Mun piti eilen kirjoitella ihan kevyttä sisältöä blogiin. Tekstin raakile ja kuvat olivat valmiina, puuttui vain hetki aikaa istua alas. Ennen kuin ehdin tehdä asian eteen mitään, kuulin niin pysäyttäviä uutisia etten vain voinut sanoa saati kirjoittaa mitään kevyttä. Tämä ikävä asia ei koskettanut omaa perhettäni, mutta tuttavan kyllä. Nuoren, perheellisen ihmisen vakava sairaskohtaus muistutti heti elämän ja ajan rajallisuudesta, yllätyksellisyydestä ja siitä, kuinka me eletään vain tässä ja nyt. Olen itse menettänyt perheenjäseniä hyvin äkillisesti ja yllättäen. Ehkä juuri siksi olen tehnyt aina mieluummin vähän liikaa, kuin liian vähän.

 

 

Universumi muistuttaa meitä ajoittain tästä elämän rajallisuudesta. Siksi haluan ainakin omilla elämäntavoillani vaikuttaa siihen, että saan nauttia tästä mahdollisimman pitkään. Koskaan ei kuitenkaan tiedä milloin kaikki päättyy, joten sen takia on syytä myös elääkin kuin viimeistä päivää. Ehkä yksi viisaimmista puhkikulutetuista elämänohjeista. En koskaan haluaisi käydä ennustajalla tai nähdä elämääni vuoden saati kymmenen vuoden kuluttua. Nyt on hyvä. Elämä on täynnä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Voimme vaikuttaa vain siihen, kuinka niihin suhtaudumme. Multa on viety niin paljon, että tiedän mistä puhun. Isän kuolema muutti viimeistään kaiken. Sen jälkeen jätin silloisen elämäni kokonaan taakse ja aloin tehdä niitä asioita, joita oikeasti halusin. Sen jälkeen elin yhä enemmän ja enemmän itselleni enkä muiden haaveiden mukaan. Kirjoitan tästä siksi, että ehkä joku muu tajuaisi sen ilman sen suurempia menetyksiä. Välillä kateus nostaa muuten omalla kohdallanikin päätään, etenkin kun kuulen ihmisistä jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään. Mummokateudesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta ehkä eniten kadehdin kuitenkin heitä, jotka eivät tiedä mitä se helvetillinen rikki repivä suru on. Vaikka olenkin tällä hetkellä kovin tyytyväinen elämääni, kaikki paha on jättänyt jälkensä.

 

Kuullessani tällaisia eilisen kaltaisia pysäyttäviä uutisia en voi kuin ihmetellä elämän epäreiluutta. Mutta ehkä juuri se tekee tästä niin maagista. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu ja kenelle tapahtuu. Siksi haluaisinkin, että jokainen voisi ajatella kuten itse ajattelen omasta elämästäni nyt. Olen saanut tehdä oikeastaan kaiken, mitä olen halunnut. Ainahan voisi saada enemmän, mutta se on loputon suo. Jos tämä jäisi viimeiseksi päiväkseni, ainakin olen tehnyt juuri niitä asioita, joita olen halunnut. Olen tehnyt oikein, olen tehnyt väärin. Olen vain halunnut olla onnellinen.

 

 

 

 

Mä itse ajattelen, että elämällä on vain yksi tarkoitus, olla onnellinen. Ja siitä me ollaan jokainen itse vastuussa.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut jo olevani terve ja parantunut raudanpuutteesta.. Ja kuinka monta kertaa olenkaan joutunut taas pettymään laboratoriotulosten tullessa. Jokin on ollut aina pielessä. Tai ihan hyvä ja takaraivossa on ollut ajatus, että lasku on ollut kuitenkin liian nopeaa. Kertaakaan en ole saanut sellaisia laboratoriovastauksia, että kaikki arvot olisivat olleet viitteissä. Eilen kävin infuusion jälkeisissä kontrollilabroissa ja vaikka tiedän ferritiinin tuosta vielä tasaantuvan, lukemat olivat niin hyvät etten voi uskoa todeksi. Melkein vuoden ylä- ja alamäkien jälkeen voin aivan älyttömän hyvin, olen löytänyt mitä parhaimman lääkärin hoitamaan minua sekä ennen kaikkea olen saanut veriarvoni parhaimmiksi mahdollisiksi. Tätä tarvitsee enää vain ylläpitää.

 

Raudanpuute oli pitkäkestoisempi ja pahempi juttu kuin arvelinkaan. Olen kirjoittanut ja puhunut siitä paljon somekanavissani ja olenkin sitä mieltä, että tietoisuuden levittämistä täytyy vain jatkaa. Maailmaa tulee tältä osin muuttaa. Liian moni sairastaa muka kilpirauhassairauksia, muka masennusta, muka ahdistuneisuushäiriötä. Liian moni joutuu jättämään urheilun, liian moni perhe oireilee kun äiti (tai isä) ei vain jaksa. Lamauttava väsymys ei ole normaalia missään vaiheessa elämää.

 

 

Ferritiini pitäisi mitata aina perusverenkuvan yhteydessä. Se tulisi mitata kaikilta masennusta ja ahdistusta valittavilta potilailta. Yksi koe ja helppo, joskin pitkäkestoinen, hoito ei voi olla näin vaikeaa, kuin se on nyt. Raudanpuute tai raudanpuute ilman anemiaa on tulevaisuudessa yhä useamman diagnoosi. Kasvissyönti lisääntyy jatkuvasti, joten raudansaanti ravinnosta vähenee. Naisilla hormonaalinen ehkäisy on suorastaan kirous, joten vertakin vuodetaan yhä enemmän ja enemmän. Suolistosairaudet lisäävät myös raudanpuutetta ja niidenkin määrä on jatkuvassa kasvussa. En voi kuin toivoa että yhä useampi lääkäri ottaisi huomioon näitä asioita ja yhä useampi potilas saisi vähättelyn ja väärien diagnoosien sijaan ensinnäkin oikeat lähetteet oikeisiin kokeisiin, oikean tulkinnan sillä ferritiinin viitearvot ovat edelleen aivan liian alhaiset sekä ennen kaikkea oikean, asiantuntevan hoidon.

 

 

Mua haastateltiin tän aiheen tiimoilta hiljattain, linkkaan tännekin sitten haastattelun kun se julkaistaan. Nyt kun raudanpuute on omalta osaltani ainakin toistaiseksi historiaa, voin alkaa vihdoin suunnitella esimerkiksi maratonille treenaamista tai muutenkin lisätä paljon kestävyysurheilun määrää arjessani. Parasta tässä on ehdottomasti energisyys, elämänilo ja kaikkien niiden fyysisten oireiden poistuminen. Tsemppiä kaikille raudanpuutteen kanssa kärsiville ja jos et vielä tiedä omaa ferritiinitasoasi ja koet, ettei olosi ole täysin normaali, käy labrassa. Nm. Ferritiini vihdoin 210 ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen kirjoittanut vajaa vuosi sitten loppukesästä jonkin ylimalkaisen tekstin loppuunpalamisesta. Siinäkin korostanut vain sitä, kuinka minä vain olen suorittaja, introvertti ja tarvitsen siistin ja rauhallisen ympäristön vaikka sitten pienen väsymyksen kustannuksella. Loppuunpalaminen oli tapahtunut jo silloin, en vain tunnistanut sitä itse. Kirjoitan tätä postausta vasta nyt juuri siksi, että nyt tiedän tuon olevan ohi ja tunnistan kuinka eri tavalla asiat ovat nyt. Olen kaikin puolin eri ihminen.

 

Opiskeluaikoina kävin koulussa ja tein sen ohella noin 30 tuntia viikossa töitä. Välillä kahtakin eri työtä. Olin stressaantunut, mutta eri tavalla. Silloin kesäloman alkaessa olo oli hetken aikaa tyhjä, mutta helpottunut. Muistan kun tein loman alkaessa suursiivouksen ja aloin nauttia kesästä. Se oli normaalia. Vastaavasti taas viime vuonna tähän aikaan olin vain ahdistunut. Kotiin oli tulossa keittiöremontti, ahdisti. Kolmen viikon venereissu aurinkoisessa saaristossa kuulostaa monen korvaan unelmien täyttymykseltä, täydelliseltä tavalta viettää kesälomaa, mua sekin ahdisti. Olin jatkuvasti huonolla tuulella, stressasin ihan älyttömistä asioista ja halusin olla vain kotona. Kroppa oli fyysisestikin stressaantunut ja olinkin tietämättäni hankkinut itselleni vakavan ylirasitustilan. Suorittamiseni ylettyi jokaiseen elämän osa-alueeseen enkä osannut nauttia enää mistään. Joka ikinen loma ja reissu tuntui vain aiheuttavan lisää stressiä, kannattaako sinne sitten edes lähteä?

 

Kärsin suorittajan kirouksesta, mun oli pakko olla tekemässä kokoajan jotain tai tunsin itseni laiskaksi ja saamattomaksi. Tämähän näkyy sitten jokaisella elämän osa-alueella, kaikkeen ei yksinkertaisesti voi panostaa täysillä. On pakko sanoa ei, on pakko joskus tuottaa se paha mieli muillekin kuin itselleen. Ei yksikään työ, ei yksikään maine eikä kunnia, ole sen arvoista, että hukkaat itsesi ja ilon elämästäsi. Kun stressiä ja ahdistusta pakenee vielä kovatehoiseen liikuntaan, joka sekin lisää kehon stressitilaa kun ei huolehdi riittävästä palautumisesta, keho ja mieli ovat molemmat todella sekaisin. En halunnut olla se lapselleen huutava ja kiukutteleva äiti, mutta se mä olin.

 

 

Vuoden aikana on moni asia muuttunut. Olen itsekkäästi käyttänyt paljon aikaa itseeni ja omaan hyvinvointiini. Ajatellut itseäni ehkä enemmän kuin koskaan. Avannut mieleni solmuja, rauhoittunut ja tehnyt paljon pieniä muutoksia elämässäni. Olen löytänyt taas ilon elämästä, saanut itseni takaisin. Löytänyt vähän taas sitä kadonnutta no edes sinnepäin -asennetta, ja alkanut jopa odottaa taas lomia. Parin viime vuoden aikana olen tavallaan kammonnut niitä, sillä silloin on ollut aikaa kohdata itsensä ja ajatuksensa. Arkeen kun ne piiloutuvat aika kätevästi. Yhtäkkiä löydänkin aikaa tehdä itse ruokaa, leipoakin. Turhat kotityöt jäävät yhä useammin tekemättä, enkä koe niistä ahdistusta. Tähän väliin haluankin sanoa, että siinä vaiheessa kun viikkaamattomat pyykit ja tiskivuori tuntuvat ylitsepääsemättömän pahalta asialta sietää, on jokin hullusti. 

 

Vaikka tällä hetkellä stressiä ja huolta on jopa enemmän kuin vaikka silloin vuosi sitten, pystyn käsittelemään niitä eri tavalla ja se taakka tuntuu paljon kevyemmältä kantaa. Loppuunpalaminen on vaikea tunnistaa, joten se pääsee salakavalasti kehittymään pitkällekin ennen totaaliuupumusta. Moni hakee apua vasta, kun ei pääse sängystä ylös eikä suoriudu päivittäisistä askareista. Silloin tilanne on jo paha. Itse hakeudun fyysisten oireiden takia lääkäriin ja vasta kun sain kuulla lääkäriltä, että olen pahasti ylirasittunut, tajusin sen itse. Onneksi ei voi kuin arvailla, mitä olisi voinut tapahtua jos tilanne olisi jatkunut pidempään.

 

 

Toipuminen ja uudenlaisen elämäntavan omaksuminen oli kaikkien silloisten terveysongelmien takia hidasta. Toisaalta niin se taitaa muutenkin olla. Vasta jälkikäteen tajuaa kuinka väsynyt sitä olikaan. Siksi kannattaakin kiinnittää huomiota niin omaan, kuin läheistenkin hyvinvointiin ja jaksamiseen. Etenkin stressaavat suorittajat uupuvat nykyään niin helposti, että sitä voi alkaa pitää jo kansantautina. Jos olet itse kärsinyt uupumuksesta tai loppuunpalamisesta, kerro kommenttiboksissa kokemuksistasi ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian