästä eteenpäin, mutta voiko onnellisuus olla kuitenkaan tavoite? Luonnollisesti kaikki tähtäävät onneen, onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen. Mutta että tavoitteilla. Asetetaan tähän nyt tällainen välitavoite, tänään olen positiivisempi kuin eilen. Mitäs kun päivä meneekin syystä tai toisesta pieleen ja illalla harmittaa niin hiton paljon enemmän kuin eilen eikä positiivisuudesta ole tietoakaan.

 

Tavoitekeskeisyyden sijaan kannattaisi keskittyä hetkikeskeisyyteen. Että jumankauta, juuri tässä hetkessä tässä keittiön saarekkeen äärellä läppäri Alibaban ja ninjapelin välissä aikakauslehtipinon päällä keikkuen saattaakin olla ihan onnellinen. Vaikka eilen kiukutti ja ärsytti niin maan p*rkeleesti vittuilevat ihmiset ja koronauutistulva ja maailmantilanne joka ei tunnu helpottavan sitten millään. Vaikka murehdin sydämeni sairaaksi ajatuksesta että koirallani on sydänvika vaikka hän on vasta kuusivuotias ja että isäni kuolemasta tuli lauantaina yksitoista vuotta enkä muistanut soittaa edes mammalle vaikka piti. Ja vaikka saareke muistuttaa päiväkotia ennen siivousaikaa ja töihinkin pitäisi kiitää eskarin kautta, voi olla ihan onnellinen. Just nyt. En ole sitä ehkä enää sillä hetkellä kun ajan Johanneksenpuiston kulmalle ja totean matkalla kuunneltuani lapseni toiveesta Lakon Aamuyön kolme kertaa putkeen, että jotain muutakin musaa olis mukava kuunnella ja ettei autoa saa mihinkään parkkiin ja että olis nyt vähän kiire ja pissahätä koska join taas liikaa kahvia kotona. Tai itseasiassa nyt kun ajattelen, olen aamuisin vähän kiukkuinen kun en edelleen siedä oikein hitautta mutta nuo hetket ovat niitä hetkiä joita tiedän ihan hirveästi kaipaavani sitten myöhemmin. Että ne tekevät minut niin valtavan onnelliseksi ja että Lakon Aamuyön sanoja tuskin osaa moni 31-vuotias nainen ulkoa, ainakin luulen niin.

 

 

Onnellisuus ei ole projekti. Se ei tarvitse suunnitelmaa. Sen löytää, kun pitää itsestään huolta, elää itsensä ja arvojensa näköistä ja mukaista elämää. Tekee asioita joista nauttii, eikä asioita joita mukaa pitäisi tehdä. Ja kun onnellisuus tulee, se viipyy hetken, kunnes tulee toinen tunne. Kiukku, väsy, turhautuminen, suru. Tai joku muu. Se laittaa helposti unohtamaan itsensä. Mutta juuri silloin kai todellista onnellisuutta mitataankin. Muistatko kaikesta tylsästäkin huolimatta, että olet oikeastaan ihan onnellinen juuri nyt? Onnellisuus kun antaa tilaa kaikille tunteille, epäonnistumisillekin. Unohda sen suorittaminen ja etsiminen, ja kirjoita oman elämäsi self-helppiä itse itsellesi.

 

Iloa uuteen viikkoon, toivottavasti tämä on meille hyvä <3

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

Sisustustilini löydät sieltä @ourhometour

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kun halusin laajentaa omaa tietämystäni ravintoasioista ja päätin hankkia itselleni ravintovalmentajan koulutuksen, en osannut vielä kuvitella kuinka innostuisin valmentamaan myös muita. Juuri se ohjaus ja tsemppaus sekä vuorovaikutus asiakkaan kanssa ovat olleet niitä asioita, joita olen kaivannut sairaanhoitajan työstä. Ravintovalmentajana valmennan kuitenkin perusterveitä asiakkaita ja tavoitteena on ehkäistä niitä sairauksia kun taas sairaanhoitajana hoidin jo sairastuneita. Molemmat ovat tärkeitä ammatteja ja nostan suuresti hattua heille, jotka kokopäiväisesti näitä hommia tekevät. Ravintovalmentaja voi tietysti valmentaa myös diabeetikkoja, suolistosairauksista kärsiviä tai muita perussairauspotilaita, mutta pohjalla täytyy olla vakaa hoitotasapaino sekä vahva tietous sairaudesta. Koska en itse voi ottaa rajattomasti valmennettavia, keskityn ensisijaisesti terveisiin painonpudottajiin ja elämäntapamuuttujiin.

 

Elämäntapamuutos onkin ehkä parasta, mitä voit itsellesi tehdä. Miksi suurin osa elämäntapamuutoksista kuitenkin epäonnistuu?

 

 

Motivaatio ei riitä. Tärkein syy. Syy lähes kaikkien elämäntapamuutosten epäonnistumiseen. Jos edes harkitset elämäntapamuutosta, olet hyvää vauhtia matkalla onnistumiseen. Aloitat, olet vielä lähempänä. Yhtäkkiä motivaatiosi laskee ja palaat entiseen. Epäonnistut. On hyvä hahmottaa, mitä tässä välillä tapahtuu. Listasin tähän muutamia syitä, jotka voivat olla pieniä, mutta isoja tekijöitä onnistumisesi tiellä. Jo se, että tiedostat ne, auttaa sinua onnistumaan. Parhaimmat täsmävinkkini ja ohjeeni elämäntapamuutokseen saat tietysti valmennuksestani, mutta tässä hieman paloja siitä.

 

Nälkä tai epäsopiva ruokavalio on yksi yleisimmistä syistä lopettaa. Jos ruokavalio on liian vähäkalorinen, liian yksipuolinen tai vastaavasti aivan liian monimutkainen ja työläs, ei sitä jaksa kiireisessä arjessa noudattaa. Oli kyseessä sitten netti- tai yksilövalmennus, annan aina vaihtoehtoja jos kysyt. Koska niitä on aina. Jos riisikakut ja raejuusto ei maistu, niitä ei syödä. Jokaiselle löytyy oma keino. Itse rakastan hyvältä maistuvaa ruokaa, mutta en jaksa enkä edes pysty viettää tunteja keittiössä. Siksi omat ruokaohjeeni ovat hyvin simppeleitä, mutta maistuvia. Jos haluat pudottaa painoa, tarvitset siihen energiavajeen eli miinuskalorit. Se tarkoittaa yleensä että tunnet ainakin joidenkin aterioiden välillä aluksi nälkää. Nälkä ei saa kuitenkaan olla liian kova, sillä silloin sorrut helposti syömään epäterveellisiä, erittäin kaloripitoisia herkkuja ja epäonnistuminen on todella lähellä. Kuitenkin jos missään vaiheessa päivää ei ole nälkä, olet luultavasti saanut kulutuksesi verran tai enemmänkin energiaa päivän aikana. Silloin paino ei putoa, tai jopa nousee. Epäonnistuminen on taas lähellä.

 

Epärealistiset odotukset On ikävä kyllä fakta, että laihduttamiseen tarvitaan tosiaan se energiavaje. Vanhanaikainen ajattelutapa ”-500 kcal päivittäinen energiavaje laihduttaa puoli kiloa viikossa” on kyllä sinänsä totta, mutta keho sopeutuu laihduttamiseen ja painonpudotus hidastuu mitä enemmän se putoaa. Yhdellä samalla kaavalla ei voi esimerkiksi syödä puolta vuotta ja odottaa, että painonpudotus on jatkuvaa ja tasaista. Se ei ole. Onkin epärealistista odottaa mitään tiettyä painonpudotusta tietyssä ajassa. Jokaisen keho on yksilöllinen ja laihduttaminen aloitetaan käytännössä aina kokeilemalla, miten keho reagoi muutoksiin. Kenellekään ei voi luvata, että kolmessa kuukaudessa laihdut viisi kiloa tai viisitoista kiloa. Siksi on hyvä lähteä elämäntapamuutokseen asenteella, että kokeillaan eri juttuja ja katsotaan mikä toimii. Koska aina ne toimivat keinot sieltä kuitenkin jokaiselle löytyvät. Se kysyy kärsivällisyyttä, mutta palkitsee lopulta.

 

Liian hidas muutos Monissa elämäntapamuutoksissa korostetaan hitaan tahdin merkitystä. Hyvä niin, sillä täyskäännös ei saa suuntaa usein muuttumaan pysyvästi kun on totuttu menemään aivan päinvastaista päämäärää kohti. Uusia rutiineja on helpompi omaksua kun ne otetaan yksitellen käyttöön. Muutos voi olla kuitenkin liian hidas ja jos mitään ei tunnu tapahtuvan, varsinkin aluksi, voi kiinnostus uusia elämäntapoja kohtaan loppua helposti. Tulokset kun ovat ne jotka motivoivat. Siksi suunnittelin esimerkiksi oman ensimmäisen valmennukseni juuri detoxiksi, sillä se keventää tehokkaasti oloa heti ja antaa hyvän startin muutokselle. Hyvä olo innostaa jatkamaan ja hakemaan lisää terveellisiä vaihtoehtoja. Helmi-maaliskuun aikana julkaisen muuten kaksi uutta valmennusta, jotka ovat sitten pidempiä kokonaisuuksia ja tähtäävät pysyviin muutoksiin.

 

Epäsopiva rytmi Jos uusia tapoja noudattaa orjallisesti, niiden tulee sopia omaan arkeen. Koska päivämme eivät ole samanlaisia kuin kaverilla tai naapurilla, on elämäntapamuutoksessa otettava aina huomioon se oma rytmi. Yövuoroja tekevä ei voi elää samalla tavalla kuin 9-17 työajat omaava lajitoveri. Jos uusi dieettisi tai treeniohjelmasi ei salli joustoa ja soveltamista, et luultavasti noudata sitä pitkään. On paljon helpompi totuttaa itsensä syömään esimerkiksi tiettyjä ruoka-aineita aamiaisella vaikka ne eivät olisi entuudestaan tuttuja kuin opetella syömään aamiaista joka aamu klo 7 jos ei ole sitä koskaan ennen tehnyt. Muista, kaikille löytyy sopiva vaihtoehto ja oma toimiva rytmi. Kiire on pahin vihollinen, mutta huolellisella suunnittelulla ja aikataulun optimoinnilla saa hyvin taisteltua sitä vastaan. Ja kun sen vaivan kerran näkee, uusiin tapoihin tottuu nopeasti ja niistä tulee rutiineja.

 

Et ole vielä valmis muutokseen Elämäntapamuutos kysyy melkoista sitkeyttä ja kanttia ja siinä usein onnistuvatkin ne, jotka ovat todella päättäneet onnistua. Silloin muutos on se elämän prioriteetti numero 1 (kaiken niiden tärkeiden asioiden jälkeen tietysti, mutta suklaalevypalkinnot, roskaruokasunnuntait ja muut totutut herkkuhetket eivät ole niitä..). Jos ei kuitenkaan ole oikeasti valmis ja halukas muuttamaan elämää uuden rytmin mukaiseksi, muutosta kannattaa lykätä sinne asti kunnes todella koet voivasi sitoutua siihen ja koko sydämestäsi haluat onnistua, et vain kokeilla.

 

Mukavuudenhalu Lapseni on innokas liikkuja ja menee yleensä aina mielellään treeneihin. Kun tulemme eskarista kotiin ja pian on vuorossa jäät, annan hänen surutta hetken hengähtää ja katsoa esimerkiksi videoita Youtubesta. Olla vaan. Siinä kun eskaripäivän jälkeen syö välipalaa ja makailee sohvalla videoiden äärellä, ei yhtäkkiä enää huvitakaan lähteä ulos jäälle. Äiti saa oikeasti patistaa että nyt ylös ja sinne ulos. Joka kerta kotiin tulee kuitenkin se reipas ja iloinen poika posket liikunnasta punoittaen. ”Oli kivaa, tein viiskyt maalii ja me leikittiin sitä ja tätä!” Lapsi on hyvä esimerkki mukavuudenhalusta. Yhtäkkiä onkin ihana istahtaa sohvalle, mutta kun sieltä ei meinaa päästä enää ylös. Samahan se on meillä aikuisillakin. Sen takia treenaan yleensä aina heti työpäivän jälkee jos vain suinkin pystyn. Jos menen siinä välissä kotiin lepäilemään, tiedän että skippaan treenin paljon helpommin. Mukavuudenhalu on täysin normaalia, se koskettaa meitä jokaista ihan joka päivä. Vaikka tiedämme, että liikunnasta tulee parempi olo. Samoin syömisen kanssa. Joskus haluaisi vain päästä helpolla ja tilata Woltista.. Tiedostaminen auttaa sekä suunnitelma, miten mukavuudenhalu ei ota liikaa valtaa.

 

Seura Jos muu perhe syö epäterveellisesti, luultavasti sinäkin syöt. Kun noudatat tiettyä ruokavaliota ja lähdet kavereiden kanssa ulos syömään, et luultavasti tilaa salaattia jos kaikki muut tilaavat pizzat ja burgerit. Seura vaikuttaa syömiseemme monella tavalla. Joskus pelkäämme kertoa että olemme alkaneet syödä terveellisesti, ehkä senkin takia että pelkäämme epäonnistuvamme muutoksessa emmekä uskalla kertoa yrityksestämme ääneen. Seura voi kuitenkin olla myös voimavara. Vertaistuki, muutoksessa mukana oleva perhe tai tsemppaavat ystävät tai vaikka personal trainer tai ravintovalmentaja ovat kullanarvoisia tukipilareita matkalla kohti uutta hyvää elämää.

 

 

Teen muuten yksilövalmennuksia vain muutamia sillä haluan keskittyä niihin täysillä eikä arjessani ole ikävä kyllä rajattomasti aikaa.  Jos olet kiinnostunut henkilökohtaisesta valmennuksesta tai yksilöllisesti räätälöidyistä ruokavaliosta elämäntapamuutoksesi tukemiseksi, varaa omasi nyt täältä. Aloita sitten, kun olet valmis. Saat nimittäin kaikki valmennukset -20% alennuksella hinnastohinnoista vielä tämän viikon ajan. Voikaa hyvin <3

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

Sisustustilini löydät sieltä @ourhometour

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Viime vuotta leimasi jokin äärettömältä tuntuva pimeys.

 

Sellainen pimeys on ihan yhtä pimeää silloinkin, kun auringonsäteet tulvivat sisään ikkunoista, ihmiset vähentävät vaatteita ja terassit täyttyvät naurusta ja kuplista juomalaseissa. En tosin tiedä täyttyivätkö terassit viime vuonna kertaakaan, epäilen. Pimeää oli silloinkin, kun istuin lempikesäkaupungissani lempipaikassani veneen kannella auringon polttaessa ihoani, jos Suomessa nyt aurinko voi koskaan ihoani oikeasti polttaa. Vuosi oli helvetin raskas, ei muuta sanottavaa. Lumeton talvikin vielä.

 

Mutta raskaatkin asiat ja raskaat vuodet voivat lopulta päättyä. Vuoden 2020 päättyminen toikin mukanaan paljon keveyttä. Se toi lumen.

Ja se toi valon.

 

 

Jo kaksi viikonloppua tästä vuodesta olen saanut olla kotona. Kotona, paikassa jonka puuttuminen sai jopa ne lempikesäkaupungit ja lempipaikat tuntumaan ankeilta. Turvapaikkani. En halua muistella evakkoelämää yhtään enempää, vaan keskityn hyvään. Siihen ikkunoista tulvivaan valoon, niihin viikonloppuihin jolloin kotini täyttyy valosta. En ole koskaan asunut näin valoisassa kodissa ja nautin siitäkin, että valo paljastaa pölyn ja lian ja vaaleat koirankarvat vaatteissa.

 

Luen huvittuneena viestejä persoonattomasta ja vanhanaikaisesta sisustuksestani. Että sinä persoonallinen ja nykyaikainen ihminen viitsitkin näppäimistöltäsi sellaisen päästää. Ehkä sinun elämäsi kaipaa vähän valoa. Viimeisen parin viikon aikana noita kiusaamiskommentteja on tullut jotenkin todella paljon.

 

Ehkä valo ei sittenkään kaikille sovi.

 

 

Nuorempana, silloin reilut kymmenen vuotta sitten aloin ymmärtää kevätmasennusta. Kuinka valon tulviessa ikkunoista masentuu. Haluaa jäädä sinne pimeään. Olla turvassa, pois kaiken paljastavalta valolta.

 

Kevät ja sen mukanaan tuoma valo toi usein suorituspaineet. Tulee kesä. On oltava siellä täpötäysillä terasseilla, on keksittävä kesäreissuja ja luotava ikimuistoisia kesiä kameran ja mielen muistikorteille. Mitä jos onkin töissä aina kun muut pitävät hauskaa? Mitä jos en pysty lähteä kesäreissulle? Mitä jos kukaan ei tee kanssani niitä kesämuistoja, joille nauretaan vielä  sillonkin, kun hampaita pidetään öisin yöpöydällä? Mitä jos en jaksa? Oli turvallista pysyä pimeässä.

 

Ei ollut pakko tehdä mitään.

 

 

Juttelin joitain vuosia sitten erään vanhemman miehen kanssa saunassa. Kyllä, emme tosin olleet siellä kahdestaan vaan sauna oli ihan yleinen sekasauna. Talvisen saunan lauteilla hän kertoi, ettei pidä sitten lainkaan keväästä. Että keväällä alkaa masentaa. Sen sijaan syksyn pimeydessä murjottavat ihmiset, sateesta kiiltävät kadut ja mahdollisuus sytyttää kynttilöitä kotona toivat hänelle paljon enemmän tyytyväisyyttä. Hän sanoi kärsivänsä kevätmasennuksesta. Tavallaan ymmärsin.

 

Kevätmasennus ei ole diagnoosi. Kaamosmasennus kyllä on. Sen hoitoon löytyy itsehoito-ohjeetkin Duodecimista, kevätmasennusta ei edes tunnusteta. Eräs yksityinen lääkäriasema kertoo sivuillaan ”keväällä valoisuus lisääntyy jolloin ihminen nukkuu luonnostaan vähemmän ja siksi saattaa väsyttää”. Toinen lääkäriasema sentään kirjoittaa, että masennuspotilaan oireet saattavat kuin saattavatkin pahentua keväisin valon voimakkaiden muutosten vaikuttaessa keskushermoston toimintaan ja välittäjäaineiden tasoihin. Että suomalainen kärsii seitsemän kertaa todennäköisemmin vuodenaikamasennuksesta kuin floridalainen.

 

Yritä tässä tietoviidakossa sitten miettiä, että masentaako se valo vai ei. Jos masentaa niin tuollaisen googlettelun jälkeen sitä vasta masentaakin.

 

 

Koti näyttää kauniimmalta valossa. Kaikki näyttää kauniimmalta valossa, paitsi iho joka ei ole nähnyt aurinkoa eikä itseruskettavaa puoleen vuoteen. Tässä tammikuussa valo on ollut itselleni muistutus siitä, että hyvää tulee kyllä kun ensin on ollut tarpeeksi pimeää. Lumettoman talven jälkeen taivaalta sataa tälläkin hetkellä niin paljon lunta, etten tiedä tunnistanko autoani enää. Olen ainakin kolmesti yrittänyt mennä vahingossa väärään autoon.

 

Vielä kuukausi sitten töihin tullessa oli säkkipimeää. Nyt valo tulee jo usein jo matkalla.

 

Positiivisuuteni, itsevarmuuteni ja uskoni tulevaan on lisääntynyt sitä mukaa, kun päivä kasvattaa pituuttaan. Lauantaina tulee yksitoista vuotta isäni kuolemasta ja yleensä tuo ajankohta on antanut tammikuulle aina vähän negatiivisen sävyn. Vaikka moni asia on mennyt pieleen, esteitä on sattunut tielle ja suunnitelmia on joutunut muuttamaan moneen kertaan, on tänä vuonna silti jotenkin kevyempää.

 

 

Valo tuli ja paljasti pölyn, lian ja ne vaaleat koirankarvat. Samalla se paljasti uuden vuoden. Sen äärettömältä tuntuneen pimeyden jälkeen nousee taas jotain uutta. Vuoden 2020 jälkeen tuskin kukaan on entisensä. Tuhkasta nousee valoon jotain muuta. Ja se on aika ihana ajatus. Sellainen tammikuuhun sopiva ajatus.

 

Luin Miksulle feenikslinnuista. Kertoessani, että tuhkasta nousee sitten kokonaan uusi feenikslintu, lapsi oli yllättynyt. Katsoi minua vähän surullisena, miksei se ole se sama? Miksi se haluaa polttaa itsensä ja nousta sitten ihan uutena lintuna tuhkasta?

 

Feeniks jättää tuhkaan osan itsestään. Osan siitä pimeydestä, jota ei enää tarvitse kantaa mukanaan. Voi lentää ihan uutena lintuna kohti valoa. Valoa, josta saa taas elämään ihan uusia sävyjä.

 

Valoa, joka ei tuntuisi samalta ilman toisinaan laskeutuvaa ääretöntä pimeyttä.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

Sisustustilini löydät sieltä @ourhometour

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ