Herään yleensä aikaisin. Takana oli lähes yhdeksän tuntia unta, kun heräsin kuitenkin hieman tavanomaista myöhemmin todetakseni, että olin unohtanut laittaa herätyskellon soimaan illalla. Uninen voi vittu oli päivän ensimmäinen lause. Enhän ollut edes myöhässä enkä nukkunut pommiin, no ne vain pääsivät suustani. Mmmm mitä, lähtikö lapasesta? kuului vielä unisempi ääni vierestä. Nauratti.

 

Tarot-kortit ennustivat luopumisen tuskaa. Eikä ihme, olinhan koko yön hikoillut ja uneksinut tänään tehtävistä asuntokaupoista. Uneksinut lienee väärä sana, se tuntuu muistuttavan lähinnä auringolta tuoksuvista päiväunista piknik-viltillä. Kuulin vasta nyt lapseni päiväkodin kasvattajan olevan puoliksi ranskalainen ja rukoilin mielessäni, voisiko hän opettaa vähän ranskaa myös pojalleni. Voi kuinka rakastaisin ranskaa puhuvia suloisia jääkiekkoilijapoikia. Jos olisin vielä nuori tyttö. Nyt voi kai sanoa pitävänsä jo entisistä jääkiekkoilijoista.

 

Työmatkalla pohdin, olisiko vihreästä marmorista tehty kylpyhuone kiva. Liikennevaloissa etsin inspiraatiokuvia, käännyin puolivälissä takaisin kotiin avaamaan sähkömiehelle ovea ja toimistolle tullessa tiesin jo, että kylpyhuone muuten tehdään vihreällä marmorilla. Miksen ollut keksinyt tätä aiemmin?

 

Toimiston viikkopalaverin jälkeen muun muassa asuntokaupat ja koko kropan yli puolentoista tunnin treeni. Hikipisarat ja kyyneleet maistuvat muuten vähän samalta, mutta silti ihan eriltä. Viikon voimaharjoittelut paketissa ja on vasta torstai. Taputus omalle olalle ja siitä miettimään, jaksaisiko viikonloppuna vielä pitkiksen ja yhden nopean lenkin. Pitkis yhtä kuin pitkä lenkki. Pakko jaksaa, kohta treenaaminen on taas niin helv.. hankalaa kun joutuu muuttamaan ja remppaamaan. Sain kerrankin tehdä treenin rauhassa loppuun ja 2o minuutin loppuverkan ja takakyykkyennätysten jälkeen olo oli sanoin kuvailematon. Hetkeksi unohdin jopa asuntokaupat. Ja sen muuton, ja remontin.

 

Niistä tulikin illan teema. Suuri muutto-, ja remonttiahdistus. Kaksivuotiaan kärsivällisyydellä ja toimettomuutta vihaavalla luonteella siunatulle remontti ja muutto menevät ihan henkilökohtaisesta helvetistä. Montakohan kertaa olen vannonut, ettei enää ikinä? Viimeisestä isosta rempasta tulee kesällä kuluneeksi kaksi vuotta. Aika se ei ole kullannut muistoja, ei vaikka aina muka tiedän sen lopputuloksen palkitsevan. Teki mieli pakata joka ikinen kaappi laatikoihin. Soittaa remonttifirmaan, keittiöfirmaan, kipsilistafirmaan.. Ärsytti. Eniten ärsytti etten muuton, remontin ja siitä johtuvan kiireen takia pääsekään ihan vielä Hankoon vaikka olinkin jo toinen jalka hiekkarannalla. Ei auta, vaikka selitän itselleni että on koko kesä aikaa ja asu nyt hitto vielä täällä omassa rakkaassa ei-remontoitavassa kodissa niin pitkään kun pystyt. Hangossa voi olla koko kesän, täällä vain kolmekymmentä päivää. Enää kaksikymmentäyhdeksän. Miksi remontit osuu aina kesälle?

 

Nukkumaan kymmeneltä oman pienen lämpöpatterin viereen. Miksu nukahti suihkun jälkeen isoon sänkyyn enkä jaksanut kantaa enää omaan sänkyyn. Muistin kuinka nukuimme joskus just näin kylki kyljessä juuri kun olin laittanut itseruskettavaa yöksi. Aamulla mun kylki oli valkoinen, Miksu ruskea. Torstain päätteeksi 9,5 tuntia sikeää unta. En ole muuten koskaan pystynyt mitata unta millään kellolla tai ouralla, mun päällä saa öisin olla korkeintaan peitto.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Mitä olet muuten mieltä, mahtuvatko otsikon asiat samaan lauseeseen saati samaan ihmiseen?

 

Aina sanotaan että ne, kenellä on niin sanottua vanhaa rahaa, eivät pröystäile sillä. Uusrikkaat ovat saaneet leiman omaisuuttaan näkyvästi esiin tuovana kansana, logolaukkujen ja urheiluautojen omistajina. Kahtiajako ei tietenkään ole aina niin tarkka, mutta yleinen ajattelumalli tuntuu olevan tämä. Raha ja omaisuus ovat isoja asioita, niin isoja, että ne sekoittavat ihmisten ajatukset ja kierouttavat arvomaailmat. Saavat tekemään aivan järjettömiä asioita. Jostain syystä tänään kahteen kertaan edestakaisin töihin ajaessani ajattelin näitä arvomaailman asioita paljon ja tuli vain sellainen olo, että haluan kirjoittaa niistä rivin jos toisenkin.

 

 

 

Pian 6 vuotta täyttävän pojan äitinä joudun miettimään arvoja ja niiden opettamista lapselle lähes päivittäin. Ainakin pienten lasten vanhemmat tietävät, kuinka kovia lapset ovat vertailemaan. Sillä on kaikki nää legot, niillä on kuus huonetta ja meillä vaan kaks, äiti mun on pakko saada uusin iphone mennään kauppaan ostamaan se heti nyt! Olen tarkka siitä, ettei lapseni koskaan nostaisi itseään muiden yläpuolelle. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin oppia kunnioittamaan ja arvostamaan itseään sekä omia saavutuksiaan. Aikamoista tasapainoilua. Kilpailuhenkiselle ja liikunnalliselle lapselle on onneksi ollut helppoa siirtää se kilpailuhenkisyys urheiluun ja harrastuksiin. Ainakin toistaiseksi. Näen muuten punaista joka kerta, kun lapsi puhuu rahasta. Oikeastaan lähes joka kerta kun aikuinen puhuu rahasta tai omaisuudestaan. En tiedä olenko ainoa, joka lähinnä vaivaantuu palkka- ja tulokeskusteluista, siis siinä tapauksessa kun kysellään että mitä sinä tienaat ja mitä naapuri tienaa ja mitä se ja se tienaa ja mitä minä itse tienaan. Mielestäni verotietojen julkistaminen on täysin turhaa ja niistä naapurin raha-asioista keskusteleminen erityisesti lasten kuullen aivan älytöntä. Pieni lapsi ottaa mallia hetkessä. Aikuisen arvostus rahaa kohtaan tarttuu pieneenkin lapseen.

 

Millaiset arvot sitten haluaisin lapselleni? En voi tietenkään kuin toivoa ja näyttää mahdollisimman hyvää esimerkkiä. Olen käynyt itse läpi aikamoiset oppitunnit. Lapsena saanut kaiken, myöhemmin menettänyt sen kaiken, kunnes taas saanut käytännössä kaiken ja ylikin, mitä olen voinut edes kuvitella toivovani. Omien arvojen listaamisesta on paljon hyötyä niin ihmissuhteissa, työelämässä kuin ihan siinä arjen hyvinvoinnissakin. Itse asetan perheen, ystävällisyyden, läheisyyden ja hyvinvoinnin omassa arvojärjestyksessäni hyvin korkealle. Minulle on myös tärkeää säilyttää aina tietynlainen itsenäisyys, itseni arvostus ja kunnianhimo. Pidän myös paljon työnteosta, toki olen onnekas että minulla on ihana työ, mutta lähtökohtaisesti olen ollut aina kova tekemään töitä. En halua mennä sieltä, mistä aita on matalin.

 

 

 

 

Kuulostaa aika ihanteelliselta, tiedän. Mutta näiden arvojen eteen olen tehnyt myös itseni kanssa paljon töitä. On kiehtova ajatus, että omaa arvomaailmaa on mahdollista muuttaa. Joskus sen tekee ympäristö, joskus elämän eteen tuomat vastoinkäymiset, joskus vain oma päätös. Otetaan esimerkkinä materia. Voi sitä riemua, kun joskus ostin ensimmäisen omilla rahoillani tienatun luksuslaukun. Se teki minut niin iloiseksi. Ajatus siitä, että kaksikymppisenä voin ostaa luksusbrändin tuotteita itse itselleni, oli huumaava. Pian tuli toinen laukku, hetken päästä muita asusteita.. Brändit ja logot huumasivat nuoren hyväksyntää hakevan mielen. Jokainen saa toki käyttää rahansa mihin tahansa haluaa, mutta sanonpahan vain, ettei kävisi kyllä enää mielessäkään ostaa kaksikymppisenä kahden tonnin käsilaukkua. Ei kyllä itseasiassa kolmekymppisenäkään. Nykyään käytän sen rahan mieluummin pyörään tai vaikka uusiin hiihtomonoihin. Luksus on ainakin minulle muuttanut muotoaan. Materia on edelleen ihanaa, mutta erilaista. Arvostan paljon enemmän kotimaisia tuotteita ja sitä oikeaa laatua sen sijaan, että maksaisin merkistä – siis vain siksi, että se on tietty merkki. Toki jos löydän ihanat kengät, en jätä niitä ostamattakaan sen takia, että ne nyt sattuvat huutamaan italialaisen designerinsa nimeä.

 

Ja voi että, kuinka olenkaan nauttinut laadukkaissa lakanoissa nukkumisesta, vähän paremmasta kahvista, mökistä ja mahdollisuudesta lomailla siellä, missä huvittaa. Enää en saa kuitenkaan sitä iloa siitä itse ostamisesta. Yritän  lapsellekin aina painottaa, että ostetaan mahdollisimman vähän ja harvoin, mutta kun jotain ostaa, voi se olla jotain tosi ihanaa ja kivaa. Silloin se tuntuukin kivalta. Jos joka viikko saa lelun, ei kivakaan lelu tunnu enää missään. Tavaroiden jatkuvalla ostamisella yleensä joko ostaa pahaa oloa pois tai kompensoi aiemmassa elämässä olleita puutteita. Tämä tietysti selittää sen monien uusrikkaiden ”näyttämisenhalun”, kun on mahdollisuus hankkia kalliita tavaroita, niitä sitten myös hankitaan ja esitellään. En silti lähtisi aina niin kärkkäästi tuomitsemaan, että materiaa esittelevällä henkilöllä on aina vähän väärät arvot. Toisaalta tunnustan kyllä itsekin silloin tällöin vähän pyöritteleväni silmiä heille, jotka keimailevat päästä varpaisiin merkkituotteissa esittelemässä päivästä toiseen luksuselämäänsä, joka ei aina ole edes sitä, miltä näyttää. Olen työstänyt näitä arvoja paljon oman mieleni kanssa ja vihdoin hyväksynnän haun ja riittämättömyyden tunteiden tilalle ovat kipuamassa aitous ja rehellisyys. Ja kyllä, olen kolmekymmentäyksivuotias. Parempi silti myöhään kuin ei milloinkaan.

 

 

 

 

Parin viimeisen vuoden aikana kehon ja mielen hyvinvointi on tosiaan noussut arvoasteikollani hyvin korkealle. Se on arvo, jonka haluan siirtää lapselleni. Se liikunnan ilo ja riemu, itsensä voittamisen tunne, halu kehittyä ja kehittää itseään fyysisellä ja henkisellä tasolla.. Se on jotain ainutlaatuista ja sen haluaisin jokaisen meistä löytävän. Urheilu on antanut minulle niin paljon jo nyt ja uskon, että sen osalta parhaimmat ajat ovat vasta edessä. Ennen menin salille naama nurinpäin treenaamaan koska oli pakko pysyä tietyssä kunnossa ulkonäöllisesti. Nyt tavoitteena on lähinnä vain lisätä hyvää oloa, voimaa ja kestävyyttä ja nauttia jokaisesta sekunnista ja hikipisarasta. Ymmärrän sanan urheiluhullu merkityksen nyt myös aivan eri tavalla.

 

Mielen hyvinvoinnista puhumattakaan. Omien henkilökohtaisten asioiden käsittely terapiassa on ehkä parasta, mitä itselleen voi tehdä. Tulevaisuudessa haluan jollain tavalla vieläkin enemmän kannustaa ja auttaa myös muita voimaan hyvin. Liikkumaan ja nauttimaan liikunnasta, tutustumaan omaan mieleen, puhumaan, puhumaan ja puhumaan. Ymmärtämään omaa käytöstä ja omaa mieltä ja tekemään töitä sen eteen, että sinulla itselläsi ja sitä kautta myös läheisilläsi olisi mahdollisimman hyvä olla. Kun me voimme hyvin, siirrämme hyvää oloamme automaattisesti myös lapsiin. Miten paljon voimmekaan tehdä tulevien sukupolvien hyvinvoinnin eteen vain miettimällä ja ehkä hieman muuttamalla omia niitä arvojamme, innostamalla muita huolehtimaan itsestään ja näyttämällä hyvää esimerkkiä.. On mahdollista saada aikaan niin paljon hyvää ♥

 

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Muistan vuosien takaa aina sen tunteen. Tunteen, kun yhtäkkiä havahtuu huomaamaan, kuinka ympärillä on vihreää. Tuoksuu kesältä, näyttää kesältä, tuntuu kesältä. Kantakaupungin jugendtalojen välistä paistaa ilta-aurinko ja lämpöä tuntuu riittävän vielä illallakin. Asfaltti ja kivitalot imevät sitä itseensä, lämmittävät asunnot ja pakottavat avaamaan öisin ikkunat kadulle. Eilen illalla keskustassa muistin jostain syystä kesän seitsemän vuoden takaa. Sen vapauden tunteen, kun iltaisin kävelin ystävän luota kotiin paljain säärin kesämekossa. Sitä saattoi törmätä matkalla tuttuun tyyppiin, jatkaa kävelyä Kaivarin rantaan, pukea toisen takki ylle ja syödä vielä iltapalaksi Ursulan katkarapuleivät vaikkei ollut edes nälkä. Kävellä siitä monen mutkan kautta kotiin, istua vielä hetken aikaa auringon lämmittämällä kiviportaalla vastapäisen talon edessä ja lopulta nukahtaa valoisaan yöhön, ikkuna auki. 

 

 

Eilen tuli ensimmäistä kertaa se olo. Kesä. Kesäillan taika vei mukanaan kun ajoin läpi kaupungin. Eri kaupunginosilla oli ihan oma fiiliksensä, mutta kaikkea yhdisti se pehmeä ilta-auringon valo, päivänpaisteessa punoittavat nenänpäät ja leveät hymyt. Muistelin menneitä vuosia, niitä ensimmäisiä kesäpäiviä ja tunnetta, että nyt se vihdoin on täällä. Erilainen kesä, kiitos muuttuneen maailman, mutta kuitenkin kesä. Sen seitsemän vuoden takaisen kesän jälkeen kaikki kesäni ovat noudatteneet hyvin pitkälti samaa kaavaa. Tänä vuonna kaikki on kuitenkin toisin. Huomaan toisaalta jopa nauttivani tästä tilanteesta. Aivan puhdas pöytä, aivan uusi alku ja tieto siitä, ettei yksikään kesä tule enää koskaan olemaan täysin samanlainen kuin menneinä vuosina. Loppuviikosta voin ehkä kirjoittaa teille jo vähän uusista tuulista, ehkä vähän siitäkin mihin ne ovat viemässä. Voi että, haikeaa, jännää ja samalla kuitenkin aika ihanaa ja vapauttavaa.

 

Poikkeuksellisena kesänä aion treenata, vitsi enemmän kuin ikinä, ostaa vihdoin sen pyörän, kasvattaa kestävyyskuntoa ja joogata rannalla. Toiveissani olisi ainakin viettää rentoa kesälomaa Miksun kanssa Hangossa ja pysyä pois Helsingistä niin paljon kuin mahdollista. Haluan auringossa paahtuneen ihon, valonsäteiden raidoittamat hiukset ja suolaveden viimeistelemät kiharat. Valkoisia pellavamekkoja ja kiloittain skagenia. Sellaisia aurinkoisia, huolettomia kesäpäiviä. Yhdistä siihen nyt sitten muutto ja pikku remontti. No stress, no stress.

 

Älä tule paha kesä, tule hyvä kesä ♥