Väsyessäni lenkillä kuvittelen jonkun juoksemaan viereen – tai vaihdan biisiä. Taas mennään. En voi tehdä valmiita treenisoittolistoja, sillä elän niin fiiliksen mukaan. Spotifysta löytyi listoja running, running1, running2, run3, kunnes lopetin. Jos salitreenaaminen ei millään huvita, keitän kupin kahvia ja aloitan. Jos treeni takkuaa, mitä luultavammin kyse on siitä, että olen palautunut huonosti. Joskus en jaksa edes välittää vaikka pitäisi, sillä rakastan treeniä. Silloinkin kun väsyttää enkä ole parhaimmillani, en osaa elää ilman liikuntaa. Teen mieluummin vaikka vähän väkisin kuin etten tekisi ollenkaan. Kyse ei ole siitä, että se tuntuu pakolta tai liikunnan ja terveellisten asioiden suorittaminen olisi jopa ongelma. Se on nimittäin vuosia sitten ollut sitä joten tiedän mistä on kyse. Kaiken sen kipuilun jälkeen liikunnan ilo kuitenkin löytyi, sen jälkeen siihen jäi aivan täydellisesti koukkuun ja vähitellen koukusta tuli elämäntapa.

 

Kiitos urheilu, että olet.

 

 

Mitä edes olisin ilman liikuntaa? Ainakin eri ihminen. Liikunta, sen kaikissa muodoissaan, on niin iso osa paitsi minun, myös koko perheeni elämää. Lapseni on tottunut jo ihan pienestä pitäen siihen, että äiti treenaa. Käyn juoksemassa, nyt korona-aikana treenaan kotisalilla, joogaan iltaisin, matkustaessa etsin aina ensimmäisenä hotellin salin, kohta alkaa pyöräkausi ja lapsen treenien aikana en istu hallin kahvilassa, vaan käytän ajan hyödyksi joko juosten tai kävellen. En siksi että minun olisi pakko liikkua. Siksi että rakastan liikuntaa. Syön nykyään mieluummin suklaata että jaksan treenata kunnolla kuin että olisin syömättä suklaata ja treenaisin vain vartin ja ihan kevyesti. Ennen oli toisin. Syön aika harvoin suklaata koska suklaasta tulee jälkeenpäin aika ällöttävä olo.

 

En välitä enää pätkääkään esimerkiksi juoksuvauhdista. Matkan pituudesta sen verran, että joskus kun päätän juosta kympin ja seuraan matkaa siksi, että varmasti juoksen sen kympin. Näillä treenimäärillä on oppinut sen, että yleensä ne nopeimmat juoksuajat tulevat silloin, kun ei ole pitkään aikaan liikkunut. Kulkeehan se ensimmäinen lenkki, mutta sen jälkeen ei sitten kulje yhtään mikään. Samahan pätee salillakin. Taukoviikon jälkeen maksimiin voi lisätä sen kilon ja tanko nousee silti. Levon jäädessä vähemmälle painot tuntuvat raskaammilta, joskus joutuu jopa vähentää. Nyt mä oon ihan huonossa kunnossa, ens viikolla vedän yhden treenin enemmän! Mantra kaikuu jossain siellä kuulokkeiden välissä. Tai kaikui. Luojan kiitos matkan varrella viisastuu.

 

Ja kuten sanoin, välillä teen hampaat irvessä väsymyksestä huolimatta. Ehkä koska hulluus.

 

 

Tähän pääsemiseksi on kuitenkin mennyt vuosia. Aloin aikanaan postata someen treenikuvia aina kun urheilin. Sillä loin itselleni ajatusta liikunnallisesta elämäntyylistä. Halusin olla aktiivinen urheilija, mutta eihän sellaiseksi tuosta noin vain tulla vaikka kuinka halutaan. En läheskään aina lähde riemusta kiljuen lenkille ja ehkä yleisin lause nyt korona-aikana töiden jälkeen on ollut ”mitenhän mä saisin itteni raahattua tonne salille?” Silti menen, joka kerta. Suurin motivaationi on tunne sellaisen treenin jälkeen, kun on tehty täysillä loppuun asti. Sitä tunnetta ei voita mikään. Vastaavasti motivaationani toimii myös se päinvastainen. Tunne sen treenin jälkeen, jonka on tehnyt vähän vasemmalla kädellä ja laiskotellut sen aikana. Se ärsyttää. Että miksi käytin tunnin salilla tehdäkseni vähän sinne päin kun olisin voinut tehdä täysillä.

 

Aina ei kuitenkaan ole yhtä tehokkaalla tuulella. Silloin kannattaa joko ennakoida ja vaihtaa päivän laji kevyempään tai vastaavasti salilla keventää kunnolla painoja, mutta tehdä täydet sarjat ja puhtaat toistot pienemmillä painoilla. Mitä enemmän urheilee, sitä helpompi kehoa on kuunnella. Ja kuulla.

 

 

 

Saatan kirjoittaa intohimoisesti lenkkeilystä, joogasta, pyöräilystä tai salitreenistä. Se ei tarkoita, että ne olisivat maailman ainoat lajit. Moni jää koukkuun nyrkkeilyyn. Olen käynyt kahdesti 32-vuotisen elämäni aikana nyrkkeilytreeneissä – ensimmäisen ja viimeisen kerran. Toiselle se taas on maailman parasta terapiaa, lempilaji. Vain kokeilemalla löytää sen omansa. Tuntuu, että kirjoitan tästä joka viikko, mutta jos saa yhdenkin ihmisen liikkeelle ja löytämään oman koukkunsa ja elämäntapansa, ehkä sitä kannattaakin vähän toistella. On ollut myös aikamoinen oivallus tajuta se, että voi olla hyvinkin intohimoinen elämäntapaurheilija ilman, että vetää 100 kilometrin lenkkejä tai kymmentä leukaa joka aamu. Halutessaan voi tietysti jokainen kilpaillakin, mutta se juttu on vain liikkua. Ja liikkua.

 

Ja liikkua. Ja se on aivan ihanaa. Joka kerta.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Niin kauan kuin olen ollut aikuinen, tai edes kuvitellut olevani aikuinen, olen omistanut koiran. Tässä yhtenä päivänä tajusin että siitähän tulee jumankauta kohta viisitoista vuotta, kun eksän kanssa hankittiin meille toinenkin koira. Parhaimmillaan koiria on ollut kolme, enimmäkseen kaksi. En tiedä mitään elämästä ilman koiria, enkä kyllä haluakaan tietää. Mutta melkein sen viisitoista vuotta ajattelin, etten voi käyttää yöpukuja tai yöpaitoja tai olisiko sittenkin yöasuja, sillä kun herään, nousen ylös ja vien koirat ulos. Pukeudun siis heti. Ja tarkennetaan nyt että vaikka ovatkin nimensä mukaisesti yöasuja, en pysty yöllä pukea päälleni yhtään mitään enkä ymmärrä en sitten millään ihmisiä jotka voivat nukkua esimerkiksi pyjamassa saati sellaisessa pitkässä yöpaidassa tai alusvaatteissa. Hyi olkoon! Mutta se siitä informaatiosta. Koska yöasut ovat kuitenkin ainakin omasta mielestäni ihanan näköisiä ja alunperin ostin pari sen takia, että voin hengata ystävieni kanssa Espanjassa aamuisin päälläni jotain muuta kuin pyyhe, halusin alkaa käyttää niitä myös kotona. Siispä yhä useammin olen heittänyt ryönäverkkarit jalkaan, käyttänyt koirat lenkillä ja hengitellyt aikaista aamua kaikessa rauhassa ulkona. Heti kun tulen sisään, kotona odottaa yöasu ja tohvelit, jotka vaihdan aamun ajaksi ylleni. Toimii silloin, kun on aikaa.

 

Kyllä voi ihminen kirjoittaa pitkästi yöpuvuista. Hohhoijaa. Mennäänpä itse asiaan. Aamukahvihan on päivän paras hetki ja jos on niin onnekas, että saa juoda kahvinsa ihan rauhassa ilman kiirettä ja hälinää ja telkkaria ja vaatimuksia ympärillään, on kivasti aikaa ajatella. Hesarin lasku oli maksamatta (hups, hiton sähköpostilaskut) niin sunnuntaina ei tullut lehteäkään. Hetken vain istuin ja mietin tätä ihmeellistä tapausta nimeltään elämä. Muistutuslaskua huomattavasti kätevämpi tapa saada lasku maksettua on katkaista se tilaus, mutta on tässä matkan varrella oivallettu paljon muutakin.

 

 

 

 

Karma. Tietokoneeni taustakuvana on teksti karma. Uskon siihen ja se helpottaa myös tekemään oikeita valintoja. Joskus karman merkityksen ymmärtää vasta vuosien päästä. Aina on ja aina tulee olemaan toki myös huonoa tuuria, mutta on kovin lohduttavaa ja maailmaa parantavaa ajatella, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.

 

Kun alat olla epätoivoinen, kokeile jotain ihan muuta. Epätoivo kun ei pue ketään. Joskus on kaikkein rohkeinta heittää hanskat tiskiin. Kuka uskaltaa muka 2020-luvulla luovuttaa? Kysymyksen voi ottaa myös yllytyksenä. En tiedä onko silkkaa hulluutta yllyttää jotakuta luovuttamaan, mutta ainakin jokainen loppuunpalanut tai suorittaja taitaa päästä jyvälle mitä tarkoitan.

 

Ruoanlaitossa yksinkertainen on parasta, siitä ei vain pääse mihinkään. Ei vaikka kuinka kokeilisi kaikkea uutta ja ihmeellistä.

 

Miksi katua, kun sillä hetkellä tehty päätös on tuntunut oikealta? Voi sanoa valinneensa väärin, mutta katuminen on lopulta melko turhaa. Eihän se muuta mitään. Taidan palata tähän lauseeseen kun olen seuraavan kerran krapulassa.

 

Iltaisin suihkussa (tai kasvoja pestessä jos ei käy illalla suihkussa) kun listaa mielessään kolme ihanaa asiaa siltä päivältä, harjoittaa huomaamattaan kiitollisuutta. Eilen pääsin ensimmäiseen, kunnes kuulin makkarista ”Fridassa on hei punkki!” Ainakin yritin. Kiitollisuus parantaa elämänlaatua ihan valtavasti. Muuttaa asioita ja perspektiivejä.

 

Asioiden merkityksellisyyttä ei mitata ajassa. 20 vuotta jatkunut parisuhde voi olla paljon merkityksettömämpi kuin puolen vuoden salamarakkaus. Joku jättää kahdessa viikossa suuremman jäljen kuin toinen kahdessa vuodessa. Pätee myös työpaikkoihin ja ilon aiheisiin ja aika moneen muuhunkin.

 

Pukeudu vaatteisiin jotka tuntuvat hyvältä. Kaunis, mutta yhdelläkin tapaa epämukava mekko ei koskaan ole hyvä hankinta. Jos se ei sovituskopissa istu, se ei istu ikinä. Vaatteiden kiertoon laittaminen tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Kuin suursiivous, keventää.

 

 

Laventeli on aika ihanaa. Ruukussa, diffuuserissa, tyynyllä, värinä neuleessa. Rauhoittavaa, levollista ja rentoa. Mitä tulee oivallukseen hieman ylempänä, laventeli karkottaa myös punkkeja. Lue: lisää rauhaa, levollisuutta ja rentoutta.

 

Muista aina antaa positiivista palautetta jos sille on aihetta. Sen merkitys on mittaamaton. Tiedät, kun vastavuoroisesti saat sitä itse. On rohkeaa antaa myös negatiivista palautetta.

 

Säännöllinen (monipuolinen) syöminen on oikeastaan kaiken hyvinvoinnin avain. Jätän mieluummin menemättä salille kuin syömättä viisi kertaa päivässä kunnon ruokaa jos vaihtoehtona on nälkäisenä treenaaminen. Ei kuulkaa mikään auta aineenvaihduntaa toimimaan niin tehokkaasti kuin oikeanlainen ravinto.

 

Lukeminen kannattaa aina. Jörn Donner sen tiesi ja oikeassa oli. Jos kirja on kuitenkin huono, kannattaa se jättää mieluummin kesken kuin lukea väkisin.

 

Koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan. Elämässä ei muutenkaan ole mitään kuuluisaa järjestystä, jonka mukaan pitäisi toimia. Koulut, häät, ura ja lapset. Sen jälkeen se oma piha, kiire ja burnout. Lohdullista on ajatella, että lopulta sinä itse päätät minkä kaavan mukaan elät.

 

Olla onnellinen on sittenkin oikein oiva vastaus kysymykseen mitä elämältään haluaa. Jos vain tietää, mitä siihen vaaditaan. Omakohtaisen kokemukseni mukaan käsitys onnesta ja onnellisuudesta muuttuu ikävuosien 20 ja 30 välillä merkittävästi.

 

Turvallisuudentunne yhdistettynä vapauteen on aika lyömätön yhdistelmä. En nyt minään absoluuttisena totuutena pidä, mutta väitän silti, että siitä jos jostain syntyy melko suurta onnea.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

”Kohti meren rantaa, missä jäät alkaa lähteä ja aalloilleen tilaa antaa.

On pimeys ohi, taas kuljetaan valoon päin..” 

Ensin tulivat muuttolinnut. Ikkunasta katselen tälläkin hetkellä rannassa asuvaa hanhiparia, jota naapurini inhoaa. Aika symppiksiä. Miksi paljous pilaa kaiken? Hanhetkin.

Lumet lähtivät huomaamatta. Maa kuivui ja yks kaks istun terassilla kahvikupin kanssa pyöräilyshortseissa ja topissa. Niin, kevät toi pyöräilykaudenkin. Yks kaks kuljetaan taas valoon päin, kuunnellaan linnunlaulua ja Tommi Läntistä.

 

 

Kaadoin ison lasin roseeta, täytin reunaan jäillä ja istuin alas. En uskalla pakata talvitakkeja varastoon, sillä liian monen vapun alla sitä on tarvittu. Mutta voi taivas, kuinka koko sielu nauttii tästä lämmöstä ja valosta juuri nyt. Monta isoa juttua on elämässä meneillään, mutta mieli on kumman tyyni. Voin vain juoda roseeta ja odottaa.

 

Toinen hanhipariskunta lensi pihalle ja alkuperäiset asukkaat hyökkäävät parhaillaan tunkeilijoiden kimppuun.

 

Hiljattain kirjoitin Instagramissakin siitä, kuinka vähän, ihan varovasti ehkä, uskallan sanoa että odotan kesää. Olen varmasti sanonut joka ikinen talvi ja kevät että odotan kesää, mutta olenko koskaan kuitenkaan odottanut. Aina on ollut jotain. Milloin työt tai lastenhoito tai muut ihmiset ja heidän tekemisensä ovat häirinneet täydellisen kesän tavoittelua. Johtuuko sitten koronasta vai mistä, mutta epätäydellisyyden ja odottamisen sietokykyni on kasvanut, no ei voi puhua edes kasvamisesta sillä se on aivan täysin muuttunut. Kaksikymppisenä odottaa joka kesä että tämä on kyllä se elämäni kesä. Kolmekymppisenä voi kokea elämänsä parhaimman ja elämänsä paskimman kesän peräkkäin ja se on ihan ok. Se on elämää.

 

Ehkä juuri siksi olen oppinut nauttimaan myös tästä kesän odotuksesta. Keväästä. Sillä mitä me edes voimme muuta tehdä kuin odottaa?

 

 

Hanhipariskunnat ovat lähentyneet, niiden välissä on metri ja nyt ne näyttävät nelihenkiseltä hanhiseurueelta. Parvet taitavat muodostua näin? 

 

Ilmassa on ollut suuria kevään merkkejä. Ainakin se pyöräilykausi. Vuosi sitten vein pikkuveljeä hakemaan uutta pyörää kesken koronasulkujen ja innostus tarttui. Ehkä oli hukkunut aiemmin kiireisiin, sillä en olisi nähnyt itseäni sitä ennen pehmustetuissa shortseissa niin onnellisena kuin mitä viime kesänä ja tänään. Punkitkin ovat palanneet ja niiden mukanaan tuoma hysteria jatkuu laskujeni mukaan melko tarkalleen puoli vuotta. Lätkäkausi loppuu kohta, harrastusleireille ilmoittaudutaan ja Stockalta ostetaan kesätuoksuja.

 

Tuuletan petivaatteita ulkona. Ennen tein sitä joka lauantai, nyt teen sitä lähes joka ilta. On energiaa. Katselen Kustaanmiekasta kohti Katajanokkaa kääntyvää Viikkaria. Se tuo kaupunkiin uusia ihmisiä, tällaisinakin aikoina. Kävellessä tuntuu kuin olisi vähän irti maanpinnasta. Siis ihan muulloinkin kuin ison roseelasin jälkeen. Kevättä rinnassa, sitä se taitaa olla. Eikä ole edes lehtiä puissa. Minua viisaampi sanoi, että elämän ja keväiden kuuluukin tuntua tältä. En vain ole tottunut, sillä aina on ollut jotain. Itse luulen, että olen ollut vain väärissä paikoissa. Ehkä sillekin oli jokin tarkoitus. Nyt vain odotetaan, mihin se elämä vie.

Kevät ja minä, mikä pari, valon lapset käsikkäin.